Anteeksisaamisen iloa

Anteeksisaamisessa on jotain taivaallista. Olen loukannut syvästi lähimmäistäni. Asiasta on keskusteltu ja sovittukin, mutta sitten taas rajuilma nousee ja sanan säilät lyövät yhteisen metsän puita kumoon oikein olan takaa. Myrskytuhoja korjatessa menee oma aikansa ... siinä sitä vilkuillaan, josko voisi taas päästä väleihin, on niin kurja olla vihainen ja eristyksessä. Kaipaa niin paljon stressitöntä oloa rauhassa ja sovussa. Yritän uudelleen pyytää anteeksi kaikkea, myös sitä, mitä äsken tuli sanottua. Yllätyksekseni toinen hymyilee hieman. Ryntään halaamaan häntä. Halauksen lämmössä tajuan, että olen saanut anteeksi, kaikki on taas hyvin. Elämä jatkuu. Ihan itkettää ilosta.

Olemme juuri eläneet joulun, jolloin Armo syntyi ihmiseksi, lihaksi ja luiksi tänne tavallisten ihmisten joukkoon. Siksi anteeksisaamisessa ja anteeksiantamisessa on taivaallista makua. Ainoa käsky, minkä Jeesus antoi, on rakastamisen käsky. Kaikki muut käskyt sisältyvät tähän. Arkielämässä rakastaminen on usein nöyrällä paikalla olemista. Itse olen ollut vasta muutamia vuosia naimisissa ja tänä aikana olen ihmeekseni joutunut monta kertaa pieneen kriisiin. Näen itseni toisen silmin ja huomaan ärsyttävät piirteeni selvemmin kuin aikaisemmin. Lähellä eläminen on ihanaa, mutta myös vaikeaa. Pakko siinä on opetella toisen kuulemista. Myöntää, että ihan aina en ole oikeassa, vaan kumppanini on aiheesta loukkaantunut ja pahalla mielellä.

Juuri äsken meillä kävi ystäväpariskunta, jonka kanssa paljon puhutaan näistä kommunikaatiotaidoista. Hauskaa ja vaikeaa ja kipeääkintekevää on käydä läpi tosi elämässä tapahtunutta. Yrittää uudelleen ja etsiä uutta tapaa toimia. Elämä voi muuttua paremmaksi opettelemalla vuorovaikutustaitoja, mutta anteeksiantamista ja -saamista ei voita mikään. Eläköön armo - ansaitsematon rakkaus minun osakseni.

Hajanaisia ajatuksia

Totta kai me odotamme valkoista joulua!  Todennäköiseltä näyttää, että kotimaan itä- ja pohjoisosassa toive toteutuu. Me täällä lännessä ja etelässä saamme nauttia vesipisaroiden kimalluksesta. Kannattaa siis iloita jokaisesta lumipäivästä! Kuvan lumilyhty syntyi 4.adventtisunnuntaina - joskin kuvanotosta ehti kulua tuskin kymmentä minuuttia, kun ylin lumipallo putosi kynttilän päälle ja kynttilä tärvääntyi käyttökelvottomaksi.
Voiko joulullekin käydä noin? Kaikki näyttää hetken hyvältä...sitten tunnelma rikkoontuu pahan mielen tai loukkaantumisen vuoksi. Toivon, että meille kaikille joulun sisin väri olisi punainen, rakkauden väri. Että voisimme olla aitoja ja tosia toisillemme. Joulun tunnelma tulee tekemättä. Jokaiselle kuuluu oma joulurauhansa, sellainen, kuin hän haluaa. Tarkoitan sitä, että samassa perheessä yksi rakastaa hiljaisuutta, toinen tv-elokuvia ja kolmas kaikkia perinteisiä jouluruokia jne. Ei pidä pakottaa puolisoaan tai lapsiaan syömään lanttulaatikkoa tai pipareita, jos he eivät niistä pidä. Siis esimerkiksi.
     Nyt on tämä päivä. Itselläni kiehuvat lantut ja taatelit hiljakseen. Aion ylittää itseni tekemällä jotain itse, mutta ei paljoa. Paljon on liikaa. Taustalla soi Rajattomat-yhtyeen uusi joululevy .On hyvä olla.

Enkelinsiivet

Tässä Valkoisesta Puusta hankitut siivet

Mieheni on tänään onnellinen. Yksi unelma on toteutunut: hän pääsi laulamaan kotikirkon urkuparvelle jumalanpalveluksessa. Kyllä lauloikin kauniisti - varsinkin kun yllätykseksi oli valinnut aivan alkuun vaimon sanoittaman laulun. "Hiljaa, aivan hiljaa, laulaa murheen musta maa..."  Tämä laulu syntyi Persianlahden sodan aikana, mutta sen sanoma liikuttaa itseäni vieläkin. On niin paljon vaikeuksia ihmisillä ihan tässä lähellä, puhumattakaan niistä miljoonista ihmisistä joilla ei ole riittävästi mitään. Heidän ympärilleen haluaisi kietoa lämpimän viitan tai suojaksi enkelin siivet.
   Oma enkeli varmaan heitä jokaista suojeleekin ja varjelee. Silti epäoikeudenmukaisuus, joka täällä maailmassa vallitsee, suorastaan huutaa taivaaseen. Mietin, ketä voin muistaa tai auttaa itse saadakseni joulumielen. Että sieluni voisi olla mukana valmistautuessani suureen juhlaan.
   Kävimme kahvilla Valkoisessa Puussa kirkonmenojen jälkeen. Siellä kynttiläkuppien reunaan on kiinnitetty enkelinsiivet. Ne muistuttavat minua siitä, että sytyttäessäni edes pienen liekin pimeään, läsnä on Jumalan rakkaus.

Hiljaa, aivan hiljaa
   laulaa murheen musta maa.
Kuule, kuuntele
   syvältä köyhyydestä
      keskeltä pelkojen
sen ääni
   toivon kantamana yössä kohoaa.

Kuka tekee toivon työtä?
Keskellä nälän, puutteen, kurjuuden,
    soidessa tuhon, sodan, aseiden
kuka on se, ken ei pelkää yötä?

Kuule, kuuntele.
Aamunkoittoon saakka
  laulaa murheen musta maa -
Kristus itse vielä yössä kulkee
   rakastaen pienimpiään,
      rakkaimpiaan koskettaa.
Ei pelkää Kristus
   ihmiskunnan itsekkyyden yötä,
hän meissä jatkaa
   rakkauden, uskon, toivon työtä.
Kuule, kuuntele -
liity lauluun.

Nyt syttyy toinen kynttilä...

Joka Jumalan joulu tämä sama ristiriita - valmistua jouluun menemättä liiallisuuksiin. Onko kamalaa vähentää lähetettävien joulukorttien määrää? Ei kai, jos sitten pystyy olemaan huokailematta kortteja saadessaan: "Tuollekaan ei lähetetty... pitäiskö..." No mutta eihän tämä mitään vaihtokauppaa ole!
Yksi ystäväni sanoi iloisesti heittävänsä kortit lukemisen jälkeen  roskiin, ei ymmärtänyt tätä perinnettä ollenkaan. Tärkeää olisi muistaa niitä, joita kukaan ei muista.
 
Entä sitten nämä jouluvalot? Vastapäätä asuvalle naapurille ei voi valehdella, että valokaapelisi on ihana, kun se todellisuudessa on aivan karmea ja osuu suoraan silmiin, jos raottaa sälekaihtimia omassa ikkunassa. Vapaa maa, vapaat tavat! Eläköön Suomi, jonka itsenäisyyttä taas juhlimme kukin omissa oloissamme. Tai no - linnan juhlijat juhlivat, me muut ( = naiseläjät ) seuraamme töllöttimistä kuka minkäkinlaisissa hepenissä saapuu kättelemään presidenttipariskuntaa. Varsinkin karmeitten asujen moittiminen on ihanaa! Ja hyvänen aika, sieltähän voi tänäkin vuonna kenties napata tuttujakin, ihan tästä läheltä.

En ollut tänään kirkossa, mutta radiosta kuulin, että tämän toisen adventin aihe on: "Kuninkaasi tulee kunniassa." Kirkossa on laulettu myös virttä: " Te laaksot, notkot nouskaa/ te vuoret vaipukaa!/ Jumalan kansan toivo/ nyt täyttymyksen saa./Hän saapuu kuninkaamme/ja rauhanruhtinaamme./ Siunattu olkoon Hän,/ ken meille  tuo elämän."  Siis todellisen elämän. Ne juhlat tulevat kerran olemaan oikeudenmukaisuuden ja ilon juhlat: "Oh, deep in my heart, I do believe, we shall overcome some day."   Sytytän siis toisen kynttilän ja selvitän itselleni rauhallisesti, että joulu kyllä tulee vaikka en tekisi mitään valmisteluja. Mutta koska haluan valmistua Jouluun, teen sen minkä jaksan. Olenhan jo sytyttänyt adventtikynttilät, kranssi on ovessa ja kynttelikkö  ikkunalla. Joulukorttien kimppuun käydään itsenäisyyspäivänä. Rahkatorttutaikinan resepti on merkitty netin suosikkilistalle ja Tapaninpäivän vieraskakun reseptikin on jo valittu. Ei muuta kun joulumieltä sydämiin ja rohkeasti kohti suurta juhlaa!

Matkoilla

Kävimme etelässä. Monia vuosia on ehtinyt kulua siitä, kun oma auto on jäänyt parkkiin ja matkanteko
jatkunut yleisillä kulkuneuvoilla. Emme lentäneet. Menimme junalla eikä sen kauemmaksi kuin Helsinkiin ja Karhulaan. Viikko junien, bussien, metrojen ja ratikoiden vilinässä ja vauhdissa oli sen verran mielenkíintoista, että itse tielläolosta muodostui melkein matkan olemus. Landelainen sai tutustua maksutapoihin erilaisissa välineissä, bussien ja ratikoiden numeroihin ja reittivalintoihin. Olihan se outoa oman auton käyttäjälle.  Vain kerran meni pieleen eli maksoimme liikaa. Tarkoitus oli mennä ystävän luo Vantaalle. Ostimme metroliput ja matkasimme tyytyväisinä. No sitten onneksi tajusimme, että HKL:n lpiuilla ei matkustella Vantaalla. Mellunmäki on Hesaa, mutta kolme pysäkinväliä siirsi meidät Vantaalle, joten jouduimme ostamaan lisäksi seutuliput: Älytöntä! ( maalaisesta ).
Mutta tietenkin matka oli myös tapaamisia ystävien, omaisten ja kulttuurin kanssa. Virkistäviä kohtaamisia oli monta. Puolivuotias Elias sai meidät hyvälle tuulelle vain olemalla oma aurinkoinen itsensä. Ilman sanojakin voi kommunikoida. Eliaksen tapa kommunikoida oli mm. hekottava nauru ja suloinen hymy.
   Toinenkin pieni poika jäi mieleen. Ikä lienee noin kuusi vuotta. Tapasimme hänet Suulisniemen Siwan pihassa. Sieltä jostain alikulkutieltä hän ilmestyi ja totesi silmiin tuijottaen kirkkaalla äänellä:"Tässä lähellä on suo!" Se suo oli kyllä tuolle pojalle iso asia, joka piti kertoa jollekin.
    Kiitos kaikille matkalla tapaamillemme ihanille ihmisille. Ja muistakaa te, jotka käytätte lähijunia: Lippu ostetaan lipunostovaunusta. Vaunun pysähtymispaikka on merkitty kyltillä asemalla. Jos nouset johonkin muuhun vaunuun ilman lippua, sinua rangaistaan rahallisella sanktiolla!
Kyllä maalla on sentään mukavaa. Ysävyyttä saimme kokea etelässä runsain mitoin, mutta täällä on enemmän tilaa hengittää.

Vähän vaille adventti

Sieluni ei ole vielä ollenkaan mukana jouluvalmisteluissa. Huomaan edellisten vuosien tuttuun tapaan ärsyyntyväni marraskuisessa tihkusateessa jouluvaloja pylväisiin ripusteleviin miehiin. Miksi jo nyt? Antakaa nyt adventin tulla ensin ja ihmisen vähitellen päästä mukaan juhlan valmisteluun. Ymmärrän kyllä yrittäjien tuskan, kun ihmiset pitäisi houkutella ostamaan. Ymmärrän senkin, että monet haluavat venyttää joulua täältä alkupäästä - ennen joulua. Itse haluan joulun viipyvän pidempään sitten, kun kaikki kiire ja valmistelut ovat ohi. En nyt ehkä kuitenkaan niin pitkään, että pääsiäistipuja asetellessa korjaan tontut tipujen tieltä talteen. Mutta kuitenkin.
Ensimmäinen adventti tulee pikavauhtia. Minulle oikeaan 1. adventtiin kuuluu ensimmäisen kynttilän sytytys adventtikynttelikössä. Kolme muuta saavat vielä odottaa. Adventtikynttelikkö on kuin hidastettu kello. Kynttilöiden sytyttelystä voi nähdä joulun lähestymisen. Kun ensimmäinen kynttilä syttyy, on aika miettiä joulukorttien mahdollista lähettämistä. Sytyttelen tuikkuja tai jouluvaloja ulos. Myös kranssin nostan ulko-oveen ja asettelen ikkunoille kyntteliköt. Sitten voikin viikon elää ihan rauhassa...
Ensimmäiseen adventtiini kuuluu myös ehdottomasti sen sanoma. Haluan liittyä siihen kansanjoukkoon, joka laulaa "Hoosiannaa Daavidin Poika, kiitetty olkoon Hän, Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen!"
Menkää, ihmiset, kirkkoon! Täytetään adventtikirkko kuin joulukirkko ikään. Tehdään adventti-ihme, annetaan aasin jalkojen kopista ja  Jeesuksen saapua keskellemme. Pimeys on liian pimeää ilman oikean jouluvalon tuojaa.

Kirkasvalolamppu ja tuomiosunnuntai

Nyt se on taas nostettu pöydälle. Sen arvokas tehtävä on yrittää nostattaa vaimoihmisen aamuista virkeystilaa ja poistaa väsymystilaa noin yleensäkin. Suhtaudun siihen tosiaan kuin aurinkoon. En istu nenä kiinni lampussa, vaan pörrään aamutoimissa kuin valosta sekaisin mennyt mehiläinen. Sen vaikutus taitaa olla enemmän psyykkinen kuin fyysinen.

Kirkkovuodessa on edessä se kamalin pyhä: tuomiosunnuntai. Tratatataa ... torvi soittaa kaikkia ihmisiä tuomioistuimen eteen. Valinta on armoton. "Kun minä olin nälkäinen, janoinen, alaston... te ette antaneet minulle ruokaa, juomaa tai vaatteita..." "Menkää pois..."

Kyllähän se pistää miettimään tällaisessa maailmassa. Myös ihan tässä lähipiirissä; ehkä jollakin on hyvän sanan nälkä, ystävyyden ikävä-  kylmä, tässä usein aika itsekkäässä elämänmenossa. Pitäisikö antaa Sanan koskettaa? Mutta sekin on varma, ettei pusertamalla itsestä saa mitään hyvää irti.
On kuitenkin elettävä tiedostaen. Ja mietittävä, mitä mieltä on, kenen rinnalla tahtoo seistä silloinkin kun heikomman puolelle asettuminen voi tulla itselle tavalla tai toisella kalliiksi.

Kuin kirkasvalolamppu ovat nuo TV ykkösen "Toisenlaiset frendit". Noita frendejä katsellessa ymmärtää millaista on oikea ystävyys. Jokainen saa olla omanlaisensa, kuitenkin hyväksytty ja rakastettu.
Armo on juuri sitä. Onneksi tuomiopäivänäkin armo käy rakkauden Jumalan valtakunnassa oikeuden edellä. En silti ajattele, että asia on ihan noin helppo. Sydämen asennetta, ystävät!

Epätäydellisenä rakastettu

Järvi vähän kirkkaammassa säässä...

Välillä elämä on pilvistä. Oma mieli on takkusykkyrällä ja ahdistava tunne painaa rinnassa, eikä siitä tahdo millään päästä eroon. Koko päivä peittyy synkän pilven alle esim. jonkun työtoverin tai läheisen ihmisen sanoista tai sanomatta jättämisestä. En löydä halua enkä uskallusta selvittää kiusallista asiaa, kun pelkään vielä pahempaa oloa syntyvän. Sitä sitten vaan taapertaa katse maata viistellen iltaan. Välillä möykky purkautuu kotona. Jos se on iso ja vaikea, itsellekin jotenkin epäselvä, se jää painamaan selkää kumaraan ja mieltä maahan pitkäksi aikaa. Silloin tarvitsen kuulijan, joka kestää itkuni.

Nyt kuitenkin mieleni on valoisa. Hiljaisuudessa usvaisen järven rannalla vietetty päivä, kuunneltu ja nautittu Jumalan armoravinto on tehnyt tehtävänsä. Ei tee mieli avata mitään melua tuottavaa toosaa. On hyvä istua tässä näpyttelemässä ja jutella oman ukon kanssa. Riittää, että elämä on tällaista tavallista, hyvää, meille annettua elämää.
   Hiljaisuuden päivän virikepuheen tilalla rakensimme kukin kuvan omasta elämästä lattialle "lattiakuvien" avulla.  Mietimme ensin, mikä elämäämme rajoittaa, millaisen haluaisimme sen olevan, voisiko sitä jotenkin muuttaa? Kun jokainen oli rakentanut eteensä lattialle kuvan omasta elämästään ja sen rajoista, se kuvaannollisesti pyhitettiin Jumalan läsnäoloa kuvaavalla kultaisella kehällä. "Kun Jumala Sanallaan Sinutkin loi, Hän tarkoitti samalla näin. Sä arvokas oot, Sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan Sua."
Pilvisenä, harmaana ja pimeänä syyspäivänä on hyvä nostaa katse ylöspäin, kohti taivasta. Konkreettisestikin. Tulee parempi olo, kun muistaa, kenen sydämessä minulla aina on arvokas, oma paikkani.
.

Palapeliä

Tiedän hyvin, että katselen maailmaa vain omasta näkökulmastani. Näissä kirjoituksissakaan en ole pystynyt loitontamaan katsettani objektiiviseksi. En ole kirjoittanut siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu jostain toisesta ihmisestä, vaikkapa suomalaisesta pienyrittäjästä tai jotain vakavaa sairautta sairastavsta lähimmäisestä. Ei, en osaa kirjoittaa kreikkalaisen ihmisen ahdingosta tai nälkään nääntyvän lapsen tuskasta. Faktoja kyllä riittää, mutta todellisuutta osaan ilmaista vain siitä mikromaailmasta, jota itse elän arjessa.
Elän omassa elämässäni kummallista pienten ihmeitten aikaa. Kuin kokoaisin palapeliä, jonka puuttuviin kohtiin yllättäen löytyy oikean tuntuinen palanen. Eteeni osuu kirjoitus, jonka sisällöllä on itselleni tärkeä merkitys pyrkiessäni tutkailemaan omaan kasvuuni liittyviä asioita. Näen unen, joka tukee ymmärrystäni. Rukoilen ja saan vastaukseksi hiljalleen avautuvaa tarinaa. En voi kertoa enempää. Voin vain ihmetellä. Tuntuu paranemiselta, mutta tekee kipeääkin.

Voi miten hyvältä minusta, ainaisesta lupailijasta ja mielellään miellyttävästä ihmisestä, oli tänään sanoa tiukka:"Ei!" pyyntöön, jonka tiesin mahdottomaksi toteuttaa. Vielä viime viikolla olisin hylännyt itseni ja vastannut: " No, katsotaan...ehkä josku ensi vuonna..."  Kiitos kuuluu Jumalalle, joka taitaa sittenkin tietää jokaisen ihmisen  palapelin kokonaisuuden. Hän ymmärtää jokaista viimeistä piirtoa myöten. Hän toimii hienovaraisesti, kunnioittavasti. Ihmeellistä.

Marraskuussa

Marraskuussa mielessä puhaltavat helposti hyiset viimat. Kevään kukkanen on muisto vain. Aurinko ei jaksa nousta aamulla ylös. Aikaisin se jo  käy takaisin unten maille.

Silti välillä on ihan taivasta rinnassa. Uusia ajatuksia pulpahtaa pintaan, iloisia. Kivuliaitakin tunteita nousee. Silmien vedet virtaavat. Pitkän kuivan ajan jälkeen on itselleni tullut sielun sadeaika.
Vesi kostuttaa kuivahtaneen sielun pinnan. Se puhdistaa näkökenttää. Itkun kautta uudelle kasvun ihmeelle tulee tilaa. Vielä, minussakin.

Tänään tartuin pölyisiin mattoihin. Valjastin ylleni siivoojan tamineet ja kävin taisteluun likaa ja pölyä vastaan. Oli sekin yhdenlainen puhdistautuminen. Ja jätin vielä jotain "nautintoa" tuleville päivillekin:).

Illalla harjoittelimme kuorossa pyhäinpäivän lauluja. Laulut siivosivat sydämen huonetta. On niin monta, jotka ovat jo toisella puolella rajan. Kaipaus ja vastausta vaille jääneet kysymykset koskettavat ja koskevat. Silti lauluissammekin soi kevään ja ylösnousemuksen riemu. Se on tulva, jonka alle suru hukutetaan. "Hiljaa nousee sydämeltä taakka, itkut itkeä saa loppuun saakka. Sisään nousee uusi kirkas vesi, vihdoinkin on vapaa sydämesi..."Ja lauantaina sytytetään äidille nimeltä mainiten kirkossa ihan oma kynttilä. Niinkuin niin monelle muullekin. Elämä on totta sielläkin, mihin ei katseemme yllä.

"Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen"?

Välillä iskee masennus. Kopiokone ei pelitä. Runot pitäisi saada monistetuksi. Silmissä on tikkuja.Väsyttää. Tiskikone odottaa tyhjentäjäänsä. Mies on muualla tekemässä taidetta. Pyykit pitäisi pestä. Ylihuominen runoilta jännittää. Lenkille olisi pakko päästä ennekuin sataa. Tuleva yhteisnäyttely on kesken monilta osin. Aikaa on vähän. Kamera putoaa maahan. Selkää särkee.

Sitten ajattelen, että joopa joo. Olen hieman itseäni suuremman asialla. Me kaikki. Miten hienot harjoitukset eilen! Miten kauniita tauluja miehellä. Omat valokuvat onnistuivat ehkä niin, että kehtaan niitä panna näytille. Kamera ei hajonnut. Minulla on ruokaa ja lämmintä. On lisäksi paljon ystäviä. On perhe.

Mutta silti minusta näkee sen. Lokakuun. Aurinko viivähtää pienen hetken. Pilvet vaeltavat vinhaa vauhtia. Pimeä on pitkä. Läpitunkematon. Uusintana tulleen TV-jumalanpalveluksen alttarilla kukkivat eilen valkovuokot. Mihin se kevät ja kesä niin nopeasti katosivat? Oliko sieluni mukana elämässä vai murehtimassa?

Nyt menen selvittämään tiskit ja pyykit. Marraskuu ja sen metkut odottelevat nurkan takana. Maailma on täynnä isoja ongelmia. Haluan kuitenkin kaiken kaikkiaan olla mukana näkemässä ja tekemässä parempaa maailmaa, auttamassa Jumalaa, joka ei ole nukahtanut, toisin kuin laulussa epäillään. Hän kaipaa meitä pienten kuormien kantajia tuoksukseen maailmaan.

Salaisuus

Näihin aikoihin moni kätkee maahan salaisuuksia. Nenänpäät kylmästä punaisena käännämme puutarhan multaa ja kätkemme maahan sipuleita. Niin tein minäkin. Sain eräälätä runoystävältäni ison pussillisen erilaisia kukkasipuleita, pieniä ja suuria, valkoisia ja violetteja, pinkkejä ja vaaleanruskeita.
Kun nyt vielä saisimme uuden kevään, että pääsisin  näkemään, mitä noista sipuleista kasvaa.

Se on ylösnousemuksen juhlaa sitten! Itseasiassa on jännittävämpää odottaa, kun  en ole ostanut noita sipuleita valmiissa kukkakaupan pusseissa, joiden päällä koreilee tulppaanien tai narsissien kiiltävät kuvat. Mielikuvitus loihtii silmieni eteen skilloja, helmihyasintteja, erilaisia liljoja ja vaikkapa narsisseja.

Tänään mietin sitä, miksi jouluevankeliumia tai ylösnousemuksen evankeliumia ei koskaan lueta muulloin kuin kyseisinä juhla-aikoina? Jouluna jouluevankeliumin kuulee noin 10 kertaa, mutta muuten ei koskaan. Olisihan se iloista, kun keskellä kesää kajahtaisi saarnatuolista:" Ja tapahtui niinä päivinä...ja katso, he näkivät lapsen, joka makasi seimessä!" Lapsikin on salaisuuden sipuli. "Mitähän tästä lapsesta vielä tulee?"
Taisin poiketa asiasta. Hyvää yötä ja kiitos uskollisille lukijoilleni!

Tänään

Kaikki maapallomme miljardit ihmiset ovat eläneet taas yhden päivän. Ilta on vaihtumassa yöksi. Mietin, miten oma päiväni sujui. Mitä näin? Mitä koin? Mitä tunsin? Mitä kuulin? Tämä oli minun pienen elämäni yksi päivä. Olenko siihen tyytväinen?
Tämä päivä oli harvinainen sikäli, että tapasin vain vähän ihmisiä. Oli vapaapäivä.
Kirkkaana muistijälkenä on kuitenkin eräs kohtaaminen: tapasin punatulkku-uroon. En ole nähnyt punatulkkua pitkään aikaan ja nyt semmoinen ihme räpytteli rivitalomme pihapihlajassa. Se oli niin yllättävä!Että lintu voikin olla kaunis!
    Kaupan kassalla tapasin erityistyöpajalla työskentelevän miehen. Yleensä en juttele kaupassa juuri kenenkään kanssa. Tänään kysyin kassajonossa hänen kuulumisiaan. Hän kertoili jotain ja kysyi sitten, aionko tehdä kakun? Hölmistyin vähän, mutta huomasin sitten hänen havainneen kermatetrani. "En, aion tehdä rahkaa?" "Mitä rahkaa? Mustikkarahkaako?" Taisin vähän naurahtaa, kun kerroin tarkemmat suunnitelmani. Lyhyehkö keskustelu jäi lämmittämään mieltä.
   Kävin myös tapaamassa miestäni "ateljeessa", ystävämme pihapiirissä olevassa vanhassa talossa, josta mies on saanut maalaustilaa tulevaa näyttelyämme varten. Hän ei huomannut tuloani ja katselin hiljaa ovella, miten hän maalasi "taivaskalaa"ja kuunteli samalla vanhalta c-kasetilta Liisa Tuovisen radiohaastattelua parisuhdekiemuroista. Ilostuin, kun mies niin ilahtui huomatessaan minut. Hän lausui nimeni yllättyneesti. Oman nimen kuuleminen tuntuu aina yhtä hyvältä! Mekin juttelimme vain  vähän ja kuunneltuamme hetken hiljaa kasettia, lähdin kotiin laittamaan ruokaa.
   Iltapäivällä kaksi ystävääni tuli pelaamaan luokseni lautapeliä. On ihanaa, että on ystäviä. Eipä sillä väliä, kuka pelin häviää tai voittaa, yhdessä oleminen on jo voitto.
   Aamulla luimme vähän Jesajaa ja vähän Luukasta. Niin alkoi päivä, tämä 13.lokakuuta, jolloin pikkuinen "lapsenlapsi" täyttää viisi kuukautta.

Katumusta

Suustani tulee ulos äkäisiä sanoja, vaikka juuri olen päättänyt muuttaa asenteitani positiivisiksi, katsoa kotonakin toista lämpimästi, ymmärtäen. Kääntymys, asioiden toisin katsominen ja näkeminen on vaikeaa. Tuttu askelkuvio; astun kaksi askelta eteenpäin ja ainakin yhden taaksepäin.Tavoite heittäytymisestä Hengen johdettavaksi pois kaikesta omavoimaisuudesta, heittäytyminen luottamuksen pyhiinvaeltajaksi on yllättävän vaikeaa.
Onkohan kenelläkään muulla  naisella samanlaista helmasyntiä kuin itselläni? Jos mies ei huomaa, mitä kaikkea olen kodin hyväksi tehnyt hänen poissaollessaan, heittäydyn kuin huomaamatta luettelemaan tekemisiäni. "Laiska töitään luettelee", sanoi äiti aikoinaan. Ja nuo luetteloinnit ärsyttävät toista, koska samalla tahtomattani syyllistän miehen. Hän kokee, ettei ole tehnyt riittäväti yhteisen kodin eteen. Tässäkin asiassa voisi vain olla rauhassa, puhumatta mitään.
Mutta siihen tahdon uskoa, että meillä jokaisella on kosketus Pyhään jokaisena arkena. Joskus sen huomaa selvemmin, joskus ei ollenkaan, mutta totta se on. Jumala rakastaa jokaista luomaansa suunnattomasti ja kaipaa meidän huomiotamme.
Lauantain retriittipäivässä valokuvasin lätäköitä, miten niistä heijastui puita, pilviä ja taivasta. Tällaisia lätäköitä me olemme, emme mitään järviä tai valtameriä, mutta silti voimme heijastaa tosillemme taivasta, olla pikkuisen edes Kristuksen tuoksuisia.

Kääntymisestä

Palaan edelliseen juttuuni elämän kakusta. Nuo asiat Oulun päiviltä eivät jätä mieltäni rauhaan. Ja silti tuntuu, että juuri niissä asioissa, joita pohdin, on löydettävissä rauhaa jokaiseen päivään. Nyt joku ajattelee, että taitaa tulla käännytyspuhe. No jaa - kuka sen tietää :)
 Se Rooman yhteisön edustaja puhui kääntymisen ensimmäisestä edellytyksestä. Kukaan ei voi tietää, miten elämä sitten jatkuu. Se edellytys on Näkeminen. Ja sitten palaammekin tuttuun kertomukseen Laupiaasta samarialaisesta. Ne kaksi, pappi ja "suntio", jotka kulkivat ryöstetyn, haavoitetun miehen ohitse, olivat laatineet päivälleen suunnitelman. Tulee ehtiä sinne ja sinne, ei ole mahdollista pysähtyä. He eivät olleet ollenkaan pahoja ihmisiä, tällä kertaa he vain olivat omien suunnitelmiensa pauloissa.
   Kolmas mies, väheksytty muukalainen, näki. Hän näki tuon pahoinvoivan miehen tien varressa. Hän näki ja hänet valtasi sääli. Hän muutti päiväsuunnitelmansa ja pysähtyi, antoi ensiavun ja vei pahoinpidellyn hoitoon. Hän tuhlasi omaa aikaansa ja rahaansa. Lisäksi hän lupasi palata takaisin ja maksaa lisää, jos on tarpeen.
Hänen elämänsä ehkä muuttui. Hän kääntyi. Kahden ensimmäisen elämä jatkui samanlaisena. 
Sitten se toinen tarina. Maria ja Martta. Nyt Jeesuksen silmissä paremman osan valitsee se, joka pysähtyy ja kuuntelee, mitä Jeesuksella on sanottavaa. Hän on valinnut hyvän osan.
      Niinpä tämän St. Edigion yhteisön jäsenillä on mahdollisuus joka ilta pysähtyä "kuuntelemaan" kirkkoon ja jatkaa kaduille ja omaan elämäänsä "näkemään".  Kysymys on rakastamisesta. Kuka tahansa kykenee siihen. Ihminen on luotu toista ihmistä varten. Kun oikeasti näemme jonkun, silloin luovumme omasta suunnitelmastamme ja käännymme. Rakkaus kääntää pään. Tuoko rakkaudesta eläminen rauhan?

Liekit ja Elämän kakku

Ajamme kohti kotia. Haavat ja pihlajat ovat liekeissä. Ilta-aurinko osuu niihin ja tummaa metsää vasten ne näyttävät miltei palavilta. Samoin pilvet. Ne leijailevat kevyinä, mutta punaisina liekkeinä pitkin tummenevaa taivasta.

Oulussa oli viikon alussa kolmipäiväiset diakoniatyön neuvottelupäivät. Saimme olla pienten tulisijojen, monella tavalla ympärilleen lämpöä levittävien ihmisten puhuteltavina. Heitä kaikkia valaisi sama armon ja rakkauden aurinko. Siellä, missä on rakkautta, siellä on myös iloa ja naurua. Ja kyllähän me nauroimmekin. Teknologiakaupungissakin tekniikka saattaa pettää tärkeässä paikassa. Silti ruotsalaisen Santa Claran seurakunnan pastorin Carl-Erik Sahlbergin valo ja ilo tarttui. Tulkkaus vain takkuili sekä screenillä että tulkin suussa.

Toinen ulkomainen vieras saapui Roomasta, St. Egidion yhteisöstä. Hän oli Leonardo Emberti Gialloreti. Olin mukana kanavalla, jossa hän kertoi yhteisönsä toiminnasta ja toimintamallista.
Toimintamalli oli kopio Luukkaan evankeliumin 10. luvusta; kertomus laupiaasta samarialaisesta ja toinen kertomus Martasta ja Mariasta. Soveltamalla nämä kaksi kertomusta arkeen yhteisö elää ja kasvaa. Se on jo aikaa laajentunut maailmanlaajuiseksi ja yhteisössä on yli 50000 jäsentä. Roomassa joka ilta yhteisön iltarukoushetkeen kokoontuu noin 1000 henkilöä. Hetki kestää puoli tuntia. Kaikki nuo aivan tavalliset työssäkäyvät ihmiset ovat sitoutuneet konkreettisesti auttamaan köyhiä.

Meille Leonardo sanoi; köyhien auttaminen ei voi olla vain kirsikka elämämme kauniin täytekakun päällä. Meidän on rakennettava elämämme kakku uudestaan. Tehtävä se oikeista aineista. Rakkauden varaan ja toisten rakastamisen (= auttamisen ja huomaamisen) varaan rakennettu kakku maistuu paljon paremmalta.

Elvytystä viikonloppuna

Ehkä olemme jo oppineet, että pitää elvyttää eikä leikata ja supistaa. Itsekin kävin elpymässä läheisellä lenkkipolulla. Sateisen ja ankean jälkiflunssaisen ajan jälkeen paistoi aurinko. Ilma tuoksui hitaalle kuolemalle, raikkaasti ja kuulaasti. Kesän viimeiset kukat, uljaat puna-apilat ja muutamat aurinkoa sädehtivät keltanot pilkuttivat vihreän, keltaisen ja ruskean sävyttämää metsänpohjaa.

Kamerani totteli kuuliaisesti. Tallensin ja taas tallensin. Tekisi mieli "kurmoottaa" niitä, joille metsän kauneus ei merkitse paljon mitään - niitä joille on sama, mihin tupakkiaskinsa tai kaljatölkkinsä nakkaa.         
Erityisesti tänään innostuin kivistä. Ne näyttivät ihmishahmoilta tai eläimiltä. Niiden tarkat silmät vahtivat metsässä kulkijaa. Ne ovat olleet siellä aina. Katselevat siinä ohi kulkevia ihmisiä. Monet eivät huomaa niitä. Kulkevat ohi ajatuksissaan, iloisissa tai surullisissa.
Osallistuin perjantaina lattiakuvakoulutukseen. Olipa se terapoivaa, vaikkei terapiaa ollutkaan. Monet asiat alkoivat itkettää, sillä tavalla hyvästi ja sielua huuhtelevasti. Ehkä toistan itseäni, mutta jälleen yhdeksi mieliinpainuvimmaksi asiaksi jäi se, miten ihmistä auttaa ja parantaa kaikkein eniten se, että joku näkee hänet, katsoo hyväksyvästi ja rakastaen.
Se, jos mikä, elvyttää. Lenkkipolun kivien katseessa ei ehkä ole elämää, mutta Sinun katseessasi on. Kun seuraavan kerran tapaat ihmisen, josta huokuu epäonnistumista, pettymystä, surua tai kovuutta, katso häntä lämpimästi. Sano hänelle jotakin hyvää. Elvytä häntä, älä leikkaa äläkä supista.
Ehkä roskaajankin teko on vain pieni merkki pahasta olosta. Hänkin ehkä kaipaa nähdyksi tulemista.

Alakulo

No on siinäkin sana- melkein pohojanmaan murtehella alakuolo. Vaikka juuri tänä aurinkoiseltakin ( lue: ei sada) näyttävänä aamuna se onkin itselleni totta, niin ei se kuitenkaan alkuperäinen olotila ihmiselle liene. Ison Kirjan mukaan ihminen aloitti elämäsä Paratiisissa. Ja tänne on päädytty. Keskelle ihmisten pahansuopuutta, välinpitämättömyyttä ja rahan ylivaltaa. Raha ja paha ilkkuvat teoillaan ja pieni ihminen kaipaa Hyvyyden voiman ihmeellistä suojaa. 
Kun paikkoja kolottaa ja uusi päivä tuntuu raskaalta aloittaa, mieli tahtoo väkisinkin painua alavireiseksi.
( Muisto viikonlopun ihanista vieraista sentään lämmittää vieläkin).

Tällaista alakuloa ei voi edes selittää. Se ei tule olemaan tämän päivän loppusaldo. Nyt vain koneisto ei tahdo käynnistyä iloiseen hyrinään, vaan moottori köhii ja kulku on vaivalloista. Ehkäpä yksi vaikuttava tekijä on pitkähkö flunssa, ehkä olen yskinyt itseni tyhjiin. Ehkä lenkkipolku ja raikas syysilma työpäivän jälkeen parantavat oloani. Joskin työpäivä päättyy tänään melkein yöllä.

Ennen työpaikalle siirtymistä pääsen vielä hierojan pöydälle. Siitä on hyvä mieli. Sekin ilahduttaa, että miehelle tarjottiin vanhasta talosta "ateljeehuone", johon taulut, sekä keskeneräiset, että valmiit, mahtuvat hyvin. Nytkin mies lähti lähes vihellellen maalaamaan.

Luojan luova työ jatkuu meissä. Ehkä kaipaan jonkin uuden alkamista itsessäni. Luovuuden purskahdusta, joka vie virran lailla minuakin iloa kohti. Sitä odotellessa päätän tähän. Kaikille alakuloisille toivotan toivoa.

"Kun ei kukaan koskaan mitään, kun kaikki aina vaan"

Tuttu on tuo hokema nuoruudesta asti. Mutta aina vain paremmin ymmärrän sitä. Se on sellainen lause, jonka voi itse täydentää. Tänään täydentäisin sen vaikka näin: "Kun ei kukaan koskaan mitään ota vakavasti, kun kaikki aina vaan katsovat, mitä muut tekevät", tai: "Kun ei kukaan koskaan kuuntele mua, vaan kaikki vaan juttelee muiden kanssa."  Väsynyt äiti sanoisi ehkä: "Kun ei kukaan koskaan auta kotitöissä, vaan kaikki aina vaan tekevät omia juttujaan."

"Olen pieni pallo vain, pyöreä..."

Kun joku joskus jotakin, mutta kun ei kukaan koskaan mitään. Valivali.
Avainnauhassani lukee: "Asenne ratkaisee aina".  Noh. Mikään ei todella taida muuttua valitusvirrestämme juurikaan paremmaksi. Täytyy siis muuttaa asennetta.

Kahvipöytäkeskustelussa tänään eräs ihan siistin, vaikka hiukan ohimoilta kaljuuntuneen hiuksiston omistava mies lohkaisi: "Kun tukkakin harvenee niin ettei sitä saa enää papiljoteille."  Miehekkään miehen huumoriheitto.  Mutta asenne ratkaisi.  Koko vanhemmasta naisväestä koostunut pöytäseurue purskahti nauramaan. Vanhuuden vaivojen valittaminen jäi siihen.

Nyt pyörii pyykkikone. Siellä ovat suloisessa sekamelskassa vaaleat, kauniinkeltaiset pienet ruokaliinat (= tabletit) ja mm. mustat puserot.  Asenne ratkaisee, mitä sanon, kun kohta ripustelen vaatteita kuivamaan.

Mitäs näistä pienistä, mutta suurissakin asioissa oma asenne ratkaisee.  Jos ei kukaan koskaan anna apuaan nälkäänäkeville tavalla tai toisella, niin ei mitään kohta enää olekaan. Maa, ilma (= maailma) ja vesikään eivät  kestä enää itsekkäällä asenteella porskuttavia rikkaita.  Mutta enhän minä anna mitään, kun ei kukaan muukaan koskaan mitään.  Voi voi meitä.

Atttsihhhh...

Sängynpohjalta elämä näyttää erilaiselta. Kun nenästä tippuu ja kurkussa kasvaa kaktuksia, ei voisi vähempää kiinnostaa edes naaman pesu. Kun aamulla herää taloa tärisyttäviin aivastuksiinsa ja megaluokan yskintään, haluaa yhtäkkiä olla pieni taas. "Hoida mua. Tuo mittari. Keitä kuumaa vettä ja voisitko käväistä apteekissa kun ....atttsihhhh...mulla on diid huono olo."
   Mutta heti kun olo vähän virkistyy, alkaa tehdä mieli lojua TV:n ääressä vaikka roskaakin katsellen, kun ei enää jaksa pelkkää tunkkaista sänkyä. Palvelu sen sijaan tuntuu kivalta edelleen.

Nyt tämä juttu kannattaisi lopettaa, koska olen tuossa vaiheessa. Äsken aivastin niin, että näyttöpääte kostui. Tiedän  kuitenkin menneistä syysflunssista sen, että tulee aika, jolloin kadehdin Elämää, joka tuntuu olevan kaikilla muilla paitsi itselläni. Alan inhota paperinenäliinamyttyjä taskuissa, yöpöydällä ja milloin missäkin. Haluan siivota. Pestä hiukset. Lähteä ulos ihmisten pariin.
Mutta vielä nyt makoilen sängynpohjassa ja yritän nauttia sairastamisen tuomista vapauksista. Eihän tämä kurjuutta vielä ole.

En edes yritä saada tähän mitään tehokkaan syvällistä ajatusta. Jos ei sellaiseksi lueta Saarnaajan mietelmää: "Kaikella on aikansa..." Siinä ei taidettu puhua mitään flunssan sairastamisesta, mutta ei tämäkään mitään sattumaa ole. Amen.

Kallisarvoinen elämä

Haukka kaartelee leikatun viljapellon yläpuolella. Se pysähtyy ilmassa, liikuttaa siipiään paikoillaan pysyen. Varo, myyrä! Tummat pilvet vaeltavat tuiman tuulen vauhdissa ja tipauttelevat auton tuulilasiin muutaman pisaran.  Keltaiset lehdet kieppuvat virtauksessa. Syksy on täällä!

Elämäni yksi kesä on taas ohi, elämäni eräs syksy edessäpäin. Ja edelleen tunnen itseni oppilaaksi.Tämä on kuin uudelle luokalle siirtymistä kouluaikoina. Uudet kirjat, uudet kynät, osa opettajistakin uusia.  Joku on laatinut lukujärjestyksen. On tehtävä kotiläksyt, suoriuduttava kokeista ja osattava myös levätä

Minun vuoteni alkaa syksystä ja päättyy kesään. Syksy on täynnä hyviä päätöksiä. Syksy on raikas ja paljas. Kaikki näkyy selvästi. Elämä ja kuolema, ilo ja suru, voimat ja voimattomuus.

    Viime yönä mies maalasi tauluja ulkona lähes aamuun asti. Oli ehkä viimeinen lämmin ja sateeton pimeä, täydellinen rauha ja hiljaisuus. Vain yksinäinen sähkölamppu valaisi. Eilen tämä (parkinssonia sairastava) mieheni jälleen  totesi: "Aika on nyt kallista, enää ei ole varaa sitä tuhlata". Ehkä siinä on tämän uuden toimintavuoden tärkein läksy. Jokainen meistä joutuu kerran lopputenttiin kurssisaliin, josta ovi aukeaa tuntemattomaan. Sen oven auetessa elämän päivät ovat kaikki käytetyt.
Nyt on aika sanoa, tehdä ja toimia- ei siis ole aivan merkityksetön tämäkään päivä. Nyt on aika myös huomata miten armo kulkee vierellä. Armo odottaa siinä taakkojani. Armo haluaa häpeäni ja syyllisyyteni painolastit. Luovutettuani ne sovinnolla armon varaan kuormani kevenee, elämästä voi nauttia.

Aarteenetsijä

Hannu Syrjälahti: Käännä kasvosi meidän puoleemme

Edellisen blogini jälkeen joku ehdotti kaivosmiehen uraa. Kun kerran pitää päästä pintaa syvemmälle. Aloin sitä asiaa miettiä. Näinä viikkoina on Isosta Kirjasta pompannut esiin teksti, jossa mies löysi pellosta aarteen, myi kaiken omistamansa ja osti sitten tuon pellon.
Aarteen täytyi olla jotain erityistä. Mies oli iloinen. Hän luopui kaikesta ja halusi vain tuon aarteen. Olen seikkailumatkalla tuota aarretta etsimässä, G.Hughesin "Pyhän yllättämä"-nimisen kirjan opastuksella. Ehkä saankin olla itse se aarre, kultalöydös. Jumala, joka tajuaa sen arvon, luopui kaikesta saadakseen minut!
   Tänään jossain tuolla Etelä-Koreassa 100 metrin finaalissa Usain Bolt pinkaisi kullan hankintaan etuajassa. Kaikella on aikansa. Kaiken voi menettää yhtäkkiä. Silti vaikka menettäisin aivan kaiken, en ole koskaan yksin. Seurassani kulkee eräs, joka ei pimeänä päivänäkään jätä. Siitä kuulimme tänään Kurikan kirkossa, kun neljä nuorta muusikkoa lauloi ja soitti huiluin, saksofonein, melodikoin, kitaroin, rummuin, kosketinsoittimin ja erilaisin eksoottisin vempelein. Otsikkona oli "Sielläkin Sinä olet".  Pimeässä, pelossa, toivottomuudessa. Jatkan toiveikkaana kaivosnaisen uraani.

Kuka olen?

Syvällinen kysymys, mutta älä hätkähdä. Se on asia, jota joutuu ajoittain miettimään vielä varmaan kahdeksankymppisenäkin. (Vaikka kuulinkin "sivukorvalla" kahden noin seitsenkymppisen keskustelupätkän: "Ei sillä ole enää väliä, mitä mieltä me ollaan, antaa nuorempien ajatella".) Joo, mutta mun mielestä sillä on väliä. Elämä kasaa päälleni niin monta roolia, että saadessani aikaa pysähtyä joudun ajattelemaan sitä pohjimmaista itseäni. Mitä olen silloin kun työrooli on päältäni riisuttu?  Mitä haluan elämältä? Minkälaisia tunteita koen ja mikä ne minussa herättää?  Mitä haluan tehdä, minne haluan mennä? Toivoisin, että toiveeni ja ajatukseni toteutuisivat arkielämässäni ainakin osaksi.  Kaikki unelmat eivät voi toteutua, mutta tunnistanko ne esteet, jotka ovat toiveideni toteutumisen tiellä?  Voinko tehdä asialle jotakin?
   Yhtäkkiä yllättäen tällä viikolla koin syvältä nousevan kiukun tunteen ja halun itkeä. On vaikea eritellä, mistä se tuli.  Joku viisas sanoi: "Me synnymme yksin, mutta persooniksi me kasvamme muiden kanssa". Tämäkin tunne liittyi ihmissuhteisiin. Olipa vain tainnut jäädä puimatta aikoinaan.
Yhdestä asiasta olen varma. Oppiakseni tuntemaan itseäni tarvitsen toisia ihmisiä. Tarvitsen ehkä luotettavan ja rehellisen ihmisen peilikseni.
Voin myös tutkailla menneisyyttäni. Onnekseni olen kirjoittanut kokemuksiani ja päivieni kulkua paperille lähes koko elämäni, lapsuutta lukuunottamatta. Niitäkin tutkimalla voin luoda kuvaa ajatuksistani ja toiveistani elämäni eri vaiheissa.

Järjestystä

Muuttopäivän sekasotku helmikuulta

Mieleni kaipaa ulkoista järjestystä. Työpäiväni aikana mies oli yhdessä tuttavan kanssa saanut aikaiseksi hyllyt molempiin pieniin ulkovarastoihin. Kurkkasin niihin ja ilo vilahti sydämeeni. En ollut tajunnutkaan, miten paljon tavaraa ja miten hyvässä järjestyksessä varastoihin mahtuu.
Vaikka muutosta tähän ihanaan kotiimme on kulunut jo muutama kuukausi, sisätiloissakin on vielä paljon järjesteltävää. Meiltä puuttuu ripustinkaappi ja kahdessa komerossa hyllyt ovat meidän tarpeitamme ajatellen epäkäytännöllisesti aseteltu. Onneksi olemme saamassa kaappiasiantuntemusta lähiaikoina ja sisällekin paremmat säilytystilat.
Ulkoinen epäjärjestys ei mielestäni ole luovuuden tai sisäisen harmonian merkki, niinkuin olen kuullut sanottavan. Vaikka ei se sitäkään merkitse, että sisäinen elämä olisi rikkinäistä ja sekavaa. Mutta väsymystä se ainakin minulle aiheuttaa. Kun ei ole oikeaa paikkaa tavaroille, joutuu koko ajan etsimään ja järjestelemään. Se kuluttaa voimia ja tekee pahantuuliseksi.
Yhä vielä myös tarve vähentää tavaramäärää on suuri ( minulla ). Vanhempien kuoleman jälkeen seurasi heidän kotinsa tyhjennys. Siitä näkövinkkelistä lienee itselleni paljon apua. Se, mitä jälkeenjäävät arvostavat ja se, mitä vielä itse tarvitaan, se säilytetään. Muu lajitellaan kirpparille tai roskiin. Mutta mihin vetää rajaa, kun kyseessä ovat kirjeet, valokuvat, kirjat, diat ja elokuvat, joita  kaikkia meidänkin huushollimme on pullollaan? Mietintämyssyä ja harkintakykyä en ainakaan voi nakata roskikseen.

Kohinaa

Kolme päivää kesäloman jälkeistä työelämää on takana. Päässä kohisee. Vasta kerran olen unohtanut avaimet kokoontumistilaan ja kerran aurinkolasit kotikäyntipaikkaan. Meneekö hyvin?  - Kohisee.

"Pylväspyhimyksemme" Repeteus
opettamassa luottamusta 

Meillä kävi vieras, joka oli ollut Saksassa isossa kaupungissa erilaisessa hiljaisuuden retriitissä. Asuntona oli ollut pieni toimistohuone, johon toimistotyöntekijä tuli aamulla työhönsä.  Ruuat laitettiin yhdessä kadunmiesten kanssa asuntolassa. Päivän teksti luettiin kadulla ihmisvilinässä. Tekstiä vieraamme pohti kulkien ihmisten keskellä pitkin kaupungin katuja ilmeisen kovassa metelissä. Piti olla vain, katsella elämää ja antaa oman mielen etsiä yhteyksiä päivän raamatuntekstin kanssa.  Metelin keskelläkin syvimmät ajatukset nousivat esiin.  Niistä sai sitten ohjaajan kanssa jutella.
Päässä kohisee, kun kello määrää menemiset ja tulemiset, ja kohtaamisia on paljon. Miten elää hetkessä? Mistä löydän sen varmuuden, että voin luottavaisesti olla ikäänkuin tyhjän päällä, luottamatta vain itseeni ja suunnitelmiini,  joustaen ja mukautuen tilanteen mukaan? Mistä löydän sisäisen rauhan?
   Äitini sanoi ennen kuolemaansa: "Mennään jo taivaaseen nukkumaan. Minulla ei ole täällä enää mitään rauhaa."  (Kannattaa kirjoittaa asioita muistiin. Tämänkin repliikin luin hiljattain päiväkirjastani).  Miten me kiireiset ihmiset löydämme taivaan rauhaa sisimpäämme? Luottamus lienee avainsana. Tätä kysyn ja yritän päästä pään kohinasta eroon.

Hukassa ollaan

Mikä kumma meitä oikein vaivaa? Ison Kirjan sananlaskussa pyydetään: "Älä rikkautta, älä köyhyyttä minulle anna. Anna minulle määräosani leipää." Noh. Mitä näemme ympärillämme (ja itsessämme)? Ihmisen, joka haluaa kaiken aikaa. Jotenkin se haluaminen liittyy siihen, mikä itsekullekin on tärkeää. Pinnallisesti todettuna joku (yleensä mies) kiillottaa autoansa ja älähtää pienestäkin naarmusta ajopelinsä pinnassa. Auto on hänen mittarinsa tai tavaramerkkinsä. Autoista keskustellaan miesten kesken hartaasti ja paljon.  Naiset puolestaan kiillottavat ulkomuotoaan. Joku sanoi nk. naistenlehdessä: "Tunnen itseni alastomaksi ilman irtoripsiä."  Naiset puhuvat kengistä, vaatteista tai meikeistä melkoisella innostuksella.
    Joku elää viikonlopuista, toinen työstään ja kiireisestä kalenteristaan. Monelle elämä siilautuu elämän näköiseksi vain omien lasten ja heidän tekemisiensä kautta. Jos ihmisiltä kysytään, mikä on elämän tärkein asia, lähes jokainen kuitenkin vastaa: "terveys ja  perhe". Mutta vaalimmeko me näitä itsellemme tärkeitä asioita? Pidämmekö kohtuudella huolta terveydestä ja välitämmekö todella hoitaa lähisuhteitamme?
   Uutiset heittävät silmillemme asioita, jotka aiheuttavat päänvaivaa. Itä-Afrikka on kokemassa ennennäkemätöntä katastrofia. On pakko kääntää katseensa pois nälkään kuolevien lasten hiipuvilta katseilta. On helppo lakata ajattelemasta. Asia on liian suuri ja vaikea. Entä sitten kuvat maailman metropolien pörssisaleista? Talouskatastrofi on uhkaamassa koko maailmaa. Mitä kaikki merkitsee? Yhä hullumpia uutisia kuulee myös nk. vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden tiimoilta. Hesarissa kuuluu olleen juttu ruotsalaisesta koulusta, jossa ei ole enää tyttöjä ja poikia, vaan vain "ystäviä". "Han" ja "hon" on korvattu "hen"illä. Ja tuohon kouluun on enemmän tulijoita kuin voidaan ottaa! Voi Herra hyvästi meitä siunaa. Mehän alamme olla todella hukassa. Suvaitsevaisuus on oikein, mutta siinäkin voidaan mennä ääripäähän. Luojan luoma elämä kääntyy farssiksi, jossa ei ole enää päätä eikä häntää. - Nyt kaatuu liian moni asia päälle. Pitää lopettaa ja toivottaa meille kaikille hulluille kuitenkin parempaa huomista.
  

Kiireetön aamu

Nukahdin uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että kello kävi jo kymmentä. Tänään ei tarvinnut kiirehtiä mihinkään. Ei ollut aikatauluja. Kun vihdoin nousin sängystä, jäsenet tuntuivat rennon raskailta ja olo keveältä. Aamupalalla terassilla maistelin, miltä tuoreet mustikat todella maistuvat. Join kahvin rauhassa. Huomasin, että eräs kukka alkaa avata keltaista kukintoaan ensimmäistä kertaa. Oli kiireetön olo. Sen tunsi pikkusormea myöten. Mikään asia ei ahdistanut mieltä. Mikään ei ärsyttänyt. Ei ollut soitettavia puheluita tai kalenteriin merkitsemättömiä asioita. Oli hyvä olla.
Mieskin tuli suihkusta ja liittyi seuraan. Siinä sitten mietimme, mitä hyvään elämään kuuluu. - Kiireettömät aamut ainakin joskus, sanoin. Kun mies häipyi asioilleen, kävin suihkussa, pukeuduin ja sitten annoin ajatuksien tulla. Mitä kaikkea tällä viikolla on tapahtunut, keitä olemme kohdanneet, mitä on jäänyt mieleen?

Kohtaamisista on jäänyt mieleen kasvoja, katseita, sanojakin. Ajattelen, että jonkun ihmisen olemus ja silmät kertoivat hänestä jotain enemmän, kuin mihin juttelullamme pääsimme. Jokaisen elämään liittyy asioita, joita ei halua ottaa puheeksi; usein niitä leimaa koettu menetys tai suru. Jään hiljaiseksi toisen ihmisen salaisuuden äärellä. Yhteys syntyy joskus sanoittakin.

Mutta yksi juttu tältä viikolta naurattaa yhä. Ystäväpariskunnan seitsenvuotias lapsenlapsi oli siivonnut paapan kanssa autoa. Penkin alta oli löytynyt pennin kolikko. Sen nähdessään seitsenvuotias oli huudahtanut: "Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää!"

Huh huh ja voi voi!

Tällaisessa käsittämättömässä maailmassa me elämme. Järkyttävät tapahtumat on pakko katsoa, kuunnella ja yrittää käsitellä. Sanonta: "Olemme samassa veneessä" on totta maailmanlaajuisesti. Se, mitä tapahtuu esim. Norjassa, Kreikassa tai Somaliassa koskettaa tavalla tai toisella meitä jokaista. On vain niin voimaton olo. Mitä se toinen kulunut sananparsi kehottikaan: "Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä edes yksi kynttilä", tai jotain sinne päin.

Yritä olla valona keskellä omia tai maailmanlaajuisia katastrofeja. Asetu sen puolelle, jolla ei ole ääntä. Älä muutu kyyniseksi. Katsele ympärillesi ja auta siinä, missä voit.

Opiskeluaikanani olin ensimmäisessä sosiaalialan harjoittelupaikassa Rinnekodissa Espoossa. Kesä oli mukava, työn osaaminen heikkoa, mutta intoa ja nuoruuden iloa riitti. Elävimpänä tunnekokemuksena jäi mieleeni lieksalainen poika, jonka kanssa ystävystyin.  Hän oli siellä ensimmäisessä työpaikassaan. Kun hän sai elämänsä ensimmäisen tilin, hän lahjoitti sen kokonaisuudessaan jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle. Ruokarahan puutteessa hän sitten häpeillen joutui kertomaan asiasta minulle. Lainasin hänelle rahaa, että hän pystyi ostamaan ruokaa. Joku voi ajatella, että tuo teko oli hyvin naivi. Niin ajattelin minäkin, mutta samalla hän antoi minulle opetuksen, joka ei koskaan unohdu mielestäni. Hän oli itse köyhästä perheestä ja tiesi, mitä on rahanpuute ja nälkä.

Me kristitytkin olemme usein kiinnostuneempia hengellisestä harrastuneisuudestamme kuin Kristuksesta, joka keskellämme vaeltaa yksinäisten, osattomien ja suoranaisessa hädässä olevien hahmoissa. Oi jospa osaisimme kääntää katseemme pois itsestämme ja omasta hyvin kiillotetusta navastamme. Ehkä korvammekin aukenisivat kuulemaan ja silmämme näkemään. Ja sydän tuntisi lähellä olevan hädän. Sen ihan lähimmäisenäkin elävän.

Terassielämää

Takapihan terassilla sitä tapahtuu. Nyt siellä heiluu outo mies kuulosuojaimet korvilla ja tupakki hampaissa. Kerrankin meiltä kuuluu yhdeksän jälkeen aamulla porameteliä seinän taa. Ei kesäaamuna nyt tarvitse muidenkaan levätä! Me saadaan lasitus terassille. Sitä onkin odotettu kieli pitkällä ja maalipensselit kourassa jo useamman viikon ... laskettu öitä ja pelätty, ettei ehditä maalata pylväitä ja ikkunalautoja puhtoisen valkoisiksi. Nyt näyttää kaikki menevän nuottien mukaan. Jopa klasit on pesty ja tässä vaan keittelen kahvetta ja vien helteen uuvuttamalle duunarille välillä vettä.

Suloiset siilimme innostuivat vadelmakakun keksipohjajäännöksistä niin, että luulivat asuvansa hotellissa! Söivät ruuan nurmikolla ja siirtyivät sitten toilettiin meidän terassille. Sieviä jätöksiä, ei siinä mitään. Pitäisikö siirtyä taas vihannespuolelle tuossa ruokinnassa? Tekisivät asiansa omaan puskavessaan?

Eilen aamulla naapurin nuoret neidit ( 3v ja 6v ) viihtyivät meidän kanssamme koko aamupäivän. Me maalasimme ja tytöt leikkivät ja juttelivat mukavia. Nuorempi innostui laulamaan: "Me ollaan kaikki sankareita..." Vanhempi korjasi: "Me ollaan sankareita kaikki...", mutta nuorempi jatkoi itsepintaisesti omaa versiotaan ja sanoi sitten: "Naiset vain ovat sankareita..." Isompi puolustamaan miestäni: "Kyllä mieskin on sankari, kun siinä sanotaan, että kaikki!" Oli sitten hetken hiljaa ja kaiveli muististaan: "Keitä ne on sellaiset sankarinaiset...ja sankarimiehet..."  Mieheni myhäili  tyytyväisenä.

Tänään päästään käymään kesämökillä. Ja illalla alkaa taidekurssi kansalaisopistolla.
   Nyt näyttää siltä, että ensimmäiset liukulasiseinät ovat paikallaan. Lienee siis paikallaan kutsua työmies hyvin ansaitulle nisukaffeelle.

Pieniä asioita

Sain eilen tipan silmään. Tippa oli valkoista maalia. Maalasin terassin ylälautaa. Tapahtuman "traagisuudesta" huolimatta onnistuin pysymään emännänjatkoksella, ottamaan silmälasit päästäni ja pyyhkimään tipan pois. Olisiko luomi tehnyt tehtävänsä ja suojellut silmääni? Henkinen tasapainonikaan ei horjunut. Jatkoin maalausta niin pitkälle kuin jakkaraa siirtämättä yletyin. Pieni tapaus elämässä.

   Viime viikkoina olen ilahtuneena todennut, miten etupihamme nurmikolle ja pensaiden alle putkahtelee kymmenittäin pienenpieniä sinisiä orvokkeja. Istutin keväällä ísoja ja keltaisia. Nämä ovat edellisten asukkaiden tietämättään jättämä lahja meille. Kiitos! Pienissä orvokeissa, jotka yllättävät, on jotain koskettavaa.
   Entäs sitten siili. Eikö semmoinen neljällä jalalla kävelevä piikkikerä ole aikamoinen näky.
Useampana iltana olemme hiljaa seuranneet siilin taaperrusta. Salaatti ja uudet perunat ovat hävinneet kupposista. Eräänä iltana siili nosti varoen pienen mustan jalkansa terassin reunalle.  Se rapsahti mukavasti. Lopuksi siili oli kokonaan siinä. Pidättelimme hengitystä. Se suuntasi kuitenkin uhkaavasti kohti avointa  makuuhuoneen ovea. Johonkin on raja vedettävä. Nousin sulkemaan oven, ja siili kipitti turvaan saniaisten alle.
   Oikolukijani heräilee päivätorkuilta. Vadelmakakkuprojekti jatkunee. Siis mies on luvannut sellaisen leipoa. Ilman uunia. Pikkuleipäpohja on jähmettymässä jääkaapissa.
   Heinäkuu on blogistin kannalta huonoa aikaa. Harva surffailee netissä. Aallokko ja aurinko kutsuvat.  Mutta hyvä näin. Ihana kesä!

Liikennemerkki

Kävimme eilen ostamassa mansikoita läheiseltä marjatilalta. Tien reunassa oli pysäyttävä liikennemerkki - vaikka sen tarkoitus oli vain hieman hidastaa.
Tärkeä kehoitus. Välittömästi aloin miettiä, miten hyvä tämän kujan lapsilla on olla ja elää. Tuosta kun ohi kävelet tai pyöräilet, saat aina muistutuksen, ettet ole ylimääräinen. Ettei kukaan ole.

Vierailimme viikonloppuna kahden ihastuttavan vanhuksen luona. Toinen heistä on 103-vuotias ja toinen 93-vuotias. Molemmat sisarukset asuvat yksin omissa asunnoissaan. Mistään henkisen toimintakyvyn heikkenemisestä ei voi puhua. Päinvastoin me itse koimme pientä vajavaisuutta tiedoissamme ja sivistyksessämme.
Tapasimme matkallamme myös lähisuvun eri-ikäisiä rakkaita. Pieni vauva, kaksi vuotta vanhempi isoveli, heidän nuoret vanhempansa, oma rakas sisko ja hänen miehensä, hyvät ystävät ja heidän kaksi lastaan - mitä rikkautta kaikessa tässä!
Ei yhtäkään ylimääräistä.

Yllätyksen koimme, kun satuimme Muhoksella Terttu Jurvakaisen taidegalleriaan. Mieheni totesi itse taiteilijan nähdessään: "Sinäkö se olet!" Makuuhuoneemme seinällä on ollut vuosikausia hänen kahden taulunsa korttijäljennökset kehyksissä, mutta emme olleet tienneet mitään itse taiteilijasta. Värit hehkuivat ja loistivat upeissa tauluissa! Ihme!
Ei yhtäkään ylimääräistä - muistaisinko tuon silloinkin, kun joku omille hermoilleni käyvä ihminen osuu lähietäisyydelle.  Hänkin on tarkoitettu. Elämään.

Jumala zoomaa

Kuvittelen, miten Jumala katselee ihmisiä. Hänellä on monta miljardia zoomia, mutta hän pystyy katsomaan silti kokonaisuutta. Lisäksi Jumalalla on korvissa napit, joista kuulee joka puolelle, jokaisen maanmatosen huokauksenkin. Niin moni kärsii. Hän zoomaa heihin ja meihin, jotka niin helposti kuljemme ohi.

Perjantaina osuimme matkallamme myrskyn silmään Saran ja Sarvelan välillä pienessä gallialaisessa kyläsessä, Karviassa. Pilvet hävittivät auringon valon silmiltämme. Puut taipuivat kaksinkerroin. Vettä satoi rankasti. Tuntui, että vesi alkoi velloa merenä vastaamme tietä pitkin. Valaistuksesta huolehtivat sadat kirkkaat, maahan asti lyövät salamat. Taustamusiikkina sateen rummutuksella oli ukkosen rumpujen jylinä. En nähnyt ajaa.Mietin siinä pysähdyttyämme Jumalaa. Onko tämä nyt kokonaan hallinnassa? Oli pieni olo. Mietin puita, karjaa laitumella, ihmisiä töidensä ääressä.Katso meitä. Katso kaikkia, jokaista. Ja Jumala katsoi. Varmasti hän katsoi senkin  miehen puoleen, joka kuoli illalla samanlaisessa ukonilmassa.

Yhtäkkiä kaikki oli ohi. Parkanossa oli joku puu katkennut sähkölankojen päälle. Tie kuivui. Lämpötila kohosi takaisin ne yli kymmenen astetta, jotka myrsky oli sitä alentanut. Espooseen saavuttuamme helle helotti jo täydellä voimalla. Jumala zoomasi meihin ja näki meidän väsyneinä raahaavan matkalaukkujamme yöpaikkaan. Hän siveli silmämme uneen ja herätti uuteen aamuun. Vain Hän tietää, montako aamua on kohdallani vielä jäljellä. Päätän yrittää elää ( isolla eellä, mitä se sitten tarkoittaneekin ) oikein niistä jokaisen.

Meidän iskä, joka olet siellä taivaassa. Me tahdomme pitää Sinun nimesi pyhänä.Tahdomme Sinut valtaan. Tahdomme Sinun tahtosi toteutuvan täällä maan päälläkin. Anna meille kaikille ruokaa riittävästi. Anna anteeksi se paha, mitä tahtomattammekin teemme ja opeta meillekin anteeksiantamisen taitoa jopa sellaista kohtaan, joka on tahallaan tehnyt meille pahaa. Älä anna meidän joutua kiusauksiin. Päästä pahasta. Sillä syvällä sisimmässämme tiedämme, että Sinun on valta ja voima ja kunnia. Aina. Ikuisesti. Amen.

Kurkkausta "etujen"maailmaan

Sisäinen maaliskukkani huutaa blogia. Maailmassa on aivan liikaa asioita, joista pitäisi kirjoittaa oikeudenmukaisuuden tms. "oikean" motiivin nimessä. Oma pieni maailma tuntuu aina läheisemmältä. No mutta  - onhan tässä silti kirjoittamisen paikka. Mieheni sai viime viikolla työkyvyttömyyseläkepäätöksen. Hurraa!!!  Se helpotti, sillä elokuussa parkinsonia sairastava mieheni olisikin muuten joutunut työttömäksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Tulot 500 € miínus 20 % veroa. Ja se, että sairauspäivärahaa maksetaan 300 päivältä, ei sitten tarkasti ottaen pidäkään paikkaansa. Sitä maksetaan vain sen kuukauden loppuun, jota seuraavan kalenterikuukauden aikana tuo 300 sairauspäivää täyttyisi. Eli miehellänikin se merkitsi, että päivärahaa olisi jäänyt saamatta 26 päivältä. Niin, ja sitten olisi vielä ollut viikon karenssi - aika ilman mitään tuloja. Mies sanoikin, että pääsi kuin ulkorappusilta kurkistamaan kuinka kylmää ja tunkkaista on jo sisällä porstuassa niillä, joilla perustulo on noin pieni.  Pitäähän valtion säästää. Sairauspäivärahastakin maksetaan 2% enemmän veroa kuin palkkatuloista, koska ko. henkilöllä ei ole tulonhankintakuluja! No voi pyhä sylyvi sentään - onhan sairastuneella huolien ja vaivojen lisäksi kuluja poliklinikoilta, lääkäreiltä ja lääkkeistä - kaikenlaisesta kivusta ja särystä.
Nyt minä suljen suuni ja lähden ihastelemaan ilta-aurinkoa, ihmeellistä maailmaa, josta vielä tänään ainakin olen saanut nauttia. Jokainen päivä on lahja, jokainen terve päivä on erityislahja ja jokainen harmoonisen iloinen päivä on suuri bonus.

Sormet näppäimillä juhlien kunniaksi

Epätoivoisena tuijotan sormiani. Haluan sanoa jotakin, mutta en osaa. Tällaista ne juhlat sitten teettävät. Mieli kuohuu ajatuksia, ihmisen elämänkaari ja sen taitekohdat liikuttavat juhlissa istuvien ystävien mieltä. Näitä juhlia onkin riittänyt jokaiselle viikonlopulle jo melkein kuukauden ajan. Juhlittavía on riittänyt joka lähtöön. On muisteltu heitä, jotka lähtivät täältä parempaan elämään suven puhjetessa kukkaan. Vaikka päivänsankarit ovat olleet fyysisesti jo poissa, he ovat silti olleet elävästi läsnä.

On juhlittu uusia ylioppilaita ja katseltu heidän nuoruuden säteilyvoimaansa haikeasti omaa nuoruutta muistellen. On juhlittu ammattiinvalmistuneita ja kohotettu heidän kanssaan malja tulevalle. Tänään juhlittiin viisikymppistä, elinvoimaista, viisasta esimiestä. Ja lopuksi päivän kääntyessä iltaan saimme olla mukana liikuttavassa juhlassa. Tasavallan Presidentti oli myöntänyt  Director musicae- nimen ja arvon jo vakavasti sairaalle musiikin monitaitajaystävällemme.

Elämän ainutkertaisuus, sen hetkien arvo koskettaa juhlissa. Juhlittava saa pienen hetken olla ystäviensä keskellä ihasteltavana. On kunnia saada olla läsnä. Tekee hyvää itkeä ja nauraa yhdessä toisten kanssa.
Latteasti lainaten: "Jokainen ihminen on laulun arvoinen!"
Hienosti lainaten: "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme,  ja kiitän sinua siitä."
(Ps. 139: 13 - 14 )


 

Ankeaa arkea?

Kirjoittaessani otsikkoa huomasin, miten lähellä sana arkea on sanaa ankea. Ei arki ole ankeaa, vaikka helteistä helluntaita seurasi viileä arkimaanantai. Kävin äsken kauppareissun, ruuanlaiton ja tiskin jälkeen kokeilemassa takaterassilla istumista. Viileä puhuri puhalsi minut samantien takaisin sisätiloihin. Ehdin kuitenkin ihastella liljojen nuppuja, miten ne ovatkaan kauniita, kun kukan väri alkaa heijastua kuoren alta. Myös syreeni aivan lähellä aukeamistaan on hykerryttävän ihana.

Meidän syreenipensaamme isutti tansanialainen pastori Cyprian, joka vieraili luonamme viikko sitten sunnuntaina. Hän kertoi istuttaneensa pienen seurakuntansa tontille 400 puuta, joten päivitellessäni lapiohomman raskautta kuulin hänen sisäisesti tikahtuvan nauruunsa. Jutellessame heidän arkielämästään kuulimme monenlaista, joka saa meidän arkemme kuulostamaan tosi helpolta. Hän kertoi, miten hän ja muut miehet sateettomina aikoina heidän seudullaan polkevat 37 km yhteen suuntaan huonoa, kuoppaista tietä hakeakseen vettä perheelleen kolmen päivän tarpeiksi. Jos yrittää haalia liikaa vettä kerralla, astiat putoavat ja hajoavat tai kuski kaatuu, niinkuin hän oli nähnyt jollekin vanhalle miehelle tapahtuvan. Lähimpään paikkaan lukemaan ja lähettämään sähköposteja on 50 km, eikä hänellä ole kuin polkupyörä. Lisäksi pieni, köyhä seurakunta ei pysty joka kuukausi maksamaan pappinsa palkkaa. Mutta silti he huolehtivat yhteisvoimin noin 120 aidsorvon tarpeista tuossa 1500 hengen seurakunnassa.


Vieraamme Nummijärven rannassa

 

Haloo! Ollaan nyt kiitollisia kaupoista, jotka ovat lähellä, palkasta tai eläkkeestä, vaikka se ei suuri olisikaan, puhtaasta vedestä, jota tulee suoraan hanasta kylmänä ja lämpimänä, tekniikasta, joka helpotta elämäämme ja jopa hyttysistä, sillä meillä ne eivät levitä malariaa.
Eilen kirkossa laulettiin: " Kosketa minua Henki, herätä kiittämään. Sinun lähelläsi, armosta elämään. Valaise, Jumalan Henki, silmäni aukaise, että voisin olla ystävä toisille."



Maukasta musiikkia

Maistuuhan musiikki melkein suussakin, sielussa ainakin. Onko väliä, mitä kuuntelet? No on! Mahdollista on, että olen ikääntymässä hyvää vauhtia, koska terasseilla ja kaupoissa soiva kevyt iskelmä tai jokin rautalankateknoräppi karkoittaa minut nopeasti paikalta. Klassinen musiikki taas hiljentää kuuntelemaan.

Mies lähti Helsingissä hakemaan autoamme, joka oli parkkeerattu vähän turhan kauas. Sattumalta viereisen talon ulko-ovesta astui nainen, ja pakttiautoon vieressä nosti raskasta harppua mieshenkilö. Puhelias mieheni ei malttanut olla kommentoimatta ja sai kuulla, että nainen keikkailee ja soittaa päätyönään Suomen Kansallisoopperassa. Nainen kutsui illaksi konserttiin, mutta mehän olimme kotiin lähdössä.

Kotona mies otti yhteyttä sähkäpostitse oopperaan ja kysyi, onko soittajarivistössä harppua soittamassa sillä tietyllä kadulla asuva nainen? Olihan siellä, ja tätä kautta mies sai muusikon nimen ja osoitteen.  Mies lähetti osoitteeseen oman kantelelevynsä. Parin viikon päästä postilaatikosta löytyi mieluista postia. Kantelelevy oli liikuttanut ja ilahduttanut sieluun asti tuota hienoa taiteilijaa, jonka kaksi levyä mies puolestaan sai kuunneltavakseen. Etenkin toinen levyistä, "Introducing Laura Hynninen, harp", soi meillä paljon. Koskettavaa.

Miehen viimeinen saavutus on ennen parkinsonintaudin puhkeamista kanteleella soitettu "Syysiltana" ( Hannu Syrjälahti ). Levy soi itselläni työpaikan koneessa silloin kun tahdon rauhoittua ja odotella sieluani perille kiireisenä päivänä.

Viimeksi ajellessamme kuuntelimme soololevyä, joka on yhdistelmä akustista kitaraa ja komeaa ääntä. Levy on  Risto-Pekka Alhaisen  "Uskon ääni". Välillä itketti.

Kosketettuna

Kun jokin koskettaa Sinua sisintäsi myöten, on sielusi niin auki, että lähelläsi olevakin voi hetken kokea jotakin pyhää.  Joskus on todella kiusallista olla ihmisjoukossa, kun itse tulee kosketetuksi ja kyyneleet pyrkivät väkisin nousemaan uumenistaan. Jos asia on kipeä, tilanne tuntuu nololta. Lähellä olevat eivät voi ymmärtää, miksi yht´äkkiä itken, vaikka muilla on hauskaa. Yksi katsekin voi nostaa itkun pintaan.

Mutta on ihana nähdä, kun rakas ihminen vierellä tulee hyvällä tavalla kosketetuksi. Siinä liikuttuu itsekin.
Kun tuntee ja tietää toisen elämäntilanteen, ymmärtää heti, että nyt tuon vaikkapa ihan vieraan ihmisen sanat osuivat parantavasti kipeään kohtaan toisen sielussa. Ne ovat jollain tavalla jumalallisia hetkiä omassa ja toisen elämässä. Positiivisessa kosketetuksi tulemisessa on kyseessä melkein aina rohkaisu tai kannustus.
Miksi emme siksi alkaisi jokainen kohdallamme miettiä enemmän muiden rohkaisemista kuin omaa itseämme.

Kristittynä ajattelen, että Jumala antaa meille näitä ihmisiä oikealla hetkellä. Muutaman sekunnin kohtaaminen voi muuttaa elämäämme. Itsekin rukoilen, että voisin olla rohkaisija enkä lannistaja, ilahduttaja enkä ankeuttaja. Tällainen elämänmuutos vaatii nöyryyttä. Erityisesti lähimmissä ihmissuhteissa perheen keskellä. Siinä sitä ollaan herkillä, kun toista voi niin vähällä ilahduttaa tai masentaa. Haluan olla Hyvän (=Pyhän) Hengen koskettama.

Ulos - kevät on siellä!

Kevät on aistittavissa ulkona! Sisällä näet kirkkaan auringonsäteen paljastamat pölyiset hyllynaluset. Ikkunatkin kaipaavat pesua. Älä tartu toimeen ennenkuin kylmänä päivänä. Kevät kestää vain hetken. Mene ulos siitä! Ja arvatkaapa kenelle saarnaan? Itselleni, itselleni, itselleni.
   Nyt on oikea aika grillata, syödä ulkona, kävellä metsässä, haistella tuoksuja, kuunnella linnunlaulua. Juuri nyt. Kuukauden päästä juhannuksena linnut vaikenevat ja pessimistit huokaavat: "Nyt se kesä sitten meni. Tästä päivä vain lyhenee ja pian jo sataa lunta!" Grrrr... nythän on kevät!
   Joku tuttuni, joka selvisi pahasta alkoholiriippuvuudesta sanoi, ettei juomavuosinaan tiennyt vuodenajoista mitään. Ihan sama oliko marraskuu vai toukokuu. Totta varmaan. Voiko selvinkin päin käydä niin? Ehkä ei ihan, mutta melkein. Jos hautaudun töitteni alle sisätiloihin tai nukun väsymystäni kauniit illat tai raikkaat kevät/kesäaamut, hukkaan kallisarvoisia hetkiä. Riippumatto tai mukava lepotuoli terassilla auttaa väsynyttä nauttimaan ulkoilmasta.
  Kevät tarjoaa ilmaista terapiaa. Puutarha, tuore multa, kukantaimet, vihannesten siemenet - kaikki se, minkä kasvua voimme turvata ja edistää, auttaa meitä selviämään pienistä huolistamme. Aurinko paistaa vinosti, mustarastas ja peipposet musisoivat, ja siinä sitten pieni ihminen vain ihmettelee elämää. Uuden kasvun salaisuuden seuraaminen myös puutarhassa on parasta ohjelmaa ja voittaa teeveen uusinnat huipusti!

   Silti ihan kaikkein parasta on uusi ihmistaimi - meidän perheessämme Eemeli, joka syntyi maailmaan keskelle kauneinta kevättä. Siis matkaan pikkuista katsomaan! Lämpimistä kevätpäivistäkään ei tarvinnut luopua, sillä "etelänmatkamme" osui koleiksi ja viimaisiksi päiviksi. Tuore kevään ihme, Eemeli, tuhisi tyytyväisenä äidin ja isän lähellä sairaalan perhehuoneessa.  Siinäpä ihmistaimen oivallinen kasvupaikka!

 

Näin kukkivat sireenit Eemelin vanhempien kotipuutarhassa.