perjantai 25. tammikuuta 2013

Vanhuksista

Miten tässä elämässä pärjäävät yksinäiset, omaisistaan kaukana elävät atk-taidottomat vanhat tai sairaat ihmiset? Miten he selviävät yksinäisyydessään?

Teen itse töitä mm.vanhusten parissa. Tänä vuonna olen tavannut muutaman vanhuksen, joiden edessä on ollut pakko nostaa (kuviteltua) hattua. Syntymäpäiväkäynnillä törmäsin iäkkääseen mieheen, joka oli aikoinaan syntynyt keskosena. Eloonjäämistoiveet eivät varmaan olleet kovin suuret, koska synnytys tapahtui kotona eikä apuja ollut lähellä. Poika työnnettiin huopasaappaaseen ja nostettiin uuninpankolle lämpimään. "Kaksivuotiaana aloin sitten friskaantua, sitä ennen menin kuulemma välillä tajuttomaksi, eikä oikein tiedetty, mitä minusta tulee."  Tämä upea ja elämäniloa säteilevä mies oli monella tavalla esimerkiksi kelpaava. Hänen vaimonsa on ollut jo useita vuosia hoidossa vanhusten palvelukodissa. "Joka päivä, yli 2500 kertaa, olen käynyt häntä syöttämässä. Samalla soitan pianoa, laulelen ja muutenkin viihdytän talon muita asukkaita. Se on minulle niinkuin töihin lähtisi. Sitten syön kotona ja otan pienet päivätorkut." Päivänsankarin koti oli täynnä kädentaidoista kertovia esineitä.  Juttua riitti, ja ihailuni kasvoi. Evakkotaivalkin oli aikoinaan kuljettu. Ja nyt oltiin miniän laittaman komean kahvipöydän ääressä kiittämässä kuluneesta.
Toinen ihme oli pieni mummeli, joka yhtenä talviaamuna polki pyörällä toimistollemme tuomaan diakoniakolehdin : "... kun en ollut kirkossa silloin kun kolehti kerättiin."  Yritimme jo estellä, kun hän latoi aina vain uuden setelin pöydällemme.
Kolmas ikäihminen lahjoitti joulun alla lapsiperheisiin sata sukkaparia, itse kudottuja.
Anoppi näki vielä kutoa lapsenlapsilleen vuosi sitten
Näillä vanhuksilla ei ole hätää. Heidän sisäinen arvomaailmansa auttaa selviytymään. Lisäksi lähellä on joku, joka välittää ja auttaa asioiden hoidossa. He kaikki elävät lähellä keskustaajamaa. Mutta on niitäkin, jotka ovat sananmukaisesti oman terveydentilansa , perhetilanteen tai asuinpaikkansa vuoksi oman onnensa varassa. Yksi heistä on anoppini, joka asuu yksin kaukana kahdesta lapsestaan. Hän on lähes sokea ja lähes kuuro. Jäsenet ovat kipeät ja yöt usein unettomat. Kotiapu käy jakamassa lääkkeet ja keittämässä aamupuuron. Kotiavustajien kanssa  syntyvissä erimielisyyksissä anoppi jää yleensä toiseksi. Tuttava hakee pyykit kotiinsa pestäviksi, mutta ei edes pyynnöstä ollut viimeksi suostunut keittämään anopille kahvia.

Sydäntä särkee kuunnella tällaista. Ne, jotka eivät enää pärjää, saavat taistella oikeuksiensa puolesta voimilla, joita heillä ei ole. Kuntaliitokset, palvelujen keskittäminen isoihin taajamiin, julkisen liikenteen alasajo  ja muutenkin asiassa kuin asiassa rahan asettaminen ensimmäiseksi asiaksi vähentää vanhenevien ja sairaiden edellytyksiä onnelliseen elämään. Netissä voi helposti hoitaa asioita, mutta milläs hoidat, jos sinulla ei ole nettiä tai et osaa sitä käyttää.  Kaikella kunnioituksella veteraaneja kohtaan -  tällä hetkellä myös muut huonokuntoiset vanhukset tarvitsisivat omien lasten antaman avun lisäksi kaikkien yhteistä huolenpitoa. Mitenkäs se politiikka määriteltiinkään? Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista.
P.S Yhteisvastuukeräys kohdennetaan tänä vuonna yksinäisten vanhusten auttamiseen. Myös Suomessa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Haavoittuvainen

Lähipiiriin syntyi eilen vauva. Uutinen tytön syntymästä hurahti ilona sydämeen. Voin kuvitella vanhempien iloa, kun he nuuhkivat vauvan tuosua, koskettelevat hellästi pieniä käsiä ja jalkoja ja painavat rakkaan nyytin lujasti rintaansa vasten.
Sosiaalisen median kautta tieto tulokkaasta leviää sekunneissa sadoille ihmisille. Onnitteluja sataa. Kaikki iloitsevat.

Tapasin viime viikolla keski-ikäisen henkilön, jonka elämä on solmussa.  Hänkin on joskus ollut pieni vauva. Riippuvuus pään sekoittavista aineista on nyt suuri ja hätä niiden saatavuudesta samankokoinen. Uhkaava käytös ja kiukku ovat epätoivoisia tapoja saada apua. 

Viikon mittaan yritin opetella ajattelemaan tuota ihmistä jalokivenä, rakastamisen arvoisena, ainutlaatuisena- Yritin voittaa pelon, jonka uhkaava käytös minussa synnytti. Sanoin hänelle puhelimessa niin lempeästi kuin vain osasin, ettemme kukaan halua hänelle mitään pahaa, päinvastoin. Sanoin, että en osaa sitä hyvää, mitä hänelle toivon, kuvata muulla sanalla kuin siunaus. Syntyi lyhyt hiljaisuus, sitten rauhallista puhetta arkiasioista. Onneksi tällä ihmisellä on vierellään ammattilainen, joka selvittelee solmuista elämää yhdessä hänen kanssaan.
Ihminen on haavoittuvainen. Vanhempien rakkaus (jos sitä on), kantaa elämän ensi vuodet. Vähitellen lapsen elämänpiiri laajenee.  Onko häntä kannustettu ja rohkaistu niin paljon, että hän selviää silloin, kun pahantahtoisuus, vallankäyttö, välinpitämättömyys, kiusaaminen ja pilkkaaminen astuvat kuvaan? Entä jos vanhemmatkaan eivät jaksa välittää nyrpeästä, isoksi kasvaneesta murkustaan? Pystyykö hän kasvamaan aikuiseksi niin, etteivät katkeruus ja kostonhalu vahingoita elämää?

Omat haavani repeytyvät helposti, vaikka niiden päälle ehtiikin välillä kasvaa kuori. Kipujeni  kanssa elän, niinkuin jokainen elää. Oman yksinäisyytensä ja omat kipunsa on vain tunnistettava ja hyväksyttävä. Se on ainakin itselleni ilmeisesti koko elämän kestävä tehtävä. Suruja eri asioista on kertynyt niin paljon. Osa elämän rikkaudesta löytyy siitä, kun tämän myöntää ja oppii elämään kipujensa kanssa. Näin löydän mahdollisesti myös ymmärtämystä kanssakulkijan kipuihin, hänen haavoittuvaisuuteensa.