lauantai 19. lokakuuta 2013

Talitintti, sinitintti, orava ja harakka

Vain valokuvaajaa karttava orava. "Lintulaudan" kunkku!
Oikeastaan otsikon arvojärjestys pitäisi olla toisinpäin: Orava, harakka, talitintti ja sinitintti. Niskakipuisen lauantaiaamupäivän iloja oli kehitellä linnuille lokakuinen kattaus jyvistä, pähkinöistä ja aurigonkukansiemenistä. Talitintit ovat lennelleet jo pari viileää päivää tuossa marja-aroniapuun ympärillä levottomina. Eikö se jättiläinen huolehdikaan tänä vuonna helposti saatavasta ravinnosta. Meillä on nälkä! Ei oo kivaa!
   Kun sain pöntön täytettyä ehdin tuskin kiinnittää sitä puuhun, kun jo parvi talitinttejä valtasi tarjoiluastian. Menihän se viesti sille jättiläiselle perille, ei muuta kun  syömään vain!
Jäin jännittyneenä seuramaan, mitä todella tapahtuu. Kerrankin oli aamupäivä ilman kiireen kierähdystä.
   Talitinttien nautiskellessa ateriaa, joskin vähän kisaillen, mutta suht´ sovussa kuitenkin, tuoksuvaahterapensaasta lennähti paikalle tosi äksy sinitiainen. Talitintit näyttivät saavan sen pienen sulosinikeltaisen olemuksen tärisemään raivosta. Se lensi aggressiivisesti jokaisen talitintit perässä ajaen ne kauemmas lintulaudalta. Ei se ehtinyt itse syömäänkään. Se oli kuin parkkipirkko, joka ei siedä tinttitovereiden pysäköintiä eikä edes lähestymisyritystä tulevan talven ruokapaikalleen. Hieman noloina talitintit pyrähtivät pakosalle jokaisen yrityksensä jälkeen. Sinitintti hallitsi ainakin ensimmäisen erän yksistään.
    Vähän ajan kuluttua saapui paikalle iso, aikuinen orava. Se oikein rojahti syömään. Juoksi välillä metsään ja sitten taas takaisin. Linturintama näytti luovuttavan heti alkuerässä. Mutta kuka pomppii ruohikolla? Herra Harakka pyrkii saaliinjaolle. No ei tule kuuloonkaan! Terhakka, vaikkakin minusta vähän ylisyöneen näköinen orava ajaa harakkaa takaa kohmettuneella nurmikolla kerta toisensa jälkeen.
   Yritän puhella niille ikkunalasin läpi. "Hei, älkää nyt viitsikö. Siitä riittää kaikille. Vuorotellen, kiitos!" Eläintenkin luonnekuvaan kuuluu sama ahneus kuin meillä nyky-ihmisillä: "Mulle kaikki heti! Minä ensin! Odottakoot muut!"
   Tylsää. Olisipa hienoa, jos oppisin väistymään hienosti. Antamaan tilaa toisille. Kaikessa. En silti varmasti jäisi ilman. Oppisimmepa jakamaan leipämmekin niiden kanssa, joilla sitä ei ole.
Näiden veijareitten kuvaaminen on tosi haastavaa ilman jalustaa.

 Eikö ketään muuta hämmennä markettien notkuvat ruokahyllyt ja ihmisten nyrpistely satojen eri vaihtoehtojen äärellä? Jospa nälkäiset afrikkalaislapset pääsisivät edes yhdeksi päiväksi täyttämään meidän markettimme. Jokainen saisi kerätä itselleen ison paperikassillisen juuri sitä hyvää, mitä haluaisivat.

torstai 10. lokakuuta 2013

Elämän kauneus


Onneksi on olemassa kauneutta. Elämän vaikeudet, välillä suoranainen kauheus ja rumuus toimivat kuin tummana taustana sille hyvälle ja kauniille, mitä yhä on olemassa. Tänään sää oli syksyn kirkas ja kuulas. Vielä aamuruskoista taivasta vasten vedin taloyhtiön lipputankoon siniristilipun suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi ja samalla sen yhtä kehittäjää, Aleksis Kiveä muistaen. Kirjojen maailma on itselleni rakasta. Monet kirjat kuvaavat elämää realistisesti, jopa inhorealistisesti, mutta silti niissäkin tavallisesti sympatiapisteet kulkeutuvat pienen ja heikon, jo usein syntymässä vähäiset eväät saaneen taskuun. Vaikka tuo henkilö olisikin jo rikoksen teille ajautunut ihminen.

Päivällä olimme miehen kanssa kuuntelemassa Aira Samulinia, joka on 85-vuotias ja rakastaa, jos häntä kutsutaan vanhukseksi. Oli pakko muuttaa pienoisia ennakkoluuloja hänestä. Olemus ja hyvät  elämänohjeet välittivät kuvaa naisesta, jolla on  hyvä, terve itsetunto millään tavalla itseään korostamattomassa muodossa. Samulinin ohjeet hyvälle elämälle olivat tänään ainakin nauru, tanssi, riittävä uni ja toisten ihmisten kohtaaminen, asioiden jakaminen ja heikompien huomioon ottaminen. Lämpöinen aalto kylmenevässä syyssäässä oli tämä ihminen. Erityisesti liikutti pienen liikunta- tai tanssituokion aikana, miten hänen huomionsa oli kiinnittynyt eturivin pyörätuolilähimmäisiin. "Noin juuri, voi auttaa toisella kädellä toisen ylös, jos ei muuten käsi nouse. Voi miten täällä eturivissä tanssitaan ihanasti." Aira Samulinin oma elämäntarina tuli kuulluksi siinä juttujen lomassa. Ei ole ollut helppoa, ja silti hänen olemuksensa välitti kaunista seestymistä ja rauhaa.

Ja sitten tuo luonto! Kävin tilaisuuden jälkeen hautausmaalla ja kuvasin vähän tätä kauneutta. Oli niin onnellinen olo, pieni syysilman kirpeys nipisteli poskia, luonto hehkui ja kaikkialla vallitsi rauha. Ajattelin, että täällä nukkuvat ne, joiden ei enää tarvitse tehdä oikeita tai vääriä valintoja elämässään, mutta jotka varmaan toivovat, että me, heidän läheisensä, tekisimme oikeita, elämänmyönteisiä päätöksiä arjessamme.

Hyvä päivä. Illalla vielä ahkeroimme miehen kanssa puutarhaa syyskuntoon. Rakensin tulppaaninsipuleille ihan uuden penkinkin. Ulko-ovella loistavat kanervat ja yksi iso koristekaali.
Mies nosteli puutarhakalustojen alla olleet "lavetit", putsasi ne ja laittoi kuivumaan. Oli mukava puuhata yhdessä. Nyt keittiöstä leviää uunipadan ja tuoreen piirakan tuoksu. Tervetuloa, huominen vieras. Kaikki on melkein kesken :)