torstai 26. helmikuuta 2015

Katoavaista

Kevät keikkuen tulevi. Silti minua on muistutettu elämän katoavaisuudesta ja elämän arvosta kuluneitten viikkojen aikana. Ihmisen elämä alkaa, kestää ja loppuu. Elämän pituus ei ole meidän vallassamme. Viikon sisällä olimme saattamassa haudan lepoon kolmea tuttua ihmistä. Vaikka kukaan ei ollut itselleni tosi läheinen, jokaisen poismeno tuntui raskaalta. Kyynelkanavia koeteltiin.
Näiden tuttavien elämä katkesi liian aikaisin inhimillisesti ajatellen. Heidän elämänsä tarinat olivat hyvin erilaisia, mutta kaikki mielenkiintoisia ja arvokkaita.

Eräs heistä oli hyvin erikoinen ihminen. Hänen elämänsä herätti minussa monia tunteita. Lukemattomia kertoja olimme tavanneet, jutelleet, nauraneet ja riidelleetkin. Joskus olin hieman pakoillut, ettei olisi tarvinnut kohdata, koska en aina jaksanut hänen ylitsepursuavaa sanatulvaansa ja uteliaisuutta. Silti nyt, kun arkku seisoi yksinäisenä katafalkilla kappelissa ja ilmassa leijui liljojen tuoksu, ymmärsin, että tuo ihminen oli minun elämääni nuoruudesta saaakka annettu lähimmäinen, jonka kuolema sai vuodattamaan jonkinasteisen hellyyden sävyttämiä katumuksen kyyneleitä. Hautajaiset olivat hiljaiset. Saattoväkenä ihmisiä, joilla lähes kaikilla oli muistotilaisuudessa kerrottavana hänestä jokin valoisa muisto.

Naapuripitäjässä mies soitti kannelta tuttavansa äkillisesti kuolleen vaimon hautajaisissa. Läsnä olivat vainajan puoliso, lapset, ensimmäinen lastenlapsi, äiti, sisarukset ja heidän jälkikasvunsa ja tietenkin myös lesken omaiset, mm. vanha appi. Pitäjän kirkko oli lähes viimeistä sijaa myöden täynnä osaksi ääneen itkevää saattojoukkoa. Ilma oli tiheänään "Ei, ei, ei vielä!" -tunnelmaa. Minäkin muistin hyvin tämän tuttavan, hänen iloiset, nauravat kasvonsa. Pystyin hyvin ymmärtämään kirkon täyttävän kaipauksen surun. Siellä saatettiin hautaan paljon rakkautta saanutta ja sitä toisille jakanutta ystävää ja omaista.

Kolmannet hautajaiset olivat pienet ja hiljaiset. Saatoimme hautaan ystävää, jolla ei ollut omia lapsia ja jonka suku oli muutenkin pieni. Näissä hautajaisissa oli se ihmeellinen piirre, että mieheni,
joka siunasi vainajan, tutustutti myös minut vainajan veljeen ja hänen vaimoonsa. Voi sanoa, että ennen tuntemattomista ihmisistä tuli meille ystäviä monimutkaisen tapahtumasarjan kautta. Olen siitä kiitollinen.

Elämä on joka päivä täynnä kohtaamisia. Jospa jaksaisimme kohdata jokaisen  lämmöllä, nähden tapaamamme ihmisen ainutlaatuisen arvon.Voi olla, että huomenna jompi kumpi meistä on jo poissa.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kielikylpy

Kielikylpy on tätä nykyä jokapäiväinen. Joka tuutista tulee älytöntä kielten sekamelskaa. Suomenkieli taitaa olla sukupuuttoon kuoleva, varjeltava luonnonvara. Vähän niinkuin liito-orava. Isä kääntyisi varmaan haudassaan, jos median mölötys, huutaminen ja pölötys sinne kuuluisi. Hän kun oli ihminen, joka oikaisi omiensa kielenkäyttöä välittömästi, jos hänen mielestään suomenkieli tuli jotenkin huonosti lähimmäisen huulilta. Taatusti "alkaa tekemään"- tapaiset, nyt jopa virallisesti hyväksytyt kielenmuutokset saisivat häneltä jyrkän tuomion. Kyllä minäkin niin mieleni pahoitin. Edelleen alan kirjoittaa, vaikka muut kuinka alkaisivat arvostelemaan.

Pahinta on silti tämä englanninkielen sekoittaminen suomenkieleen, Aivan huomaamatta englanninkieli hiipii sisään. Itsekään en enää huomaa ihmetellä, miksi "Voice of Finland" ei voisi olla "Suomen Ääni"? Miksi "talkshow" ei voisi olla "keskusteluohjelma" tai mitä tahansa, Anyway, on ihan mahdottoman hauskaa, kun multitalentit starat nousevat stagelle esittämään upean vetonsa biisistä, joka on leffasta tuttu. Ja jos ääni on tosi fine, niin tuomarit osoittavat rispektiä ja kehuvat artistin attitudea. Wau! Kannattaisi varmaan tsättäillä tai lisätä hästäk twitterissä, ainakin nyt facessa.

Citymarket on jo niin tuttu kauppaketjun nimi, ettei edes huomaa, että suomeksi sen kuuluisi olla "Kaupungin tavaratalo" Ilahdun aina omaperäisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista. Meilläkin on sentään Valkoinen Puu, suutariliike Aniliini ja tuo ihana käsityöläisten nuorekas "Uniikkiputiikki", joka on nimensä mukaan ainutlaatuinen! Uniikkiputiikki on niin hauska muunnelmasana, että sen tarkka vastine suomeksi olisi huonompi: "Ainutlaatuinen kauppaliike"!

Nezirkin kuuluu urheiluruudun mukaan treenaavan oman kuntonsa äärirajoilla. Treeni on kyllä suomeksi harjoitus, mutta treeni on jo niin tuttu sana, ettei se enää käy kielikorvaani kovin pahasti.
Ja treenajillahan on aina nykyään choutsi.  Myös musiikin puolella choutsataan, että päästäisiin
kovaa duunia tekemällä etenemään uralla.

Maailman suurien ongelmien rinnalla nämä asiat ovat pieniä. Mutta ärsyttäviä. Globaalisuus ei voi olla oman kielen raiskausta mennen tullen. Yritän itse puhua suomea suomalaisille ja englantia niille, jotka eivät ymmärrä suomea. Ruotsia en edes yritä, mutta swahilia olisi kiva puhua jonkun sitä osaavan kanssa. Siitä saisi poweria  :)