Taivaita

Aurinko laskeutuu järven syliin...

Saavuimme perille mökkilomapaikkaame Oulunjärven rannalla. Kun pääsimme helteisen ajomatkan jälkeen niemenkärkeen ja laajan ulapan auetessa pihapiirin molemmin puolin lähetin ystävälle viestin. Aloitin sen sanoilla: "Olemme taivaassa". Teksti livahti sellaisenaan kännykästäni eetteriin salaman nopeudella. Oli minulla nimittäin muutakin asiaa. Odotetusti viestin vastaanottaja reagoi yllättävään ilmoitukseen: "Nyt selität ja heti!"
Nauratti ihan hirveästi. Taivas mikä taivas. Ja olihan se "taivasta jo päällä maan", pohjalaiselle ihmeellinen paratiisi; korkeat kuuset, vastassa ystävällinen isäntäpari, valmiina odottava päivällinen - ja kaiken ympärillä tyynenä ilta-auringossa väreilevä kuulas järvenpinta. Järveen sain lähipäivien aikana monen monta kertaa pulahtaa saunasta ja ilman saunaa. Olimme korvessa lopulta kahdestaan.  Oi autuutta: kuutamosilta, järvi, hiljaisuus. Oli tilaa ajatella, marjastaa, lukea, istua vain ulkona ja tuijottaa järven alati muuttuvaa olemusta. Hienoa oli kuulla tuulen nousevan ja lopulta sateenkin syntyvän synkän pilven sylistä.

"Meidän" saunamökkimme

Toinen maallinen "taivas" on ollut mustikkataivas. Minulle, joka luulin, etten tänä kesänä pääsisi järvenrantaan enkä saisi mustikoita (kun niitä ei kuulemma ole missään) avautui Lauhanvuorella ihmeellinen todellisuus: mustikoita, suuria, sinisiä mustikoita. Kolmena peräkkäisenä päivänä kävin siellä, periaatteella. vähän päivässä, paljon kolmessa päivässä. Vastaus niille, jotka ihmettelivät, eikö siellä satanut? - Kyllä! Satoi ja paistoi ja välillä sekä satoi että paistoi.  Tulipa todistettua, että sateessakin voi poimia mustikoita, vaikka miellyttävämpää se oli, kun aurinko ihanasti valaisi metsän.

Lauhan mustikkamaita

Olen onnellinen, että pakastimeenkin mustikkapiirakoiden jälkeen on tähän mennessä kertynyt yli seitsemän litraa tuota superruokaa.

Oikea taivas on kuitenkin siellä, missä rakastetaan ja välitetään. Sellaisten ihmisten kanssa on ollut tänäkin kesänä hyvä olla, koto-Suomessa ja Englannissa.

 Ihmeissämme ja järkyttyneinä olemme lukeneet myös Eero Pokelan kirjoittamaa kirjaa "Vastuu". Se kertoo Latvalan Jussin ja Hannan rakkaudesta Eestin itäisen osan venäjänkieliseen kansaan ja siitä tehtävästä, johon he saivat kutsun: "Tule meren yli ja auta meitä!"
Tässä kirjassa ollaan kosketusetäisyydellä köyhyyden ja äärimmäisen kurjuuden keskellä elävien ihmisten kanssa. On viemäreissä eläviä lapsia ja oman onnensa varaan jätettyjä vanhuksia, vammaisia ja alkoholisteja. Miten paljon rakkautta onkaan levinnyt tämän Humanin Idäntyön kautta ihmisten elämään: Suomessa auttavia käsiä, Eestissä vastaanottavia käsiä ja sydämiä. Kirja kertoo Jumalasta ja hänen työmuurahaisistaan. "Rukous on se käsi, joka liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa koko maailmaa.", kuulin joskus nuorena sanottavan.  Joskus meille luterilaisille tekee hyvää kurkistaa myös yhteiskristilliseen työhön, lukea rukouksen ihmeitä tekevästä voimasta.  Taivas melkein jo koskettaa maata, kun ihminen luovuttaa koko elämänsä Rakkauden palvelukseen.

Metsässä

Viime aikoina olen käynyt usein metsässä. Kahtena peräkkäisenä perjantaina kävin Lauhanvuorella. Ensimmäisellä kerralla meillä oli luokkakokous, ja näiden lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävien kanssa patikoimme Kivijatalle ja Aumakivelle. Matka joutui aurinkoisessa säässä jutustellen, epämääräisessä jonossa kulkien, nopeasti. Eksymisen vaaraa ei ollut, koska edellä kulki luotettava opas.

.




Seuraavana perjantaina menin miehen kanssa samaan paikkaan mustikkaan. Miehellä oli kamera mukana, minulla sanko.
Repussa olivat eväät ja vesipullo. Ukkonen jyristeli ja antoi meille kolmeen otteeseen kunnon suihkut. Oli vähän jännittävää. Yritin olla itsevarma, olinhan juuri käynyt ko.paikassa. Polku tuntui kuitenkin yllättävän pitkältä. Olin kyllä  epävarmuudessanikin varma, että reitti on oikea. Tuttuja maamerkkejä muistin; ihanan, laajan ketunleipämaton ja vähän ennen kiveä junan mallisen kivimuodostelman. Kun lopulta pääsimme perille, olin iloinen siitä, että mies oli niin iloinen kivestä, joka vajaat 20-70 miljoonaa vuotta on siinä kököttänyt erilaisten olosuhteiden armoilla ja niiden muotoilemana. Se ei luultavasti ole siirtolohkare, vaan rapautunutta graniittia, peruskalliota. Mies jäi kiveä kuvaamaan eri puolilta ja minä löysin mahtavan mustikkapaikan aivan lähimaastosta. Oi autuutta! Ja miten hyvältä maistuikaan kainuulainen rieska ja lähdevesi.
Metsä on aina ihmeitä täynnä. Läheltämme lennähti lentoon mm. iso metsälintu, jota en ehtinyt tunnistaa, koska kaikki tapahtui nopeasti. Lumottu metsä, oikea ikimetsä, sijaitsee siis tuolla Lauhanvuoren kansallispuiston laajalla alueella.
                                                     *
Tänään tallasimme jälleen tuttua lenkkipolkua aivan kodin läheisyydessä. Lahjaa sekin, että voi melkein kotiovelta astua metsän rauhaan. Näillä kotipoluilla vain usein löytää jälkiä ihmisen piittaamattomuudesta. Keräsin kädet täyteen metsän "aarteita"! Kuulun "roskanpoimijoihin" ja tällainen oli tämän päivän saldo. Yhden olutpullon jätin sellaiselle, joka kerää niitä rahan tarpeeseen.
( fi.wikipedia.org/wiki/Roska_päivässä_-liike )

spray-pullon korkki, hiuslakkapullo. mehutölkki ja tupakka-aski

Mutta itse metsä antoi taas iloa ja virkeyttä. Käveleminen muualla kuin kovalla asfaltilla on ravitsevaa ja elähdyttävää. Mieskin jaksaa sairaudestaan huolimatta nykyään tosi hyvin kävellä melkein omaan tahtiini. Sekin on ilo. On aikoja, jolloin kävely on ollut vaivaista ja hidasta.
Nautitaan siis metsästä ja  muustakin luonnosta. Joskus on pakotettava itsensä liikkeelle. Koskaan en ole katunut lähtöäni.

Tämä puusto kasvaa Oulunjärven rannalla.
Ihana paikka!

Höpinää

Helteellä harmaat aivosolut muuttuvat pehmoiseksi tahmaksi. Jos aikoo tehdä jotakin järkevää, oikea ajoitus sijoittunee aamuun. Todistin tämän tänään, kun aamu meni kahvitellessa ja lehtiä selaillessa ja lähdin järjenvastaisesti keskipäivän helteessä metsään mustikoita poimimaan. Etsinkin niitä sitten puolitoista tuntia kumppareissa ja mustissa verkkareissa. Löysin ainakin kolme -  desiä. Hyvä minä! Tai siis tyhmän uhkarohkea minä. Viilentävä suihku ja ruuan jälkeiset päikkärit auttoivat vähän, mutta olen edelleen ihan kuin lötsäkkä riepu, jotain jossain ja sinne päin.

Saapa nähdä onko ilta viisaampi. Ainakaan kirjoittaminen ei ole olemista, vaan jonkin uuden luomista, sana sanalta, lause lauseelta. Juuri nyt on alkanut ulkona puhallella vilvoittava tuuli, puiden lehtien liikkuvat varjot täplittävät keinutuolien kuvioita. Ilta on jo tullut. Päivä kului nopeasti. Valmistaudumme lenkille. Tuntuu, että aivosolut eivät toimi. En keksi mitään kirjoitettavaa. Siksi panenkin tänne nyt kuvia viime päiviltä. Takana on enemmän kuin 30 hellepäivää, joten suonette anteeksi. Itseäni ihan ahdistaa.

Toivon, että Ruotsin suurpalo saataisiin sammumaan. Toivon, että Lähi-Itään syntyisi pysyvä rauha. Toivon, että huomenna koulunsa aloittavat lapset säästyisivät onnettomuuksilta ja voisivat iloita elämästään. Toivon, että läheisteni elämä olisi hyvää ja tasapainoista. Toivon, että Rakkaus voittaisi vihan ja Valo pimeyden.
Toivon, että elämässä olisi aina toivoa.

Kiitän. Kaikesta. Hyvää yötä, Jeesus myötä.

kesävarpaat

ohrapelto

poutapilvi lakeudella

auringonlaskua tänään iltalenkillä