keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Rakkauden jäljissä

Tällaisena päivänä, kun on rauha vain olla kotona, on mahdollista ajatella ja muistella mennyttä elämää. Viime lauantaina, pyhäinpäivänä, oli Kauhajoen evankelisella opistolla 90-vuotisjuhla. Olen tuon opiston kasvatti ja ilman muuta suuntasin autonnokan kohti lapsuuden maisemaa. Miten oudolta kaikki näytti! Missä oli pienen tytön kylä? Missä opistonuorisohälinä, tunnelma ja tuoksut?  Missä siis minun lapsuuteni? Poissa. Lopullisesti poissa.
   Ruotsinsuomalaisten virsikirjassa "Maa on niin kaunis"- laulun säe, joka meillä kuuluu:"miespolvet vaipuvat unholaan"  on käännetty:"miespolvet vaihtuvat vuorollaan". Säe kuulostaa lohdulli-
semmalta. Miespolvet eivät kovin helposti jää unholaan, jos on rakastavia ihmisiä muistamassa ja muistelemassa. Ja sitten kun ihmiset ja maisemat ja koko elämäntyyli todella vaipuvat unholaan, on jo sen aikakin. Mikään ei kestä ikuisesti. Täällä maan päällä vain on näin.

Mutta rakkaudesta jää aina jälki. Se jälki sisälläni tuntuu hyvältä. Jo kuolleet rakkaat ja vielä elävätkin ovat jättäneet minuunkin jälkiä, jotka lämmittävät aina vain. On tietysti myös toisinpäin. Hylätyksituleminen, katkerat kohtalot jättävät nekin ihmiseen jälkiä. Jotkut menevät kokonaan rikki ja toipumiseen menee elämänmittainen aika. Ehkäpä tänäänkin kannattaa miettiä, haluaako elää hyväntahtoisessa ja rakastavassa elämänpiirissä vai valitseeko osakseen pahantahtoisuuden, välinpitämättömyyden ja katkeruuden. Jonkin verran siihen voimme itsekin vaikuttaa.

Nyt on marraskuu, ja minusta näkee sen. On se vuodenaika, jolloin valo vähenee ja pimeys lisääntyy.
Me kaikki yritämme selviytyä päivä kerrallaan taas kohti valoa. Koko maailman tilannekin tuntuu jotenkin uuvuttavalta ja raskaalta. Ihmiset ovat vieraantuneet kristillisestä arvomaailmasta, johon minut ja monet ikätoverini on kasvatettu ja johon edelleen luotan ja uskon. Sen symbolina on risti kaulallani. Sen symbolina opiston ison salin seinällä on edelleen ristiinnaulitun Vapahtajan kasvoja esittävä maalaus. Onneksi kuva oli nyt näkyvillä, vaikka keväällä opistolla vieraillessani isot kaiuttimet kätkivät taulun taakseen. Sen arvomaailman ytimessä on Rakkaus. Mediassa toistellaan jatkuvasti jo klisheeksi muodostunutta lausetta: "Isossa kuvassa näyttää siltä..."
Oikein Isossa Kuvassa keskiössä on aina pikkuinen ihminen, jonka mieli kurkottaa kohti rakkautta. . Kurkotus kohti rakastavaa ihmistä ja rakastavaa Jumalaa on jatkuva yritys löytää tarkoitus omalle elämälle. Ilman rakastamista ei ole mitään. Rakastamisessa on kaikki tärkeä silloinkin, kun meidän sukupolvemme vaihtuu uuteen. Siihen ei ole enää kymmeniä vuosia aikaa.

Kannattaa sytytellä pieniä tuikkuja pimeään puutarhaan. Kannattaa miettiä kauniita asioita ja lukea hyviä kirjoja. Kannattaa katsoa lähellä olevia lempein ja lämpimin silmin. Kukaan ei ole toivoton tapaus.
Opistokoti

...ja tässä nk.lisärakennus, jossa asuin yhdeksän-vuotiaasta kaksikymppiseksi

Tämä tie johti opistolta kohti koulua ja "Isossa Kuvassa" kohti omaa elämää

Harmaat pilvet lapsuuden peltoaukean päällä

Aina hehkuu ilo!
Opiston ison salin tärkein taulu