Jokainen kuuluu johonkin sukuun. Sukupuussa on usein paljon haaraisia
oksia. Joissakin oksissa on paljon hedelmiä. Jotkut kantavat kevyenä
taakkanaan ehkä vain yhtä hedelmää. Jotkut oksat suorastaan taipuvat
hedelmiensä painosta. Suku jatkuu ja haarautuu. Sukupuu on kuin alati
liikkeessä oleva kudelma, jossa vuosien vaihtuessa syntyy uusia alkuja,
uusia puita, uusia perheitä yhä enenevissä sukupolvissa.
Itse kuulun etenkin isän puolelta sukuun, jossa on elänyt yhdessä sukuhaarassa ahkeria suvun tutkijoita ja suvun yhteishengen ylläpitäjiä. Tällainen aktiivisuus suo muille sukuun kuuluville mahdollisuuden kiintyä sukuun, tuntea kuuluvansa heimoon, jossa yhteisiä ja yhdistäviä elämisen malleja löytyy yllättäen myös omasta itsestä ja omasta perheestä.
Suku on siis mielenkiintoinen juttu. Tähän sukukoukseen liityin juhlittavan Hjalmar Paunun vanhemman sisaren Selman kautta. Selma oli isoäitini ja juurrutti perheeseemme rakkauden sukuun. Kun isoäiti kuoli, sukutapaamiset vähenivät.
Omassa lapsuusperheessämme olemme yrittäneet isän ja äidin kuoltuakin vaalia sisarusten ja heidän perheidensä tapaamisia. Juuri tuona samana viikonloppuna kokoonnuimme veljeni Pertin ja hänen vaimonsa Mairen yhteisille 140- vuotisjuhlille. Olin siis viikonloppuna kaksilla 140-vuotisjuhlilla. Toisessa juhlakalut olivat elossa ja heitä oli kaksi. Näissä Pertin ja Mairen juhlissa oli rento ohjelma. Vietimme yhdessä päivää Partaharjun kauniissa maisemissa juhlien ruoan ja kakkukahvien lisäksi myös uimalla ja saunomalla. Ehkä meidän ydinperheemme yhdeksi harrastukseksi aikakirjoihin jää musiikin, kuvataiteiden ja kirjoittamisen lisäksi detaljina frisbeegolf, jota koko veljessarja harrastaa. Kiintymys lajiin on jo vahvasti siirtynyt seuraavaankin sukupolveen, ainakin Pertin "sukuhaarassa". Partaharjun kentällä kisasi aikamoinen joukko Tammisia ko. juhlalauantaina.
Kaikkein parhaana kokemuksena Pieksämäen juhlista jäi mieleen halauksen lämpö. Pitkästä aikaa sain halata kunnolla jokaista veljeäni ja monia muitakin. Ilman kasvokkain kohtaamista puuttuisivat yhteydestä lämpimät katseet, halaukset ja kannustavat sanat. Tekstiviesteillä ei tuota saavuteta.
Vaikka juhlaviikonloppu oli välillä tuskallisen helteinen, en yhtään kadu, vaikka auton mittariin kertyi vähän yli 1000 kilometriä.
Itse kuulun etenkin isän puolelta sukuun, jossa on elänyt yhdessä sukuhaarassa ahkeria suvun tutkijoita ja suvun yhteishengen ylläpitäjiä. Tällainen aktiivisuus suo muille sukuun kuuluville mahdollisuuden kiintyä sukuun, tuntea kuuluvansa heimoon, jossa yhteisiä ja yhdistäviä elämisen malleja löytyy yllättäen myös omasta itsestä ja omasta perheestä.
Tällaisen sukuhaaran ihmiset järjestivät tänä kesänä ison juhlan. Pikkuserkkujeni isoisän syntymästä tuli tänä vuonna täyteen 140 vuotta. Paikalla oli siis perheineen serkkuja, pikkuserkkuja, pikkuserkkujen lapsia ja lastenlapsia ja heitä, jotka eivät ole serkkuja eikä pikkuserkkuja, vaan "serkkusia", vähemmän kuin serkkuja, mutta tavallaan enemmän kuin pikkuserkkuja. Tällaisen nimityksen kehittelimme juuri juhlivaan sukuhaaraan kuuluvan isäni serkun Lauri Paunun kanssa hänen vielä eläessään.
Juhlassa esitettiin yleisölle muutamina kysymyksinä ominaisuuksia, jotka yhdistivät meidät mahdollisesti sukuun. Yksi kuului näin:"Kuinka moni laatii joululahjapaketin korttiin runon, joka vihjaa lahjapaketin sisältöä?"Käsiä nousi paljon, ainakin puolet noin 80 juhlijasta tunnisti perheessään tämän tavan. Suvusta se oli tullut. Myös rakkaus puutarhaan ja sen hoitoon tuntui olevan sukupiirre. Oma isäni rakasti puutarhaa ja hoiti sitä huolella ja rakkaudella.Suku on siis mielenkiintoinen juttu. Tähän sukukoukseen liityin juhlittavan Hjalmar Paunun vanhemman sisaren Selman kautta. Selma oli isoäitini ja juurrutti perheeseemme rakkauden sukuun. Kun isoäiti kuoli, sukutapaamiset vähenivät.
Omassa lapsuusperheessämme olemme yrittäneet isän ja äidin kuoltuakin vaalia sisarusten ja heidän perheidensä tapaamisia. Juuri tuona samana viikonloppuna kokoonnuimme veljeni Pertin ja hänen vaimonsa Mairen yhteisille 140- vuotisjuhlille. Olin siis viikonloppuna kaksilla 140-vuotisjuhlilla. Toisessa juhlakalut olivat elossa ja heitä oli kaksi. Näissä Pertin ja Mairen juhlissa oli rento ohjelma. Vietimme yhdessä päivää Partaharjun kauniissa maisemissa juhlien ruoan ja kakkukahvien lisäksi myös uimalla ja saunomalla. Ehkä meidän ydinperheemme yhdeksi harrastukseksi aikakirjoihin jää musiikin, kuvataiteiden ja kirjoittamisen lisäksi detaljina frisbeegolf, jota koko veljessarja harrastaa. Kiintymys lajiin on jo vahvasti siirtynyt seuraavaankin sukupolveen, ainakin Pertin "sukuhaarassa". Partaharjun kentällä kisasi aikamoinen joukko Tammisia ko. juhlalauantaina.
Kaikkein parhaana kokemuksena Pieksämäen juhlista jäi mieleen halauksen lämpö. Pitkästä aikaa sain halata kunnolla jokaista veljeäni ja monia muitakin. Ilman kasvokkain kohtaamista puuttuisivat yhteydestä lämpimät katseet, halaukset ja kannustavat sanat. Tekstiviesteillä ei tuota saavuteta.
Vaikka juhlaviikonloppu oli välillä tuskallisen helteinen, en yhtään kadu, vaikka auton mittariin kertyi vähän yli 1000 kilometriä.
Siinä suuressa
heimokokoontumisessa vieraili muidenkin kuin lasten riemuksi
jänis, joka muistutti kovasti pikkukakkosen Neposta.Hauskan tarinoinnin päätteeksi se alkoi laulaa. Laulun kertosäe kuului jotenkin
näin: "Suvussa on roimaa, yhteisyyden voimaa..." Muistakaamme
siis juuremme ja pitäkäämme kiinni yhteydestä, jonka lisänä tekstarit ja
sähköpostit kyllä toimivat, mutta eivät koskaan korvaa näkemistä ja
kosketusta, kuulemista ja vaikkapa yhdessä laulamista ja nauramista.
Molemmissa juhlissa nämäkin ilot koettiin.
Ja vielä lopuksi lainaus käsinkirjoitetusta kortista, jonka vuonna 2010 sain silloin 101-vuotiaalta serkkuselta, Eira
Paunulta:"Iloisen siitä, että me edellisen sukupolven Paunun tyttäret
olemme saaneet ystäviksi teidät serkkumme Paavon tyttäret. Puhumme samaa
kieltä."(Kaikki kuvat ovat Pieksämäeltä, Partaharjulta, tietääkseni Pertin ottamia)
