keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Rajalla

Tänään sanon lämpimät jäähyväiset vuodelle 2014. Rajalla oleminen on mielenkiintoista. Mennyt jää taakse tehtyine ja tekemättömine tekoineen, uusi avautuu eteen kuin aivan kirjoittamaton kirja. Kalenterissa on jo varauksia uudellekin vuodelle, mutta tänään en vielä tiedä, mikä niistä toteutuu. Siis rajallakin on vain yksi hetki, tämä, tässä ja nyt.
Mennyttä voi arvioida omalta kannaltaan. Niinpä siis ylpeänä todistan, että uuden vuoden lupaukseni hävittää tänä vuonna taloudestamme 365 esinettä on onnistunut! Välillä olin jo tuskissani, koska hävittäminen laahasi jäljessä. Jokainen tavara on nimittäin luetteloitu, ja perään merkitty, mikä on ollut esineen seuraava etappi ulko-ovesta poistumisen jälkeen. Huh helpotusta, kun joulukuun lopulla tyhjensin laatikoista muistamaani isomman VHS-kasettiröykkiön. Mies vei ne vielä talteen johonkin muualle, mutta nuo kasetit pelastivat joulukuun poistot lähes kokonaan. Suurin poisto oli vanha TV, joka kökötti paikallaan juuri noiden kasettien mahdollisen katselun vuoksi. Kun kerran totesimme, että kasettiboksi ei enää pelittänyt, koko TV pääsi ongelmajäteasemalle ja toivottavasti sieltä kierrätykseen. Miellyttävin, ja samalla henkisesti rankin, oli Harry Potter-sarjan poistaminen omasta hyllystä kirjaston kokoelmiin. Nyt ne ilahduttavat monia ja kirjahyllyynkin tuli ainakin metri lisää tilaa.
Vieläkin voin jatkaa turhan poistamista, mutta ihan omaa tahtia, ilman tilitystä.

Myös minut on poistettu. Lopullinen poisto tapahtui marraskuussa niin hauskoissa ja haikeissa juhlissa, että jälkikäteen adrenaliinia ja endorfiinia olisi riittänyt pakattavaksi muidenkin iloksi. Tuo poisto tuntuu vielä, vaikka jonakin päivänä nykyolotilasta tulee tavallinen arki. Työelämä on takana, mutta uudet ideat muhivat päässäni. Syvä toiveeni on, että kotiseurakunta selviää kirkon kriiseissä hukkaamatta Rakkauden Jumalan sanomaa, sellaista, joka tuo toivon tuikkeen ja ilon helinän yksinäisten, särkyneitten, sairaiden ja köyhien elämään.

Kulunut vuosi on ollut muutenkin juhlavuosi. Diakoniatyömme täytti vuoden alussa 100 vuotta. Kirkkokuoro(ni) täytti 90 vuotta. Sen kunniaksi pidimme konsertin ja julkaisimme levyn. Loppu- vuoden juhliin kuului mm. Nummijärven kirkon 80-vuotisjuhla. Nummikori-runoryhmä(ni) pääsi esiintymään salintäyteiselle yleisölle. Vielä hohdokkaampi oli esiintymisemme ikäihmisten virkistyspäivän joulujuhlassa Nummikodilla. Hyviä ystäviä saa näin mukavissa harrastuksissa ja henkinen hyvinvointi kasvaa.

Yksityisessä elämässämme on ollut monenlaista iloa ja huoltakin. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikki on hyvin juuri nyt. Lukuisista kulttuurielämyksistä päällimmäisiksi ovat jääneet Jorma Hynnisen ja Kalevi Kiviniemen joulukonsertti Kurikan kirkossa, Laura Hynnisen solistinen osuus Ginasteran harppukonsertossa Helsingin musiikkitalolla ja Jurvan teatterin oivallinen esitys Sofi Oksasen "Puhdistuksesta".

Viattomien lasten päivänä osallistuimme Lapuan tuomiokirkossa Heli Karhumäen 50-vuotisjuhliin, Heli itse juonsi "Kymmenen laulua ja sata tarinaa Etelä-Pohjanmaalta". Se oli kooste hänen elämänsä tärkeistä ihmisistä ja tapahtumista. Päällimmäiseksi jäi mieleen kuva, jonka Heli oli löytänyt netistä. Hän oli tehnyt siihen puhekuplan, joka kuului suurinpiirtein näin: "Jos joku vielä pelottelee Sinua Jumalalla, niin sano, ettet pelkää, koska tunnet Jumalan Pojan." Hyvää uutta vuotta 2015!





lauantai 27. joulukuuta 2014

Erilainen joulu

Hassua. Silitin joululiinan pöydälle tapaninpäivänä. Myös jouluasetelman rakensin olkkarin ja keittiön väliselle tasolle vasta silloin. Tonttumuori- ja vaarikin istahtivat vasta tapanina lipaston päälle. Enkelikello on vieläkin kokoamatta, koska kynttilät ovat Hukka- nimisessä paikassa tallella.

Sen sijaan jouluverhot ripustin ikkunoihin jo muutama päivä ennen aattoa, ja siivous ja jouluruuatkin olivat valmiit jo hyvissä ajoin, Joulusaunassakin kävin jo aatonaaton aattona. Eli joulu oli levällään ja hajallaan pitkin poikin sekä ajassa että paikassa.

Aatonaattona matkasimme lähes pysähtymättä yli 400 kilometriä anoppilaan, että ehtisimme apteekkiin ennen seitsemää hakemaan kolmen kuukauden lääkkeet. Uupuneina, mutta ajoissa pääsimme perille. Vastassa oli anoppi, joka heti esitti jyrkän kiellon. Aattona ei mennä munaamaan häntä apteekkiin kolmen kuukauden lääkeasioilla. Monen minuutin välillä epätoivoisenkin taivuttelun jälkeen anoppi uskoi, että asiat voidaan hoitaa (ja täytyykin), ja uskoi senkin, että nythän oli vasta aatonaatto.

Niin kului joulu hiipuvaa ja kuihtuvaa vanhusta katsellessa, toimitellen ruokaa pöytään ja tiskejä kaappeihin. Jälleen kerran tajusin, miten katoavaa ja haurasta on ihmisen elämä, Kyyneleet nousivat silmiini lupaa kysymättä katsellessani kappelin ikkunasta omaistensa haudoille kynttilöitä sytyttäviä ihmisiä. Istuin hautausmaan aattohartaudessa korvissani miehen helisevä kannel; "Jouluyö, juhlayö..." Oli vielä ilta, mutta illan vaihtuessa yöksi lähdin yksin ulos, annoin tihentyvän lumisateen kastella kasvoni ja puhdistaa mieleni masentuneista aatoksista. Olihan sentään niin paljon, mistä kiittää.

Loppujen lopuksi, kotimatkalla joulupäivänä, ymmärsin, että joulu ei läheskään aina ole tunnelmointia, vaan raakaa ja todellista ihmiselämää. Läheisen ihmisen sairauksien kyllästämässä kodissa oli jotain ensimmäisen joulun tallin hämärästä, köyhyydestä ja turvattomuudesta. Liikuttavaa oli, kun joulupäivän aamuna anoppi pyysi  minua etsimään kamarin lipastosta uuden kynttilän (ainoan) ja sytyttämään sen pöydälle radion aamukirkon ajaksi. 

                                                                      *

Aivan ihanaa oli tapanin aamuna herätä omassa sängyssä, valmistella kodin joulu "valmiiksi", olla rauhassa, ulkoilla, nukkua pitkät päikkärit. Amaryllis avasi kolmannen kukkansa. Maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Tämä joulu oli ehdottomasti tärkeä meille kaikille.
Ehkäpä ne enkelikellon kynttilätkin löytyvät ennen loppiaista.
Ohikiitävää maisemaa

Kodin jouluseimi

Aina ei ole helppo löytää oikeaa tietä...



Parempi sytyttää pienikin liekki, kuin kirota pimeyttä

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Ajatuksia adventtina

Ihana kakku sitten unohtui uuniin ja paloi. Ostamani teippirullan leikkausterä ei katkaissutkaan teippiä - kaukomaan halpatavaraa. Herkulliselta näyttävä omena oli sisältä mätä. Tallentamani elokuva ei ollutkaan tallentunut digiboxiin. Auton pissapoika tyhjeni pahimmalla hetkellä hirveässä kelissä. -
Tällaisia asioita tapahtuu meille kaikille. Ne harmittavat hetkisen, mutta eivät vaikuta kuin pintaan mielemme tunnekeskuksessa.

Sitten on pettymyksiä, jotka kolhaisevat ja tekevät kuhmuja sisäiseen keskukseemme. Aika parantaa pettymysten aiheuttamia kolhuja hitaasti. Toiset pystyvät unohtamaan kokemansa pettymykset tai epäoikeudenmukaisuudet helpommin kuin toiset. Omasta mielestäni olen itse tässä suhteessa "helppo" ihminen. Pettymys tuntuu karvaalta, mitä tärkeämmästä asiasta tai läheisemmästä ihmisestä on kysymys, mutta pystyn silti jatkamaan elämää itseni ja toisten armahtamiseen pyrkien.
Silti täytyy myöntää, että uusi pettymys samassa asiassa nostaa vanhan pintaan - ja siinä sitä sitten taas rämmitään huonon itsetunnon ja syyllisyyden suossa. Nimittäin - pahinta on pettyä itseensä.

Toiselle ihmiselle on mielestäni helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. Oman mielen kanssa teen ainakin minä usein töitä yksikseni. On vaikea myöntää omaa osuuttaan epäonnistumisessa tai vaikkapa kotoisassa kähinässä. Illalla ennen nukahtamista kuvat tapahtuneesta nousevat mieleen ja häveten tajuaa taas langenneensa samoihin ärsyttäviin käyttäytymismalleihin kuin ennenkin. Hymyn sammuttaminen toisen silmistä on helppoa. Aina ei ole yhtä helppoa astua askelta kohti anteeksipyytämistä.

Pahaa pettymysjälkeä piirtää mieleen myös epäoikeudenmukaisuuden kokeminen. Toipuminen tällaisesta on vaikeaa ja voi kestää pitkään - jälleen riippuen asiasta ja sen mittasuhteista. Tunneihmisenä joudun itse itsesäälin kuohuihin ja tarvitsen nopeaa purkua ystävien tai mieheni kanssa saadakseni tapahtuman vastaamaan oikeita mittasuhteita. Jälleen on asioita, jotka on pakko käsitellä oman pään sisällä loppuun. Kukaan muu ei loppujen lopuksi tiedä onnellisemman elämän avaimia omaan elämääni kuin minä itse.

Jos ajatellaan epäoikeudenmukaisuutta koko maailman laajuisena ongelmana, kutistuvat pienen elämäni pienet asiat kärpäsenkakaksi rikkaan ja hyvissä oloissa varttuneen kuviotapetille. Mutta se onkin sitten uuden tarinan aihe.

Ehkä meillä hyväosaisen, ulkonaisesti rikkaan, pohjoisen maan asukkailla on aihetta hiljentyä miettimään elämää ja viettää vaikka pieni paastonaika ennen Vapahtajan syntymäpäivää. Oikeanlainen "paasto" on oikeudenmukaisuuden puolesta puhumista, edes pienen askeleen ottamista poispäin itsekkyyden ja oikeassaolemisen halustamme.






sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Vanhenemisesta

Onko mielenkiintoinen aihe? Kukapa haluaisi ajatella vanhenemista. Jos vielä kärjistän, on hieman pelottavaa ajatella vanhaksi tulemista. Iloista eläkkeellejäämisen juhlaa seuraava päivä oli hieman traaginen. Iski jonkinlainen kriisi. Tuntui hetken siltä, että muut jatkavat matkaamista, minut pudotettiin veneestä vanhenemisen laiturille. Kukkamaljakot pullistelivat kukkia. "Niinkuin nuo kukat, niin vanhenen minäkin", ajattelin kauniita, hellyttäviä ja ihania kukkasia katsellessani. Mieleni valtasi alakulo. Tässäkö tämä elämä nyt sitten oli? Pitäisiköhän jo alkaa varata paikkaa palvelukotiin?

Niin. Mielenkiintoista. Parin päivän alakulon jälkeen ajattelin; ehkä elämä jatkuu sittenkin? On uuden oppimisen aika. Ihan oppimisesta käy sekin, että opettelen vanhenemaan kauniisti, En katkeroidu jos tunnen syrjäytyväni elämän valtavirrasta. Isäni serkku alkoi eläkkeelle päästyään opiskella kahta vierasta kieltä yliopistossa. Toinen teki tutkimusta, kirjoitti kirjan ja kolmas innostui tutkimaan sukua yhä syvemmin. Minäpä taidan kirjoittaa romaanin - tai ainakin lisää runoja. Novellitkin kiinnostavat. Teen kaikkea mukavaa. Otin esiin villalankaa ja aloin neuloa sukkaa. Sen jälkeen kudoin lapaset, sitten taas uudet lapaset. Siirryin keinutuolista sohvalle kutimieni kanssa. Keinutuolissa tunsin olevani liian stereotyyppinen kutimeensa syventynyt mummeli. Jokin tässä sitten kuitenkin taitaa hiertää?

No, ensimmäinen eläkekin tuli.  Tai paremminkin apuraha. Verokarhu oli nitistänyt viisikymmentä prosenttia. Nyt pitäisi sitten verottajalle ilmoitella kaikenlaista, että saa veroprosentin muuttumaan. Tutkin nettiä ja tottahan se oli; lähin verotoimisto on Seinäjoella. Olisi niin kotoista, kun se vielä sijaitsisi täällä kotikaupungissa. Voisi käydä juttelemassa tutun ihmisen kanssa kunnolla siitä,  mitä kaikkea nyt tulee oikeasti tehdä. Sujuuhan kaikki puhelimitse virka-aikana verotoimistoon, pankkiin, sivutoimen työnantajalle jne. Mutta ikävältä se nyt vain tuntuu. Nämäkin tuskat tietysti häviävät, kun ensimmäinen "kunnon" eläke pätkähtää tilille. Totesimme kyllä mieheni kanssa, että olemme paljon alle keskitason ansioissa, ei nyt niin kovin kaukana suomalaisesta köyhyysrajasta.

Aika aikaa kutakin. Hyvin me toimeen tulemme. Pieni on kaunista. On luopumisen aika. Tavaraa olen yrittänyt uuden vuoden lupaukseni mukaan vähentää joka päivä. Vieläkin siihen on varaa. Eläkejuhlissa sain kolmet uudet villasukat (tai siis neljät, kun mieskin sai yhdet), joten kolmet vanhat voi rauhassa luovuttaa pois. Tasapaino säilyy, mutta tavara ei vähene.

Villasukka kuluu, kukkanen lakastuu - ja ihminen vanhenee, lakastuu ja kerran kuolee pois. Näin on hyvä. Täysin purjein kyllä seilailen elämän vesillä niin kauan kuin minusta on purjeitten reivaajaksi. Purjehduskaverini kanssa autamme toisiamme silloin, kun toinen ei jaksa elämän aallokossa.

Olen ottanut allaolevat kuvat nyt viikko ihanan eläkejuhlan jälkeen. Osa kukista kukoistaa, toisista näkyy jo, että ne eivät ole enää parhaimmillaan. Så är livet :) Kiitos kaikille ilon tuottajille juhlan, kukkien tai muun muistamisen johdosta. Elämäni ihanimpia päiviä oli se! Vanhetaan yhdessä niin kauniisti kuin mahdollista.










Enpä lisää tähän sitä Raamatun kohtaa, joka väistämättä itselleni tulee mieleen kukkien lakastumisesta. Jokainen tietää sen kyllä. Iloitkaamme siitä.

torstai 6. marraskuuta 2014

Virkkaava isoäiti

Minulla on ollut ilo elää tällä maapallolla 25-vuotiaaksi isoäidin kanssa yhtaikaa. Äidin puoleinen mummi kuoli jo ennen syntymääni. Mutta tämä isän äiti, Selma, eli 95-vuotiaaksi, kunnes myrsky vei hänet. Ihan oikeasti; joulukuussa vuonna 1975 isoäiti oli tyttärensä kanssa ollut matkalla Helsingin pääpostista postittamasta joululahjapaketteja "maalle". Oli kovin myrskyinen sää. Munkkiniemen lähellä syntyi trombi, joka repäisi ensin kiukkuisesti rakennuksen katon mukaansa. Seuraavaksi myrskytuuli tarttui hentoiseen isoäitiini, joka tuulen voimasta paiskautui päin lähellä olevaa kiviaitaa. Kylkiluut murtuivat ja aiheuttivat sisäisen verenvuodon. Isoäiti kuoli.
    Isoäiti oli persoona, loppuun asti terävä ja aikaansa seuraava ihminen. Hän oli ystävällinen,  mutta arvonsatunteva ja tyylikäs leskirouva pääkaupunkiseudulta.  Hän oli suvun yhteyksien ylläpitäjä. Isällä ja isoäidillä oli harvinaisen lämpimät välit, isä kun oli kuopus ja sisarussarjan ainoa poika. Isoäiti vierailikin meillä usein. Lapsen oli hieman vaikea päästä aivan likikosketukseen hänen kanssaan, mutta lämpöä hän silti levitti hymyllään ja olemuksellaan ympärilleen. Murkkuikäisenä sain usein kuulla kommentin: "Tuuli, muista ryhti!"  En muista, että isoäiti olisi koskaan istunut nojatuolissaan kotonaan tai meillä ilman käsityötä - ja lähes aina tuo työ oli pitsinvirkkaus. Kotonaan Helsingissä isoäidillä oli iso, mahtava nojatuoli, jossa hän kohdevalon alla istui virkkaamassa. Ohuen ohut lanka juoksi itseommellusta virkkauksin koristellusta pussukasta virkkaukseen, joka oli tiukassa otteessa isoäidin kauniissa käsissä. Tosin tiedän, että isoäiti myös ompeli ja kirjaili, mutta sitä en ole nähnyt. Perintötavaroiden joukosta löytyy matkalaukun tai -arkun peitteeksi valkoisesta puuvillasta ommeltu liina, johon on punaisella langalla kirjailtu pitkä juna. Alla on teksti:"Hyvää matkaa!"

   Ei ole kauaakaan siitä, kun vein pussillisen isoäidin lapsilleen tai lapsenlapsilleen tarkoittamia käyttämättömiä pitsilakanoita kummitytölleni perinnöksi. Nyt nuo osin kaksinkertaisin pitsein varustetut lakanat saavat uuden elämän neljännen ja viidennen sukupolven kodissa. Kummityttöni ripustaa ne vanhan, hienosti entisöidyn kotinsa olohuoneen ikkunaverhoiksi. Pääsevät vihdoin käyttöön ja niiden kauneus tulee nähdyksi ja ihailluksi! (Ainakin paremmin kuin muovipussissa komeromme nurkassa.)

   Parin viime päivän aikana olen pitkästä aikaa tarttunut käsityöhön. Eräs ystävä pyysi kutomaan tytön sukat "Joulunlapsi-keräyksen" joulupakettiin. Innostuin. Sukista tuli kauniit. En valitettavasti huomannut ottaa valmiista sukista valokuvaa. Vaikka luomisprosessissa jouduinkin "pärvöttämään" useamman kerran, lopputulos oli tyydyttävä.  Nyt sukat ovat jo matkalla ilahduttamaan jonkun romanialaisen murkun varpaita. Ao kuvien keristä näkyvät sukkien värit. Ihanaa oli tajuta, etteivät hartiani jumittuneet ja voin taas alkaa kutoa ja virkata vaalien isoäidin antamaa käsillätekemisen perintöä. Sukkaprojektiin löysin puikot tästä kuvassa olevasta isoäidiltä perinnöksi jääneestä virkkuukoukku- ja puikkokotelosta. Sekin on alusta alkaen käsityötä. Pahvinen lieriö, pahvinen pohja ja kansi, kiinnityksenä puinen helmi, jonka ympäryskin on virkattu. Pahviset osat on peitetty pellavalla sisä- ja ulkopuolelta ja kylkeen ja kanteen on virkattu pitsikukat. Wau! Hyvä, isoäitini Selma!






maanantai 20. lokakuuta 2014

Henkarin jälki!

Voi miten monta mukavaa tilaisuutta olen osittain pilannut miettimällä toisarvoisia asioita. Yksi esimerkki viime viikolta. Olimme Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa Musiikkitalolla. Ystävämme Laura Hynninen soitti solistina Alberto Ginasteran harppukonsertossa. Harpun ja orkesterin yhteistyö oli niin lumoavaa, että kuunnellessani sitä unohdin itseni. Kyyneleet pyrkivät silmiin ja liikutus valtasi mielen.
Mutta - vähällä oli, ettei konserttitalon ihmisvilinässä kävellessämme iltaani pilannut henkarin jälki juhlamekossa. Mekko oli ollut huolettomasti henkarissa ja ohueen villakankaaseen oli noussut kohouma olkapäälle. En onnistunut vapautumaan kohoumastressistä, vaan se vaivasi siellä tuntemattomien ihmisten joukossa. Hohhoijaa! Oikein naurattaa nyt.

Olisi paljon kevyempi olo, kun emme ottaisi itseämme niin kovin vakavasti. En tiedä, koskevatko tällaiset ulkomuotoon tai vaatetukseen liittyvät asiat vain naisia? Milloin hiukset jakautuvat väärin ja jokin itsepintainen hiusjoukkio pyrkii väkisin pystyyn, milloin taas sukkahousuun syntyy reikä ja silmukkapako alkaa nousta näkyviin kengän piilosta.
Hienokin hetki saattaa lässähtää, kun keskittyy omaan itseensä toisten ihmisten tai muun tilaisuuteen kuuluvan sijasta. Voihan keskittymisen pilata jokin todellinenkin huoli, mutta se on sitten jo eri asia.

Otammeko muutenkin omat töppäilymme ja mokamme liian raskaasti? Mietitkö sinäkin joskus yön hiljaisina hetkinä mokaa, joka sinulle päivällä tapahtui? Onko aina oltava niin täydellinen? Jos tilanteelle ei voi mitään, lienee parasta olla iloisesti oma itsensä, vaikka sitten jokin ulkoinen asia olisikin vialla. Olen kuullut sanonnan, joka meni jotenkin näin. " Perhoset osaavat lentää, koska ne eivät ota itseään liian vakavasti,"  Ajattele! Miten ihana olisi pudottaa pois turhat estot, itsensä tarkkailut, mokaamisen pelot ja vain olla ja vaikka lentää. Työtä tehdessäkin voisi keskittyä vain juuri siihen, mitä tekee, eikä ajatella, mitä mieltä muut ovat ja huomaako kukaan, että teen tämän näin hyvin.

Eilen illalla matkalta kotiuduttuamme huomasin puserossani suklaakuorrutusta. Se muistutti jätskinautinnosta. Onneksi huomasin sen vasta kotona. Se ei pilannut itse hetkeä pimeän ja sateisen kotimatkan lepotauolla.
                                                                  *

Onpa vaikea valita kuvia tähän! On ollut syyslomaviikon aikana ihania tapaamisia suvun lapsiperheiden kanssa. Kiitos kaikille teille, joiden luona vietimme unohtumattomia hetkiä. Periaatteesta en lisää (herkullisia)  kuvia tänne julkiseen netitykseen, joten luonnon ihmeellisyys riittäköön jälleen :)











maanantai 6. lokakuuta 2014

Varhainen syksynkirpeä terapialenkki

Lieventääkseni eilisen "Runo tutuksi"- tapahtuman oman ryhmäni esitykseen kohdistunutta mielestäni kohtuuttoman rankan kritiikin aiheuttamaa pahaa mieltä, tein tänä aamuna varhaisen kävelylenkin rakkaitteni haudoille. Reipas kävely kirpeässä syyssäässä lievensi mieleni hämmennystä. Kaipaus poisnukkuneita kohtaan pakahdutti sydäntä. Syksyinen aamu oli aivan liian kaunis. Tässä kuvakertomusta kirkkomaata ja  hautoja lähestyessäni:















siskoa kaivaten



äitiä ja isää kaivaten



veljeä kaivaten





Elämästä kiitollisena!

lauantai 4. lokakuuta 2014

Merkitty

Ihmisen voi merkitä jollain tietyllä merkillä hyvässä ja pahassa. Ehkä on opittava pitämään suunsa kiinni. Jos sanon jostakin; "Tuossa sitten on tyhmä ihminen", niin sanomani lisää omaa ja kuulijan asennetta tuota "tyhmää" ihmistä kohtaan. Jos kuulen jonkun sanovan; "Ai, se on sen aivovaurioisen vaimo", teen silloin karhunpalveluksen sekä miehelle että vaimolle. Jos sanon; "Kyllä on lihava ihminen", lisään tuon ihmisen tuskaa entisestään, koska se mihin kiinnitän huomiota ja vielä sanon sen ääneenkin, lisää pahaa oloa ja vähentää hyvää ilmapiiriä.
Huomaamattamme merkkaamme ihmisiä erilaisin leimoin. Kun joskus omiin korviin sattuu jotain itsestäni takana päin puhuttua pahaa, loukkaannun. Mietin, keitä on ollut kuulemassa. Voin huonosti ja olen vihainen, Häpeä kasvaa minussa, omanarvontunne vähenee.
   Olimme vähän vajaan viikon Kivitipussa "Tukea vertaisuudesta"-lomajaksolla. Kaikkia osallistujia yhdisti sama sairaus, joko henkilökohtaisesti tai välillisesti. Siellä tutustuessani useisiin sairastaviin, mieleni heltyi yhä enemmän. Parkinsonin-tauti on vain sairaus, kroonista sairautta kantava on ennen muuta ihminen, oma ihana persoonansa, vasta sitten yhtenä monista ominaisuuksistaan hän on sairas.
Onkohan meissä ketään ihan tervettä tai virheetöntä?

Älkäämme siis nimitelkö ja merkitkö ihmisiä leimoilla.

Eri asia ovat sitten hyvät merkitsemiset. Toista voi kehua ja kiittää mielin määrin. Se lisää aina hyvää oloa ja ihmisen omanarvon tunnetta. Kannattaa silti välttää imartelua, siinähän on yleensä kyse oman edun tavoittelusta.
 Kun kohtaamme ihmisen ihmisenä kiinnittämättä huomiota johonkin erityispiirteeseen, oli se sitten sairaus, kehon muoto, vamma, tai muu "erilaisuus", lisäämme hyvinvointia tässä välillä pahoinvoivassa yhteiskunnassamme. Kuunnellessamme ihmistä sellaisena kuin hän on, saamme omaan elämäämme iloa ja lohdutusta. Muuri väliltämme  kaatuu tai madaltuu. Lämmin yhteisen ihmisyyden tunne lisääntyy.

Vanhassa testamentissa Jumala pani Kainiin merkin, joka suojasi häntä maanpakolaisuudessa. Hän oli juuri tappanut kateudessa veljensä Abelin ja valitti Jumalalle kohtaloaan ja rangaistustaan, Hän pelkäsi, että joku tappaisi hänet hänen lähtiessään pois isiensä maasta. Jumalan armon merkin vuoksi hänen ei tarvinnut pelätä.
   Meidätkin on merkitty armon merkillä. Jumalan rakkaus on samanlainen jokaista ihmistä kohtaan. Hänen merkkinsä on anteeksiannon ja hyväksynnän merkki. Ajattele vähän, Jumala rakastaa, vaikka olen tällainen "maan pakolainen", syntisäkki, häpeän ja taakkojen kantaja, sairauden tuttava. Onks muulla välii?
On. Rakastamisella, välittämisellä, armahtavilla asenteilla.


"Siunattu"


Tämä kuva napsahti vahingossa

Pesussa


Pomarkun kirkossa

...ja sen  sakastissa

lauantai 20. syyskuuta 2014

Inkivääriä ja kohonnutta kuntoa

Elämäniloa ei tarvitse lähteä etsimään kaukaa. Pieniä ihmeitä voi arjessa kohdata, kun suostuu kokeilemaan jotain uutta.
Me olemme nyt noin kolmen kuukauden ajan juoneet joka aamu vastapuristettua hedelmä- tai vihannesmehua. Joka kerta sekaan on puserrettu pieni palanen tuoretta inkivääriä.
Mieheni, jolle käveleminen ja liikkuminen on ollut hidasta ja hankalaa, on nyt vajaan kuukauden verran entisen puolen kilometrin lenkin sijaan innostuneesti taivaltanut päivittäin yli kolmen kilometrin lenkkejä. Kivut jaloista ovat hävinneet, ne ovat notkistuneet ja into kunnon kohentamiseen on suuri. Pari kertaa meidät on jo nähty keskustassa reppu selässä kirjasto- ja kauppa-asioilla.
En keksi mitään muuta syytä kuin inkiväärin, jonka nimeen monet ovat jo vannoneet vuosien ajan.

Tänään oli valtakunnallinen Parkinson-kävelypäivä. Me eteläpohjalaiset kävelimme Joupiskalla Seinäjoella. 1,8 km:n lenkki tuntui lyhyeltä. Mutta olipa upea, esteetön rata huonosti liikkuville. Siellä olisi selvinnyt vaikka pyörätuolilla. Reitin varrella oli runotauluja, laavu ja hiljentymiskappeli. Päätimme palata toisenkin kerran tuonne liikkumaan (ja syömään nuotiomakkaraa).
Parkinson-kävelyllä haluttiin kiinnittää ihmisten huomio tähän sairauteen. Se ei suinkaan ole elämän loppu, vaikka tuokin mukanaan monenlaista pientä vaivaa.

Ajattelen, että inkivääri- ja mehu"herätyksen" takana kulkee suurempi johdatus. Me olemme saaneet avun osaksemme oikeaan aikaan, niinkuin Raamattu lupaakin. Kannattaa pyytää - ja luottaa.


Inkivääriä ja omenoita :)


Näillekin tossuille on tullut käyttöä!







Kotimetsässä jälleen!

perjantai 12. syyskuuta 2014

Peltosen linja-auto, Jyllinkosken sähkömuseo ja Parkinsonkerho

Kyllä en tykkää, kun linja-autovuorot ja muukin julkinen liikenne vain vähenee täällä pikkukeskuksissa. Haikeana(kin) muistelen kultaista 60-lukua, jolloin päivittäin kuljin koulussa ja muuallakin Peltosen, Keto-Seppälän, Rinta-Kannon ja Hautamäen linja-autoilla. Iltapäivällä, jos koulu loppui ennen kolmea, ehti Peltosen linkkariin. Se oli aina täpötäynnä. Käytävällä seisottiin suurinpiirtein nenä kiinni edessä seisovan niskassa. Aronkylässä rupesi jännittämään, ehdinkö tunkea itseni auton etuosaan ihmisvallin läpi, niin että pääsen kotipysäkillä autosta ulos. En koskaan jäänyt autoon, mutta pieni pelko oli seuralaisena kotimatkoilla.

Nyt kuulun aktiivijäsenenä Etelä-Pohjanmaan Parkinson-yhdistykseen miehen sairauden takia. Tämän syksyn ensimmäisessä kokoontumisessa teimme retken Jyllinkosken sähkömuseoon. Olipa se mielenkiintoista!

Sieltä löytyi myös pienoismalli Peltosen linja-autosta. Olin ikihyvilläni! Samoin turbiini, joka tehtaan alkaessa oli tuottanut sähkön koko Kurikan alueelle. Oppaamme sanoi, että tällä hetkellä sama määrä sähköä ei riittäisi edes yhden korttelin tarpeisiin. Totesi siinä, miten haavoittuvassa yhteiskunnassa elämme, kun kaikki toimii sähköllä. Aluksi sähköä tarvittiin oikeastaan vain valaisemiseen, totesi oppaamme.

Sitä komeaa koskea en nähnyt, mutta sillalla näkyi virta, josta vesivoimaa on varastoitu. Jotkut muualta tulleet totesivat: "On tässä hyvä kaato!" No, minusta ei kaato kylläkään kovin hyvältä näyttänyt.

"Aika aikaa kutakin." Elän elämäni iltapäivää. Osaisinpa tehdä jokaisesta päivästä superpäivän. Sehän on tietysti vain asennekysymys. "Luottamus sydämen, ilon kirkas lähde, Lahjoita, Jeesus, sydämen köyhyys."
Museorakennus




Ensimmäinen turbiini, jolla tehdas on tuottanut sähköä


Peltosen linja-auton pienoismalli
"Jyllinkosken hyvä kaato"