keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Odotus

Joskus odotus palkitaan. Pienikin asia voi jo toivonsa menettänyttä ilahduttaa. Tunsin itseni toivottomaksi tumpelohortonomiksi, kun oli jo syyskuun alku ja kehäkukkani olivat edelleen vain noin 10 cm:n pituisia lehtimuodostelmia. Siis en saa edes kehäkukkaa kukkimaan! Manasin kukkapenkkiä, jonka olin rakentanut sanomalehdistä ja mullasta, multakerros oli todennäköisesti liian ohut. Varmasti olikin. Mutta mikä ilo: noin viikko ennen näitä syyskuun lopun kylmiä ilmoja katsahdin jälleen kukkapenkkini puoleen ja sieltä katseeseeni vastasi kaksi ihanaa, naama ammollaan nauravaa kehäkukkaa! Molemmat pääsevät tähän nyt oikein kuvan kanssa tuomaan toivoa toivottomille odottajille.


Joskus odottaminen on vaikeaa. Tunnet, että jokin fyysinen vaiva rasittaa kehoasi, mutta huolimatta tutkimuksista mitään ei tunnu löytyvän oireiden syyksi. Silloinkin, olipa syy vaivoihin miten rankka tahansa, odotus ja epätietoisuus päättyy, kun saa selvän diagnoosin. Odottaminen epätietoisuudessa on vaikeinta.
Sekin on kurjaa odottamista, kun pekkapouta ennustaa jotain kamalaa koiranilmaa. Tulossa oleviin kauheuksiin valmistautuminen on pelonsekaista, vastenmielistä.

On myös asioita, joiden odottamisesta iloitsee. Odotus on melkeinpä parempi kuin itse asian toteutuminen. Silloin on olemassa varmuus, että tuo odotettu päivä koittaa varmasti. Siihen voi varautua ja valmistelujakin voi tehdä. Kuinkahan moni (joulu)ihminen on jo salaa kääntänyt katseensa kolmen kuukauden päähän ja aloittanut kenties suunnitelmat? Itse en kuulu noihin ihmisiin, mutta varmaa on, että yrittäjät kuuluvat, sillä jo nyt on joissakin liikkeissä joulusesonki alkamassa. Huh huh.

Silti. Vaikka odottaminen on mukavaa, on vielä mukavampaa ja viisaampaa elää täysillä tätä hetkeä.
Jos mieli on kiinni vain tulevassa, voi jotakin elämässä vilahtaa ohi. Siis rakastakaamme toinen toisiamme ja eläkäämme toisiamme tukien odotuksinemme juuri tässä päivässä, tunnissa ja minuutissa. Mieskin löysi tänään elämäänsä uuden iloisen asian, kun pyrähti juoksuaskeliin viidentoista vuoden tauon jälkeen! Olisittepa nähneet miehen iloisen naaman!

Vähiten puhutut odotukset liittyvät varmasti elämän päättymisen hetkiin. Jokainen niitä mielessään ajattelee ainakin joskus. Joku ei odota mitään, joku odottaa elämän suurinta ihmettä. Ajattelen mielelläni kuolleista omaisistani (niinkuin meidän nuoriso-ohjaajamme hyvässä saarnassaan sanoi), etteivät he Jumalan näkökulmasta ole kuolleet, vaan nukkuvat. Ortodoksit puhuvatkin kauniisti kuolonuneen nukkuneista.
Armo kantaa rajan yli.

torstai 12. syyskuuta 2013

Matkalla kesästä syksyyn

Vaikka on jo syyskuu, niin "... kesä jatkuu, kesä!"  Ulkona on niin lämmin, että syksyiset pukeutumiskoodit eivät istu aikaan. Se on mahtavaa, vaikken itse enää osaakaan kesäillä, vaan elän toiminnallista syksyihmisen elämää. Ulkonakin eniten ilahduttavat paikoin punertuneet pihlajanlatvat, kirkkaan keltaisina hohtavat vaahterat ja koivujen hillitty kallistuminen kellastumisen puolelle.
Lämpimiä tunnejälkiä ovat tämä kesä ja syksykesä mieleen painaneet.
Tässä väreilee auringossa Puujärvi Karjalohjalla. Se oli tämän kesän ykkösuimapaikka - kirkas järvi, sopivasti syvenevä, elokuun lopullakin vielä aivan kesänlämmin.
Olin hiljaisuuden retriitissä ja nautin kaiken muun ohessa tämän järven vilvoittavasta vedestä ja siitä onnellisuuden tunteesta, jota uidessa koin.



Paljon muitakin onnenhetkiä on kesään mahtunut, esim. Lauhavuoren maisemat täällä kotolähellä. Molemmilla vaelluksilla olin loistavassa seurassa, ensin kesän alussa aikuisen kummityttöni kanssa, sitten myöhemmin rakkaan siipan seurassa.
 
 
 
Monen muun ohessa olen kirjoittanut runokirjaa, jonka pitäisi putkahtaa julkisuuteen joskus tänä syksynä. Olen ollut projektista iloinen, vaikka se luonnollisesti on vaatinut paljon työtä. Tänään on vielä suunniteltu ja korjailtu, mietitty kaikki valmiiksi kirjan taittoa varten. Iloitsen tästä tulevasta toisesta "lapsestani" paljon jo etukäteen. Tämän enempää paljastamatta selityksen saa myös tämän blogikirjoittelun viivästyminen. Nyt kaikki alkaa omalta osaltani olla valmista.
Kirjan tiimoilta vierailimme aivan ihmeellisessä paikassa - Livonsaaren yhteisökylässä Naantalissa. Siellä näin ensimmäisen afrikkalaisen majan mallisen kodin Suomessa. Seinät oli tehty savesta, sekaan tukipuiksi aseteltu säännöllisin välein puuklapeja. Oli hieno!
Vaikuttava, ehkä monella tavalla vaikuttavin matka oli kuitenkin eilen, kun jälleen miehen kanssa matkasimme Ouluun. Seinäjoelta hyppäsimme junaan ja illalla palasimme junalla takaisin. Lyhyt matka, mutta liikuttava ja koskettava. Olimme katsomassa viime kesänä kuolleen siskoni Taruliisan muistonäyttelyä. Viivyimme näyttelyssä pitkään, koska viihdyimme siellä ja tutkimista, katselemista ja muistelemista oli niin paljon. Se ei ollut pelkkä taidenäyttely, vaan näyttelytilaan oli lavastettu Taruliisan työpiste ja ikkunalaudoilla oli Taruliisan kauniisti maalaamia ruudullisia puupalikoita, joiden kääntöpuolelta löytyi taiteilijan päiväkirjamerkintöjä lapsuudesta aivan viime vuosiin asti. Niiden tekstien ja pienten kuvien äärellä sai käydä läpi siskon elämää monelta tasolta, välillä nauraen ja välillä ihaillen Taruliisan sinnikkyyttä elämän eri vaiheiden keskellä.
Näyttely oli itkuun asti liikuttava, kuin sukellus raikkaaseen veteen, johon sai oman kaipauksensa upottaa. Koimme molemmat, että Taruliisa itse oli hyvin lähellä. Oli hyvä olla iltaan asti.

Järkyttäväkin juttu matkaan sisältyi. Mennessä junamme oli todella myöhässä aikataulusta. Tuskailimme jo lyhyeksi jäävää näyttelyaikaa. Kymmenisen minuuttia ennen Oulua juna pysähtyi kokonaan. Kuulimme surullisen uutisen: joku oli kuollut vastaantulevan  junan alle, joten odotus raskaissa mietteissä kesti vielä tunnin. Oulussa vaihdoimme paluulipun myöhempään junaan, joten käytännön haittaa siitä ei meille sitten tullutkaan. Tapasimme Oulussa myös ystävän, jonka kanssa nauru raikui ja juttu luisti juodessamme kauppahallin kahviossa maukkaat sumpit.