Enkeli ja lehmä

Purppuran punaisella olen lapsuuden muistot merkinnyt mieleeni, ainakin ne mieluisat. Aikuisen elämässäni on ollut aikoja, jolloin on pitänyt yhä uudestaan pohtia vaikeita kysymyksiä; rakastettiinko minua todella vai jäinkö vanhempieni työkiireiden ja muun sisarusparven jalkoihin? Nyt olen vihdoin vapaa noista mietinnöistä. Tiedän, että minua rakastettiin. Siis äiti ja isä rakastivat ja sehän on riittävästi, ei sitä muiden rakkauksien perään kysele.

On hyvä tunne, kun voi päästää irti noista kysymyksistä. Päästää ne lentämään tuuleen. Antaa anteeksi vanhemmilleen ja itselleen kaiken sellaisen, mikä ei nyt ollut niin täydellistä. Lapsuuteni on ollut riittävän hyvä, ihan erinomainenkin monessa suhteessa.

Yksi asia, mistä olen ollut pahoillani, on se, että äiti ( tai isä ) on muuttojen yhteydessä hävittänyt kaikki koulupiirustukset ja -aineet. Lapsia oli seitsemän, joten anteeksihan sekin on annettava, varsinkin kun olimme hyvin tuotteliasta lajia jokainen. Mukanani ovat kuitenkin omissa
muutoissani kulkeneet koko elämäni ajan nämä kaksi; lehmä ja enkeli. Enkeliä on lapsena rakastettu niin paljon, etä sen kasvojen posliini on murtunut. Jotenkin lehmässä ja enkelissä vanhemmat ovat lähellä.
Nyt isä nukkuu hautausmaan mullan alla ja äidillä ei ole enää muistia. Minä porskutan täällä vielä. Osaksi äidin ja isän geenien ansiosta olen se, mikä tänään olen. Elämäni on lahja. Sekin on lahjaa, että äiti ja isä rakastivat toisiaan isän kuolemaan asti ja siitä eteenkinpäin. Ja sitäpaitsi tämäkin, että tässä kirjoittelen blogia, on lahjaa heiltä. Isähän se kannusti kirjoittamaan silloinkin kun ei ollut pakko. Siispä tänään kiitän ja annan anteeksi.
Kiitoskirje lähtee ilman postimerkkiä sinne, missä rakkaus minua kohtaan on vielä vanhempienkin rakkautta varmempi.

Arki saapui ja silakan tuoksu leviää keittiöön



Silakkapihvit uunissa



Kun ruoaksi on silakkapihvejä tietää arjen asettuneen aloilleen ja normaalin elämän palanneen taloon. Mies osti silakkakauppiaalta kilon silakoita. Kun palasin työmatkalta kotiin, tuijotti silmiini muovipussista noin 25 kuolleen kalan silmäparia. Huokaisin. Kotitaloustunnilla koulussa vuonna nolla opin kyllä miten silakka perataan, mutta sen jälkeen olen oppinut ostamaan silakat fileinä kaupan nk. lihatiskiltä. Päätin ottaa silakkaa sarvista. Vähän taisi jäädä piikkejä. Olen silti ylpeä. Minä tein sen! Perkauksen jälkeen muu olikin lasten leikkiä. Pian silakat paistuivat uunissa juustoraastetta ja sitruunapippuria pihvinmausteina. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tuli yö ja seuraava aamu ja päivä ja ruoka-aika. Tajusin, että ihan oikeasti mies ei tykännyt silakoista ja inhosi ruotoja, joita oli harmiksi asti jäänyt paistoksiini.  Mielikseni (mukamas) pyöritteli yhtä pihviä lautasellaan ja söi sen näykkien. Minä söin mukisematta monta pihviä, vaikka ruodot ärsyttivätkin. Sitä en kyllä miehelleni näyttänyt.



Repe tykkää silakoista

No turhahan siitä oli nokkiinsa ottaa. Onhan meillä kissat, joille tarjoilen tänään iltapalaseksi muhennettua silakkaa. Ja olihan silakkakauppias tyytyväinen. Oli sanonut miehelleni: "Ettehän te missään sivussa asu, kun asutte keskellä korpea." Mukavasti sanottu. Kyllä arki on sentään kivaa. Tähti meillä kyllä vielä muistuttaa joulusta ja loistaa pimeää ikkunaa vasten. Ei millään malta pakata sitä vaatekomeroon.
Huomenna tulee rakkaita vieraita. Miehen tytär pikkuisen tyttärensä kanssa. Siksi enkelikello on myös pöydällä ja kynttilät ostettu.
Kyllähän meidänkin arkeemme kuuluu sairautta ja raihnaisuutta, mutta elämässä on muistettava yksi tärkeä ohje: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne Jumalan tietoon." Jospa tuota apostolin ohjetta noudattaen oppisi ottamaan itsensä niin kevyesti, että oppisi lentämään! Kuin perhonen tai enkeli.

Vaikutettu

Olen mieheni kanssa lukenut aamuisin Martti Lindqvistin radiohartaustekstejä vuosilta 1968 - 2004. Kirjan nimi on "Kulkemisen kipu ja ilo."(Toimittanut Viena-Inkeri Lounela, Kirjapaja v.2005). On suorastaan hävytöntä, että tällaisetkin tekstit joutuvat alennusmyyntiin; paikallisen kirjakaupan alekellarissa kirja maksoi euron. Sen sisältämä asia on painavaa ja haastaa lukijan miettimään uudelleen tuttuja asioita. Eivätkä tunnu vanhentuneilta 1968 vuoden kirjoituksetkaan. Luemme kirjaa ääneen hartaus kerrallaan. Lukijan on ollut joskus vaikea liikutukseltaan hallita ääntään. Ja se lukija en ole aina minä. Eli kirja puhuttelee myös miestä. Suosittelen.

On paljon sellaista arvokasta luettavaa ja katseltavaa, jossa aika ei hupene ihan toisarvoiseen. Tämän kirjan lukeminen on sellaista. Kannattaa käydä kirjakauppojen alemyynneissä(kin) katsastamassa, jos käsiin sattuukin aarrearkku. Tällaisesta olisi kyllä kuulunut maksaa ihan oikea hinta. Sitä en koskaan ajatellut, että Martti Lindqvist muutti helposti mielessään kaiken lukemansa rukoukseksi. Mm. nimettömät asunnonhakijat ja "henkilökohtaista"- palstan ihmiset pääsevät aamulehteään lukevan pastorin rukouslistalle. Hän miettii, mitä kaikkea yksinäisyyttä ja osattomuutta liittyy noiden pienten lehti-ilmoitusten taakse. Hän todella turvautuu Jumalaan. Lainaanpa pieniä otteita eräästä kirjan hartauksista: 
 "Ajatelkaamme Vapahtajaamme lukemassa sunnuntain sanomalehteä. Tuskin hän ehtisi paneutua pääkirjoitukseen tai muotiuutisiin. Sarjakuvat hän saattaisi täysin sivuuttaa ja urheilusivukin saisi vain vähän osakseen. Eikö olisi hyvin  ymmärrettävää ja lohdullista, että hän ensimmäiseksi etsisi palstan Henkilökohtaista ja pyrkisi lähelle niitä ihmisiä, jotka kätkeytyvät nimimerkkien taakse? Hänellä olisi läheistä ja lämmintä asiaa yhtä hyvin herralle, joka haluaa päiväkahviseuraa 100%:n vaitiolon merkeissä, kuin yksinäiselle tytölle, joka etsii luotettavaa kirjeystävää. Eikö meidän tulisi tehdä samoin? On turha kirota kohtaloa ja vaikeuksia, kun voi edes jossain kulkea kappaleen matkaa ihmisveljen tai -sisaren kanssa...... Meillä on toinenkin mahdollisuus.... Meidän oikeutenamme on rukoilla viiden nimimerkin ja tuhansien heidän kaltaistensa puolesta....

Me rukoilemme: "Herra, minun on vaikea olla. En pääse irti niistä tuntemattomista ihmisistä, jotka kohtasin sanomalehden takasivulla. Ehkä näin on siksi, että kohtasin heidän viesteissään jotain itsestäni. Miksi heitä ei kukaan auta? Lähetä heidän luokseen joku ihminen, jolla on aikaa ja myötätuntoa. Sellainen, jolla on kärsivällisyyttä kuunnella ja osallistua... Herra, pyydän, että tuolla ihmisellä olisi lämmin käsi ja hymyilevät silmät. Herra, älä unohda niitä viittä ihmistä, joiden viestit me tänään luimme...."

   Tässä vain pieni katkelma näistä hartauksista, joiden äärellä tuntee olevansa kirkossa. Nyt voikin lähteä toiseen pyhäkköön, ulos kierittelemään lumipalloja. Talven ensimmäinen nuoska! Kiitos siitä(kin).

Harmituksia

Siis mistä nämä tulitikut nykyään tulevat? Yhteen rasiaan on siunaantunut katkeavia tikkuja, jotka eivät kestä suomalaista ronskinhentoa otetta, vaan rätsähtävät poikki tikku tikun jälkeen. Toinen rasia sisältää tikkuja, jotka eivät suostu syttymään, vaikka unohtaisit hennon otteesi ja riivit tikkua olan takaa raapaisupintaa vasten. Jos jo viides tikku syttyy, sen pää jää hehkumaan kuumana sammuttamisen jälkeen, irtoaa tikusta ja polttaa sitten pahaa-aavistamattomat sormesi, kun korjaat sitä roskikseen. Auts. Ja sitten ovat nämä raapaisupintavaurioiset rasiat. Ei auta muu kuin siirtää pintavaurioisen rasian muuten kohtuullisen käyttökelpoiset tikut askiin, jonka raapaisupintaa on vielä muutama neliömillimetri jäljellä. Argh! Jossain hermostuksen vaiheessa koko setti levähtää lattialle - juuri silloin, kun yrität estää kiinnostunutta kissaa puuttumasta kynttilän sytyttämiseesi.
   Hautausmaalla viimeinen tikku hyytävässä pakkassäässä on jännitysnäytelmä - syttyi, mutta sammui samantien. Voiko hautausmaalla varastaa tulen naapurihaudan kynttilästä viimeisen tikun ohueen, palelevaan varteen? Voi, mutta odotat, että kukaan ei ole niin lähellä, että tunnistaisi tuskaisan hahmosi ...
   Ja entä kynttilät sitten? Yhden kynttilälajin sydänlanka tippuu lumihankeen, kun vahingossa kynttilä kääntyy kädessäsi väärinpäin  jäälyhtyjä sytytellessäsi. Toisen sydänlanka loppuu, ennenkuin on alkanutkaan. Kolmas sydänlanka on sellaista paksua sorttia, ettei se pala millään tasaisesti, vaan liekki lepattaa kahvipöydässäsi kuin huutaen: "Sakset. sakset, tulkaa apuun!" Miten onnellinen oletkaan, kun kohtaat kynttilän, joka syttyikin ensimmäisellä raapaisulla ja palaa tasaisesti ja kauniisti valuttamatta. Siitä kannatti maksaa!
    Naapurissa ilmeni ongelma perinteisen enkelikellokynttelikön kanssa. Upouusi korkkaamaton kynttelikkö oli varustettu liian vahvoilla "magneettilautasilla", niin että enkelien kililangat tarttuivat näihin "lautasiin" ja enkelit eivät suostuneet pyörimään ollenkaan. Milläs pyörit, kun olet jumissa?
   Ja missä ovat tinakauhat silloin kun niitä tarvitsisi sen ainoan kerran vuodessa? No, se on jo toinen juttu ja syyttävä sormi osoittaa kirjoittajaan. Taloudessa täytyy olla tietty paikka tinakauhoille tai ne on etsittävä esiin hyvissä ajoin ennen kuin vuosi vaihtuu.
   Pieniä harmituksia, voi miten pieniä. Paljon suurempia on olemassa. Nauttikamme siis elämästä!