perjantai 27. huhtikuuta 2012

Onks väliä?

Satuin tänään liikennevaloissa pienen, mutta ällistyttävän tapahtuman todistajaksi. Risteyksen toisella puolella punaisissa valoissa seisoi nuorten miesten auto, jonka perässä liehui merirosvolippu. Tyynen rauhallisesti avasi pelkääjän paikalla istuva herrashenkilö ikkunan ja keräsi auton lattialta ja etupaneelilta paperiroskia ja heitteli ne ulos ikkunasta. Olin sanaton. Ei tainnut olla väliä.

Tuohan nyt oli tietenkin mitätön pieni juttu kaikkien suurten asioiden rinnalla. Yksi isän jättämistä elämänohjeista on kuitenkin: "Se, joka tekee pienessä väärin, tekee sitä suuressakin". Kyse on asenteesta. Kyllä on väliä sillä, mitä teemme ja myös sillä, mitä jätämme tekemättä.

 Isossa Kirjassa on lause: "Älä pidä halpana pienten alkujen päivää". Tänään on ollut vähän sellainen päivä. Kävin pitkästä aikaa uimahallilla. Kynnys sinne on ollut kovin korkea sen jälkeen, kun isä hukkui siellä vuonna 1999. (Hän toipui kyllä, mutta aivot vaurioituivat, ja tapahtuma oli elämän käännekohta koko perheelle.) Miehelleni liikkuminen vedessä on tullut tärkeäksi Parkinsonin-taudin vuoksi. Lähdin sinne seuraksi ja samalla sain vähennettyä ahdistusta, jota hallia kohtaan olen sisimmässäni tuntenut. Siellähän oli ihan kivaa.

Otin esiin myös yhteisvastuukeräyslistani. Keräysaikaa on jäljellä neljä päivää. Keräsinkin jo itseltäni ja mieheltäni ja kävin oman rivitalomme jokaisella ovella. Sitten alkoi sataa vettä. Vein listan kotiin ja lähdimme miehen kanssa sadelenkille. Molemmissa toteutui pieni alku. Keräys tuli aloitetuksi ja lenkki virkisti ihmeellisesti nuutunutta, niskasärystä päiviä kärsinyttä kehoani.

Sekin on pieni alku, jolla on varmasti väliä, että olen päättänyt muuttaa suhtautumistapaani eräässä itselleni tärkeässä asiassa. On kuin vapauden aalto olisi käynyt ylitseni. Minun ei tarvitse enää huolehtia tuosta asiasta. Se on jonkun muun asia, ei minun. Jospa oppisimme välittämään oikealla tavalla itsestämme ja toisistamme. Sillä kyllä ihan kaikella, mitä päivä tuo eteemme, on  väliä!
 

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Positiivisuus?

Muistan lapsena lukeneeni kirjan Polyannasta. Polyanna oli tyttö, joka oli vaikeasti vammautunut. Mieleeni on jäänyt parhaiten Polyannan elämänasenne. Elämäntilanteet vaihtelivat, mutta Polyanna selvisi vaikeuksissakin eteenpäin itse kehittelemällään menetelmällä; hän etsi joka tilanteesta seitsemän hyvää puolta. Siten vaikeudet menettivät voimaansa ja ilo sai myös sijansa.

    Istun tässä kirjoittelemassa. Ulkona sataa vettä. Niska on kipeä ja olkavartta kolottaa. Kiinnostaako? No ei. Vaivat ovat vaivoja, mutta niihin keskittymällä saan nopeasti ryppyjä kasvoihin ja ärtyneen sydämen. Seitsemän hyvää asiaa? 1. On vapaa lauantai. 2. Eilinen "parien kokoontumisajot"- ilta tuttujuttuineen oli niin ratkiriemukas, että vieläkin naurattaa. 3. Kun sataa, lumi sulaa. 4. Kotona on suhteellisen siistiä.5. Herneet ovat alkaneet itää ikkunalaudalla. 6. Saan kai aikaan blogin. 7. Saan olla tänään yksin kotona. Kun mies kumminkin kotiutuu illalla, tuntuu yksinolo vaihteeksi ihan hyvälätä.

En ole kuitenkaan koko sydämestäni positiivari. Minussa asuu surua, joka ei vähene positiivisella ajattelulla. Mutta on ainakin kolme asiaa, joista halun pysyä erossa. Nämä kolme elämän typistäjää ja ankeuttajaa ovat murehtiminen, vertailu ja katkeroituminen.

Murehtiminen on jopa kielletty asia. Kieltäjänä toimii Jeesus opettaessaan: "Äläkää mistään murehtiko, vaan saattakaa kaikki rukouksessa Jumalan tietoon." Vaikeaa, mutta kannattaa opetella uudelleen ja uudelleen.

Oman itsensä vertailusta toisiin, on joku viisas sanonut: "Vertailu on lyhin tie helvettiin." On opittava rakastamaan ja kunnioittamaan itseään niin paljon, että oppii antamaan arvon sekä toiselle, että itselleen.  Vaikeaa, mutta kannattanee opetella parempaa itsetuntoa.

Katkeroituminen vie loputkin tuhkat pesästä. Jos hetken onkin hauska rypeä itsesäälin lätäkössä, sieltä kannattaa nousta ylös. Ehkä eräänä päivänä huomaat, että taakkasi on keventynyt. Enkeli on käynyt vieraissa ja lähimmäinen vieressäsi havahtuu ojentamaan auttavaa kättä. Ehkä voit itsekin tehdä jonkun iloiseksi. (Tiedän, että joillakin on elämässä tosi vaikeita asioita. Tällainen kirjoitelu voi ärsyttää. Anteeksi, jos kohdallasi on näin).
  Olisiko yksi tämän päivän seitsemästä hyvästä asiasta se, että voisin miettiä, miten teen jonkun iloiseksi?  Siitä saan itsellekin hyvän mielen.
 

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Taatelikakun metsästys

Itsestään löytää alkukantaisia piirteitä yllättävissä tilanteissa.Osallistuimme pari päivää sitten jonkin paikallisen eläkeläisjärjestön kevätmyyjäisiin. Hiippailimme takapenkkiin, koska olimme myöhässä. Mielessäni huokaisin, koska huomasin heti, että tavaraa oli kosolti. Oli kevätpipoja, kiemurahuiveja, tavallisia hartiahuiveja, silkkiliinoja, essuja,  tiskiliinoja, tyynyjä kymmenittäin, erilaisin kirjailuin koristeltuja- ja kaiken tämän takana pilkotti iso kasa kuivakakkuja, pullapitkoja, pitzoja, sämpylöitä, leipiä yms. Myyntipöydän ylle oli viritetty seinästä seinään ulottuva naru, jolla roikkui huiveja ja erittäin kauniita virkattuja ja kirjailtuja liinoja.
   Meillä oli mielessämme taatelikakku ja ehkä yksi pääsiäisliina, voimaannuttavan keltainen. Huutokaupan pitäjillä lienee tarkka vainu siitä, miten saada väki istumaan tiiviisti loppuuun asti penkeissään. Tuskastuttavan hitaasti kauppa eteni. Ja tietenkin ensin myytiin kaikki muu, kymmenet liinatkin, paitsi ne keltaiset liinat ja kuivakakut. Pääsiäisen läheisyys oli psykologisesti havaittu ja huomioitu. Kun kolmen keltaisen liinan vuoro vihdoin tuli, pelasin varman päälle ja huusin pohjahinnan ensimmäiselle, sille, jota emme niin kovasti halunneet. Kas kummaa, "sain" sen. Ja sitten tietysti huusin sen himoitsemani liinan. Eli kaksi liinaa yhden sijasta.
Mies oli kadonnut viereltäni jo aikoja sitten. Istuttu oli jo puolitoista tuntia.

Alkoi kakkujen myynti. Tyhjän myyntipöydän vasemmassa nurkassa kyhjötti yksinäinen kakkurykelmä. "No niin, myydäämpä tästä ensin nämä isommat kakut. Paljonko tulee hinnaksi?" "Viisitoista euroa", huusi joku. Ja niin alkoivat isot kakut tehdä kauppaansa. Kakku kiidätettiin sille, joka ehti nostaa sormensa ensimmäisenä. Minä huusin hätääntyneenä:"Kertokaa nyt, mitä kakkuja ne ovat?" Meklari vilkaisi kädessään olevaa:"Tämä on hedelmäkakku", ja niin jatkui meno niin häikäilemättömän nopeasti ilman tarkempaa infoa kakuista, että minä suutuin. "Onko siellä taatelikakkua?", huusin vihaisena ja taisin nousta seisomaan kiihtymyksestä. Oli tunne, että tässä on nyt ennaltasovitun makua. Rouvat tunsivat kakut ja sormea nostamalla saivat haluamansa. Myyntipöydän takana meklari raapaisi päätään ja kysyi:"Onko taatelikakkua?" "On täällä yksi, mutta se on näitä pienempiä, ne myydään isojen jälkeen." Nyt tarkkana. Kun pienten kakkujen myynti alkoi, nousin taas kiihtyneenä seisomaan ja kuulin suustani tulevan kovaäänisen huudon:"Minä haluan sen taatelikakun. Kymmenen euroa!" Kaikki vaikenivat eikä kukaan ehdottanut enempää. Kansa kääntyi oikein katsomaan. Hävetti ja nauratti, mutta sain kun sainkin kakkuni. Maksoin ja poistuin nopeasti takaoikealle.
   Mies istui takki päällä ja hattu päässä aurinkolaseineen ulko-oven vieressä. Hän näytti rauhalliselta kuin Buddha.