sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Uskomaton sunnuntai

 
Valo herättää minut. Kirkas auringonsäde osuu maljakon keltaiseen liljaan. Kahvi tuoksuu jo. Hyvin nukutun yön rippeet karisevat silmistäni. Mies on keittänyt kahvin. Hän katsoo minua hymyillen ja sanoo: "Hyvää pääsiäistä, kultsi!" Hmmm. Pääsiäinen. Suuri päivä. Huraa! Huraa! Huraa!

Tämän hiljaisen viikon ajan ovat kyyneleet yhä uudestaan nousseet sisimmästäni. En ole ollut varsinaisesti surullinen. Kuitenkin pitkään  pidätelty suru se on hilannut silmävettä ylöspäin poskipäille vierimään. Yllättäen, yhtäkkiä, mutta ennen muuta laulaessa.
On ollut hyvällä tavalla ikävä veljeä, isää, äitiä ja siskoa. Samalla olen aavistanut katoavan nyt-hetken arvon. Hetket liittyvät hetkiin. Talviaika vaihtui kesäajaksi. Miten pitkään saan näitä uusia hetkiä? Mitään muuta en omista. Vain juuri tämän. Tämän pääsiäisen nyt. Tänään.

Vaikka haudalle kantamani narsissit ovat paleltuneet yöpakkasissa, niiden vieminen sinne ei ollut turhaa. Elämän ainoa hetki on nyt.

Kerran oli se hetki, jolloin suurin kaikesta tapahtui. Uskoni mukaan eräänä sunnuntaiaamuna, juuri sen perjantain jälkeisenä, kun Rakkaus naulattiin väkivaltaisestí ristille, rikkaan miehen hautaluolasta astui ulos Kristus itse, Jeesus. Hän astui ulos, mutta myös nousi ylös kuolleista, Tuonelan valtakunnasta.

Huraa! "Tahdon tanssia ja laulaa, alla kirkkaan auringon!" Tuo kuolema, jonka käsikoukussa meitä jokaista kerran viedään, on ikuisesti voitettu. Tänään saan iloita siitä. Levätä. Olla rauhassa.

Huominen kutsuu uusiin haasteisiin. Mutta tämä pääsiäinen ilon hetkineen kirkossa, lenkkipolulla ja kodin rauhassa on nyt. Nyt ei haasteta riitaa. Tänään on läheisyyden ja välittämisen päivä. Rakkaus ei ole kuollut.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Katastrofaalinen torstai

Tänä iltana läheisimmätkin karkaavat, pettävät, kieltävät. Ihmisen surkeuden koko kuva paljastuu. Olemme tosipaikan tullen pelkureita ja takinkääntäjiä. Uskon sen kyllä itsestänikin. On vaikea olla, kun rakastamaani Mestaria pilkataan tai hänestä puhutaan keveästi kaksituhatta vuotta vanhana legendana. Pienenä tyttönä ajattelin, että minä en kyllä olisi ollut opetuslasten kaltainen. Itsetuntemus on vuosien karttuessa sen verran parantunut, että tiedän: kyllä, kyllä olen juuri samanlainen.
Ympärilläni oleva maailma on täynnä kärsiviä ihmisiä, minun veljiäni. Kärsimys satuttaa, kun se tapahtuu tuntemalleni ihmiselle.
Kysymys on sydämeni laadusta. Olenko niiden puolella, joiden mottona on:"Itse tämän kaiken hyvinvointini olen työlläni ansainnut ja itse siitä myös nautin". Aivan oikeutetulta tuntuva ajatus.  Mutta silloin kun raha alkaa juosta rahan luokse sijoitusten ja pörssittelyn keinoin, alkaa ärsyttää.

 Mitähän Jeesus tästäkin sanoisi? Hän oli ehdottomasti aina köyhän ja sorretun puolella. Hän ei välittänyt maallisesta kunniasta, rikkauksista eikä vallasta. Hänen tahtonsa oli vain ja ainoastaan rakastaa. Hän ei rakastanut pikkuisen. Hän kehoitti seurajiaankin tekemään samoin ja painotti: "Minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle!"

Kiirastorstain iltakirkossa sammuvat kaikkien opetuslasten kynttilät. Yksi toisensa perään kieltää tuntevansa hänet. Pietari kääntää takkinsa pelkästä pelosta. Juudas haluaa rahaa kavalluksen keinoin.
Mitenkä minä pakenen?

Syyllistyn laiminlyönteihin, pahoihin ajatuksiin, rakkaudettomuuteen. Facebookissa oli tänään koskettava kuva nälkään riutuvasta veljestäni jossain kaukana. Vieressä oli teksti, jonka mukaan rikkaan ihmisen shamppoossa on enemmän hedelmää kuin köyhän lautasella. En osaa, mutta haluaisin, elää oikeudenmukaisemmin. Oikeaa paastoa olisi profeetan mukaan se, että antaisimme leipää nälkäisille, antaisimme oikeuden virrata niinkuin ehtymätön puro, katkoisimme sorrettujen kahleet. Tällaisen paaston seuraus profeetan mukaan olisi se, että omat haavamme kasvaisivat umpeen. Sehän olisi ihanaa! Parempi palkinto kuin loma ulkomailla tai lottovoitto!

Katastrofaalinen torstai. Rakkauden aterian jälkeen pakenen pois. Kynttiläni sammuu. Tuoko seuraava päivä sovituksen?

torstai 14. maaliskuuta 2013

Lumimyräkkä ja lumen lumo

Se oli ihan kauhea päivä. Lunta tuli ja tuli. Työssä ajelin autolla. Kävin monessa paikassa. Joka pysähdyksen jälkeen kaivoin auton lumen alta ja kannoin litrakaupalla lunta kengissäni autoon. Aamulla hienosti föönattu hiuksisto lässähti roikkuviksi suortuviksi. Kotiin pääsin lopulta ja sain autonkin katokseen. Hanskat märkinä kauhoin lunta lattialta ulos. Kodin suojiin selvisi liikenteestä myös mies. Huokaisin helpotuksesta.
   Silti illalla halusin lähteä kuoroon. Lunta satoi edelleen sakeasti. Autokatoksen edustalla sitä oli kolmisenkymmentä senttiä.Tuulilasin pyyhkijöiden avusta huolimatta etulasi vaikutti samealta. Näin vain lunta, joka leijaili ympärillä. Selvisin autokatoksesta melkein sokkona tielle, mutta ajaminen pääväylälle olikin sitten liikaa. Pysähdyin kauhuissani, sillä jalkakäytävien vallit olivat niin korkeat, etten uskaltanut sukeltaa sokkona sekaan. Auton valoja näkyi ja aura-autonkin keltainen valo vilkkui vasemmalla. Pelko lamaannutti: Mitä tapahtuu, jos juutun tuohon valliin ja jään aura-auton yliajamaksi? Yritin peruuttaa takaisin. Auton renkaat sutivat. Olin jumittunut lumihankeen. Nousin ja käytin lumilapiota ja sainkin  lopulta peruutettua auton naapuritalon pihaan. Siellä juutuin taas hankeen. Pari ystävällistä lenkkeilijää yritti tuupata autoani, mutta kaasutin hermostuksissani liikaa. Ulos siis ja lumilapio kouraan. Tässä vaiheessa juoksin jo kotiovelle ja miehen ystävällisellä avustuksella onnistuin selviämään takaisin autokatokseen. Huh huh huh. Niin jäivät laulut laulamatta.
Seuraava aamu oli ihmeellinen!


Varjojen leikkiä puutarhassa

Aronian oksat jäivät lumen alle

Ovenvartijatontustamme näkyi vain pää (huolimatta katoksesta)

Naapuritalon parkkipaikkaa ja jäteastiat


Kinosten kauneutta puutarhassa
 Sädehtivän kirkas valo leikki timatteina kinoksilla. Nousimme aikaisin ylös tekemään lumitöitä. Kaikki oli niin kaunista ja toisaalta niin huvittavaa. Maailma oli kokonaan erilainen. Kuvasin hieman ja kiitin tästä lumesta! Ja aurinko oli kuin suuri ihme. Kylmäkin oli, mutta en ajatellut sitä, vaan kauneutta. Tartuin hetkeen. Miksi valittaa sitä, mitä ei voi muuksi muuttaa?