maanantai 31. joulukuuta 2012

Viimeinen

Tänään on vuoden 2012 viimeinen päivä. Pilvet pudottelevat maan päälle juuri nyt märkiä lumihiutaleita. On aivan hiljaista. Aamupäivä.  Ehkä joku summaa mielessään kulunutta vuotta. Toisen mieli askartelee jo tulevassa. Ja kolmas elää juuri tätä hetkeä, ehkä nukkuu vielä. Unessa voi kulkea kauas. (Minä olin Venäjällä, ja voitin taitoluistelukilpailun ilman luistimia. Jäästä ei ollut vuoroni tullessa tietoakaan ja niin tein komeita hyppyjä monot jalassa.)

Vuoden viimeinen aamu. Mies oli sytyttänyt enkelikelloon kynttilät, herätti minut ja lähti sitten omille asioilleen. Sain lahjaksi hiljaisuuden, jonka rikkoi vain enkelikellon vieno helinä. Puuro ja kuppi kahvia maistui hyvältä. Ainoa vilske kävi lintulaudalla. Keskityin hetkeen. Olin vain.

Sitten tuli painetta. Nyt nopeasti kamera esiin. Yritän saada kuvan tuosta enkelikellosta. Hetken tallentaminen vei mennessään lumon. Alkoi vuoden viimeisen aamu(päivä)n arki.

Pelottaako minua sana "viimeinen"? Kun enemmän asiaa mietin, jokainen hetki on viimeinen. Joka sekunti vanhenen ja kerran minun elämäni kellossa sekuntiviisari pysähtyy viimeisen kerran. Minua ei pelota. Sillä samassa hetkessä on aina läsnä jotain ensimmäistä. Uusi minuutti tuo mukanaan uuden mahdollisuuden. Viimeisenkin elämäni henkäyksen jälkeen alkaa jotain uutta. Ainakaan nyt ei pelota sekään. Seimen lapsen syntymä ja enkelien rauhanjulistus on vielä läsnä tässä hetkessä. Ovi on auki pääsiäiselle. Kuoleman portista näkyy ikivaloa.

Mutta se mikä pelottaa, on ihminen ja ihmisen mielen synkät syvyydet. Pelottaa se, miten helposti ohitan ihmisen, jonka elämä on järkkynyt ehkä jo aivan lapsesta saakka. Pelottaa yksinäistyminen, joka uhkaa ihmisen elämää. Pelottaa tämä ns. rakennemuutos, jonka rutinassa ja ryskeessä joku aina jää kokonaan syrjään. Pelottaa välinpitämättömyys ja voimattomuus, oma ja toisten. Pelottaa yhteiskunnan jakautuminen ja yhteisöllisyyden puute. Pelottaa kaikenlainen pakottaminen, halveksunta ja rasismi.

Enkeli sanoi jouluyönä: "Älkää pelätkö! Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon! Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja..." Tarvitsen enkelin ilmoitusta. Tarvitsen rohkaisua rakastamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Tarvitsen toisia ihmisiä. Yhdessä me voimme paljon enemmän. Katsotaan siis toisiamme silmiin, kutsutaan nimeltä, annetaan arvoa. Jaetaan keskenämme ilo ja murhe. Sillä elämää ei ole kuin juuri nyt.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Punainen

Joulu. Joulu tulee jostain syystä nyt ensimmäiseksi mieleen. Joulu on punainen. Ihmiset pukeutuvat  punaisiin vaatteisiin. Monet kodit, myös meidän kotimme, on puettu punaisiin. Punaiset verhot, punainen liina, punaiset kynttilät, ihana joulun tunnelma. Amaryllis aukaisee hitaasti kauniit punaiset kukkansa.

Tuleeko punaisesta mieleen muuta? Tulee. Tulee mieleen sydämet, joita nuorena piirreltiin koulukirjojen mariginaaleihin. Sydämet, lävistetyt nuolella, sydänten sisällä kahdet nimikirjaimet, kohtalokkaasti ja tosissaan. Punainen - rakkauden väri. Niin paljon olimme silloin kokevinamme, vaikka rakkaus usein olikin kaukaa katsomista, aavistusta, tietoisuutta uudesta tunteesta, kaipausta johonkin, jonka tiesi kuuluvan aikuisten maailmaan oleellisena osana. Ihastumiset olivat harjoittelua ja leikkiä, vaikkakin välillä totisinta totta.

Miksi rakkautta kuvataan sydämellä? Miksi rakkauden väri on punainen?  Miksi myös viha on usein punaista, suorastaan palavan punaista? Ovatko voimakkaimmat tunteet punaisia? Miksi joulun väri on monen mielestä punainen?

Haluaisin uskoa, että joulu on punainen siksi, että "On ruusu Iisain kannon, nyt kukkaan puhjennut..."
Haluaisin uskoa, että ihminen ilmaisee joulun syvän punaisella värillä iloaan hetkestä, jolloin taivas kosketti maata. Pieneen talliin Juudean Beetlehemissä syntyi vauva, joka sai nimekseen Jeesus. Nimeä myöten kaikki tapahtui niinkuin Jumala tahtoi. Isä lähetti armahtavan Rakkauden elämään keskellemme. Lain täyttäjäksi syntyi Armo. Jouluna alkoi aikakausi, jolloin Armo käy oikeuden edellä, minunkin elämässäni. Totuus ihmisestä paljastuu. Olen heikko ja tarvitsevainen. En pysty elämään oikein ja toimimaan oikeudenmukaisesti toisia kohtaan. Tarvitsen totuuden itsestäni ja - armon. Niillä eväillä mennään.

Tämän rakkauden me ristiinnaulitsimme ja teemme niin yhä uudestaan. Hylkäämällä itsemme tai toisen ihmisen jotain kuolee.  Mutta vaikka Vapahtajan veri valuikin maahan, Hänet herätettiin eloon. Rakkaus ei koskaan kuole. Se vaatii saada elää. Se etsii uusia väyliä. Se ei ole hempeilyä vaan totisinta totta. Verenpunaisena, lämpimänä hehkuu elämän ydin - Rakkaus.
Tuliko tästä joulusaarna? "Voi ei!", sanoisi Wilson Kirwa, jota olimme kuuntelemassa kirjastossa. No, jotain muuta väriä sitten seuraavaksi. Huomenna alkaa joulun jälkeinen elämä.
    

perjantai 21. joulukuuta 2012

"Tunnen rauhaa, iloa, kun saan lasta katsella..."


Sinitintti ruoka-astialla- tänään sinne lisättiin paljon pähkinöitä!
Meidän jouluun valmistumistamme vaivaa tänä vuonna ihmeellinen asia. Olemme onnistuneet sisäistämään hitauden filosofian. Nytkin nökötämme pöydän ääressä märehtien äsken syömäämme roskaruoka-annosta. Ukko aikoo ettonelle, minä olin jo ennen ateriaa. Olemme kyllä saaneet jotain aikaiseksikin, mutta siivoamisen aloittaminen "ottaa hietahan", niinkuin meilläpäin sanotaan. Mutta onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa ennen sunnuntaita. Eilen siivousaikeet kaatuivat "joululahjaan", kun sain miehen sijasta mennä tunniksi nautiskelemaan hierojan pöydälle. Sieltä päästyäni kiiruhdimme kuin kedon paimenet - emme Beetlehemiin - vaan körttiseuroihin ystävien luo. Tämä oli autuaallinen vaihtokauppa. Siivoukset jäivät, mutta sielun ja mielen täytti tunnelmallisessa tuvassa syvä ilo. "Tunnen rauhaa, iloa, iloa, kun saan lasta katsella. Herra, auta meitä."  (SV 285: 6)
   Seuroissa korostui yksi aihe, lapsen huomaaminen, siis ihan kenen tahansa lapsen tai nuoren. On tärkeää, että lapsen ympärillä olevat aikuiset katsovat silmiin, puhuvat, oikeasti näkevät lapsen tai nuoren. Saattaapa siinä käydä niinkin, että nuoren ihmisen huomaaminen ja hänen elämänsä hädän näkeminen estää jonkin synkistä synkimmän tapahtuman, joidenkaltaisten edessä politiikotkin myöntävät voimattomuutensa.

   Itse asiassa ennen hierojalle pääsyäni istuimme pari tuntia ystäväni kanssa teekupposten ääressä rupatellen. Hän, kokenut opettaja, sanoi sarvien kasvavan päähänsä, kun kuuntelee nuoren polven puhetta opiskelun "etäistämisestä". "Olen vankasti sitä mieltä, että nuori tarvitsee vierelleen turvallisen aikuisen, vielä lukioiässäkin. Ja aivan varmasti tehtävät tulevat luokassa paremmin tehdyksi kuin kotona tietokoneen ääressä."

Ja niin vierähti se päivä ja kohta tämäkin. Joulumusiikki soi, sänkyvaatteet on kääritty pakkaseen vietäväksi. Kyllä tämä joulu tästä. Hitaasti. Mutta varmasti :)

"Kristus aivan avuton, avuton, syntisille lahja on. Herra, auta meitä!"  (SV 285: 8)
  

perjantai 30. marraskuuta 2012

Kiukkuisia ajatuksia

    Tässä on Kyrönjoki, kotijokeni. Se on sieluni maisemia, yhdessä lakeuden, soiden ja metsien kanssa. Se on osa tätä maaseutua. Se on maisemaa, jossa ihmiset ovat viljelleet maata vuosisatojen ajan ja tekevät niin yhä. Nyt vain elämä maaseudulla on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Kaikki keskitetään keskuksiin, suuriin yksiköihin, mauttomasti, lupaa kysymättä. Omin luvin. Päättäjien luvin. Kylillä eläminen on tehty niin vaikeaksi, että siellä eivät enää pärjää kuin ne, joilla on paksu lompakko, työtä ja oma auto. Vanhukset, joita  sivistyneissä kulttuureissa kunnioitetaan, jätetään selviytymään yhteiskunnan yhä harvemmaksi näivettyvän kotiavun turvin. Paikallinen lehti kertoi, että kuljetuspalvelu, joka on sentään kerran viikossa ajanut kolmen- neljänkymmenen kilometrin päässä keskustasta asuvia ihmisiä asioille taajamaan, lakkautetaan vuoden alussa. Kun näet paikallisten kuntien kuntayhtymän sosiaali- ja terveystoimi hoitavat omilla systeemeillään vanhusten asiat. Siis vain terveyteen liittyvät asiat. Miksi ihminen ei saisi enää käydä kaupassa ja erilaisilla asioillaan itse, jos kunto ja ikä sen vielä sallivat? Ei siellä kylillä läheskään kaikilla ole omia lapsia tai sukulaisia, jotka toimittaisivat vanhempiensa asioita. Onneksi on vielä kauppa-auto ja kirjastoauto. Viimeisen vuoden aikana on kylällä, jossa itse miehen kanssa asuin melkein viisi vuotta, loppunut koulu, kauppa, posti, pankki ja nyt lopetusuhan alla ovat neuvola ja tuo kulkemisapu. Haloo! Onko tässä enää mitään järkeä? Raivostuttaa ja surettaa.

Joki, pellot, suot ja metsät ovat nähneet paljon ja monenlaista. Niistä ihminen on saanut voimaa. Mutta ihminen tarvitsee muutakin. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, yhteiskuntaa, joka huolehtii inhimillisellä tavalla jokaisesta. Jos yhteiskunnan arvona on ainoastaan talous, raha ja keskittäminen, jää meidän itsemme kannettavaksi vastuu toisistamme. Meidän pitää nousta kapinaan. Ehkä se on mahdollisuus. Mitä minä voisin tehdä? Emme voi alistua älyttömän koneiston surkastuneiksi osasiksi. Mitähän Jeesuskin tästä ajattelisi?

Jään miettimään.
  

lauantai 17. marraskuuta 2012

Marrasmaisema

On se harmaa ja kurainen. On se vetinen. Kyllä autokin on niin likainen. On pimeää. Ei tee mieli ulos. On vaikea valita, pukeeko vaatteet syksyn vai talven mukaan. On se niin marraskuu. Kaupan hyllyiltä vähenevät kotimaiset vihannekset. Hinnat nousevat. On talviaika. Tiet ovat liukkaat tai sulat, nopeusrajoitukset ja uhkarohkeat ohittelijat kiristävät pinnaa. Ihmiset haukottelevat. Yöt jäävät lyhyiksi vaikka valo herää vasta myöhään. Silloin ollaan jo töissä ja juodaan päivän toiset kahvit. Päivällä on hämärää tai pimeää. Tekee mieli käpertyä. Tekee mieli lukea. Tekee mieli syödä. Tekee mieli katsoa elokuva. Tekee mieli syliin. Katsoo kaikkea vähän kauempaa. Ei ole niin kiinni elämässä ja muissa ihmisissä. Haluaa piiloutua. Haluaa sytyttää kynttilöitä,katsella pientä liekkiä tai hautausmaan liekkimerta. Ei halua huonoja tai surullisia uutisia. Haluaa iloa kuitenkin. Paljon iloa. Haluaa toivoa. Enemmän toivoa. Haluaa, ettei kuolemaa oikeasti ole. Haluaa elämää. Toivoo sitä. Uskoo siihen. Rakastaa sitä. Marrasmaisema on harmaa huopa, jonka alla voi lämmitellä. Unelmoida elämästä. Haluaa kuunnella hiljaista musiikkia. Haluaa tuntea rentouden leviävän jäseniin. Haluaa uskoa, että Joku Toinen kannattelee elämää. Haluaa uskoa, että itse saa olla yksi osanen luontoa, ihmisosanen. Haluaa uskoa, että jokainen tahtoo puhdasta luontoa. Haluaa luottaa siihen, että ihmiset muutenkin haluavat hyvää. Itkee sitä, että ihmiset eivät halua hyvää, eivät suojele luontoa, eivät välitä. Marraskuu. Kirkossa puhutaan valvomisesta ja tuomiosta. Haluaa kuulla sen. Haluaa tehdä tiliä ja pyytää armoa. Haluaa olla valmis iloon, sillä tavalla valmis, että aina olisi Ilon lapsi. Marraskuu, lähestyvän ilon tumma maisema.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Uskallanko olla minä?

Kurkistus pianon sisäiseen olotilaan
 
Viime aikoina olen yrittänyt tutkistella tunteitani. Mikä tapahtuma, asia tai tarve on tunteeni takana? Olen siis opetellut tuntemaan itseäni paremmin. Otanpa  ajankohtaisen esimerkin. Mua on alkanut yhä enemmän facebookissa ärsyttää päivitykset: "Jos uskot Jeesukseen/ jos Jeesus on Sinulle rakkaampi kuin fb ... niin julkaise tämä seinälläsi." En ole julkaissut. En siksi, että jotenkin häpeisin uskoani, vaan siksi, että minua suututtaa hengellinen pakottaminen, jolla yritetään saada minut tekemään jotain sellaista, mikä ei itselleni tulisi mieleenkään. Olen yrittänyt olla provosoitumatta, mutta onneksi on oma blogi, jossa voin mielipiteeni kertoa.
   Luulen, että tuollaiset päivitykset ennemminkin karkoittavat Jumalan etsijöitä kuin vetävät puoleensa. Ainakaan omaan ilosanoman kertomisen tapaani eivät nuo keinot kuulu.

Yleensä olen pelännyt mielipiteeni sanomista ylläolevan kaltaisista tai muistakaan erityisesti uskoon liittyvistä kysymyksistä. Olen halunnut olla mieliksi vähän joka suuntaan. No nyt se tie on toivottavasti käyty loppuun. Elän jo myöhäistä keski-ikää ja on aika olla oma itsensä, tiedostaa mielipiteensä ja seistä niiden takana. On jollaín tavalla löydettävä rajansa ja oma sisin minuutensa. Pitää tietää, mitä tahtoo. Pitkä tie ja monet virheet ja vaiheet on pitänyt käydä tähän päästäkseen. Nyt yritän opetella olemaan uskollinen ensin omalle itselleni.  Hieman Tommi Hellsteniä muunnellen: "Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia oma (uskon)elämä".

Koska olen melko avoin ihminen, liiankin avoin, minua on helppo haavoittaa. Ehkä siinäkin on opeteltava uudet rajat. Mitä haluan itsestäni muille kertoa? Tämä blogi on kuitenkin ollut oiva väline puhua koskettavistakin asioista suoraan. Olen saanut paljon positiivista palautetta mm. siitä, että sanoitan jotain sellaista, minkä joku toinenkin on kokenut, mutta ei ole osannut sitä pukea sanoiksi.

Tuulikello helisee. Räntää sataa. Lähden kauppaan. 

tiistai 23. lokakuuta 2012

Ystävyys on elämän viini


Olipa kerran nainen, joka eli kaukana täältä.Tuo nainen oli nuorena pudonnut jokeen. Kylmä vesi oli kuljettanut häntä mukanaan vuolaassa virrassa. Tytön pää oli pysynyt kuitenkin pinnalla. Hän osasi uida. Virta vain oli niin pyörteinen, ettei hänen uimataidostaan ollut oikein mitään hyötyä. Voimattomat uintiliikkeet eivät auttaneet vuolaassa virrassa. Tyttö yritti sinnikkäästi uida kohti rantaa. Yhtäkkiä veden yllä näkyi oksia. Komea puu oli kaatunut joen pientareelta ja tyttö sai kuin saikin kiinni oksistosta. Hän pysähtyi hengittämään kädet lujasti puun oksan ympärillä. Siinä hän hengitteli, kunnes voimat lisääntyivät niin, että hän pystyi hitaasti puun avuliaitten oksien avulla siirtymään rantaan, jossa jalat tapasivat maan. Hitaasti hän kömpi rannalle. Väsymys sai hänet sulkemaan silmänsä. Hän ei jaksaisi liikkua mihinkään.

      Paljonko lie aikaa kulunut. Tyttö tunsi, miten hänet kiedottiin lämpimään huopaan. Joku oli tullut ja tahtoi auttaa. Tyttö tunsi, miten päähän vedettiin hellästi lämpöinen myssy ja jalkoihin pitkät, villaiset sukat. Sitten joku otti hänet syliinsä ja kantoi lämpimänä hyrisevään autoon. Vähän ajan päästä auto pysähtyi ja samat käsivarret kantoivat uupuneen sohvalle. Vähitellen hän alkoi toipua. Kuuma teekuppi kourassaan hän kertoi ikuisuudelta tuntuneesta kamppailustaan virtaa vastaan. Tuo ihminen, josta tuli hänen hyvä ystävänsä, kuunteli yhä uudelleen hänen tarinaansa. Välillä kyyneleet valuivat hänenkin poskilleen.  Tytön yllätykseksi tuo ystävä kertoi kokeneensa melkein samanlaisen onnettomuuden omassa elämässään.

      Minä en ole pudonnut jokeen. Mutta ystävyydessä olen saanut kokea samanlaista lämpöä, hyvää huolenpitoa ja ennenkaikkea sen helpottavan tunteen, etten ole elämäni asioiden kanssa yksin.
      Yhdessä jakaminen, nauraminen, itkeminen ja lopuksi vielä elämämme kantaminen Parhaalle Ystävälle auttoivat ihmeellisesti meitä molempia. Ehkä aina ei tarvita terapeutteja. Hyvä ystävä riittää.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Kahden tulen välissä

On niin paljon tehtävää. On niin vaikea olla vain yksi ihminen.  On niin paljon, mistä pitäisi puhua ja paljon, mitä tulisi tehdä. On niin kauhea huomata pelkuruutta itsessään. Minä pelkään, että minut vielä joskus havaitaan köykäiseksi ja heitetään ulos paratiisin ihanuudesta, koska en tehnyt kaikkea, mitä olisin voinut. Laiskuuttanikin. Mukavuudenhalusta.

Ja sitten yllättäen kesken noiden mietteitteni tipahdan armon mereen. Kellun siellä ihanassa rakkauden virrassa. On niin paljon, mistä olen kiitollinen. Vesi kannattelee, lohduttaa, tuudittaa.

Havahdun ääneen: "Mitä mitä? Oletko unohtanut lähimmäisesi? Lopeta kelluminen ja ota lusikka kauniiseen käteen! Kyllä kyllä. Kyllä minä rakastan ja annan anteeksi, mutta en kuollut ristillä sen vuoksi, että sinä unohtaisit armon meressä muut ihmiset. Mars mars!"

Puistelen päältäni armon meren pisarat. Ryhdistäydyn. Katselen ympärilleni. Joku hymyilee minulle ystävällisesti ja kysyy, voisiko auttaa? Auttaa minua? Enhän minä tarvitse apua. Tulen toimeen omillani. Minunhan tässä kuuluisi auttaa.
Virhe.

Miten osaisinkaan auttaa toista ihmistä, edes yhtä, jos en saisi osakseni rakkautta toisilta ihmisiltä. Itseriittoisuuteni on kuvottavaa. Tekee mieli käväistä uimassa armon meressä.
Oho! Huomaankin, että apua tarjoavan ihmisen lämpö tuntuu armon meren vedeltä. Istun nojatuoliini ja annan hiljaisen kiitollisuuden valahtaa ylitseni. Ajattelen.

Totta. Ääntäni ja tekojani tarvitaan. Mutta olen vain yksi ihminen. Minä. Minäkin tarvitsen toisia.  Jumala ei vaadi minulta mitään. Hän vain avaa silmäni ja korvani. Ymmärrän, että yhdessä tekemällä voi saada paljon aikaan. Kannattaa lyöttäytyä kimppaan niiden kanssa, jotka ajattelevat samalla tavalla. Kannattaa rukoilla, että armon vesi kannattelisi niitä, joiden hätää en voi lievittää.
    
Kellahdan taas armon mereen. Kyllä sinne nyt illalla hyvin ehtii lillumaan. Huomaan vierelläni monia muitakin. Kaikkien kasvoilla on autuaallinen hymy. Mutta muistan, että vähäisten veljien ja sisarten enkelit näkevät Taivaallisen Isän kasvot. Onko meidän lilluskelijoiden tehtävä saada ne kasvot hymyilemään, yhdessä?

torstai 4. lokakuuta 2012

Hyvyyttä ja kamaluutta

Osa-aikaeläkeläisestä neljän viikon tiukka työrupeama ottaa mehut irti. Varsinkin kun on samalla oikeastikin mehujen irtiottamisen aika. Monet puhuvat mehuista, soseista, sienimetsistä, säilömisestä, pakastamisesta, kuivattamisesta ja poimituista puolukkakiloista. Minäkin vietin työjakson lähes ainoan aikatauluttoman päiväni suppilovahverossa. Olipa siellä sienen sisässä ihanaa ja kosteaa. Heh. Siis siellä metsässä tuoksui kirpakka syksy. Suppilovahveroita oli niin paljon, että ystäväni ja minä ensin huokailimme, sitten keräsimme ja huokailimme, sitten varoimme astumasta pikkuisten sienien päälle, lopetimme ihastuksen huokailut ja vain keräsimme ja keräsimme. Uskomaton runsaus!

Iloista ja suruista suurimmat liittyvät kuitenkin ihan varmasti ihmisenä olemisen iloon ja tuskaan. Tätä viikkoa ovat kirkossa kannatelleet Jeesuksen puheet lapsista, vähimmistä veljistä ja enkeleistä.
Hän kieltää rajuin sanoin ketään viettelemästä pahaan lasta, joka taivasten valtakunnan näkökulmasta on kaikista suurin. Lapsi on malliesimerkki. Meidän tulee tulla lasten kaltaisiksi päästäksemme taivasten valtakuntaan.  Evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo jotain kaunista ja arvoituksellista: "...sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja."

Miten me osaamme tulla lapsen kaltaisiksi? Liikutuin katsellessani kirkonmenoja tv-ruudun kautta. Jumalanpalvelus tuli jostain Pohjoismaista. Seurakunta koostui lapsista. He kokosivat kahden papin johdolla rukoushelmistä  muodostuvaa nauhaa. Kun nauhaan pujotettiin kaksi rakkauden punaista helmeä, pappi kysyi lapsilta, miksi näitä helmiä on kaksi? Oli ollut jo puhetta siitä, että rakkauteen kuuluu Jumalan anteeksiantamus. Joku lapsista vastasi: "Toinen on anteeksisaamisen ja toinen anteeksiantamisen helmi". Pappikin liikuttui ja sanoi: "Kukaan maailman teologeista ei olisi osannut vastata sinua paremmin tähän kysymykseen".
Niin. Ilman näitä kahta taitoa emme voi kasvaa syvemmälle rakkauteen ja ystävyyteen. Mutta vaikea on antaa anteeksi, jos joku tekee omalle tai toisen lapselle pahaa. Siinä Kristus kärsii kuolemantuskan yhä uudestaan. Emme elä vaaleanpunaisessa maailmassa. Eipä ollut Kristuskaan kovin lempeä sanoissaan puhuessaan vähäisimpien viettelijöistä. Mutta miksi Jumala sallii niin paljon pahaa tapahtuvan?

Joku tolkku blogissakin. Nyt olen päässyt suppilovahverometsästä ihmisten synkkään raadollisuuteen. On aika lopettaa ja yrittää itse elää lapsen luottamuksessa, iloiten anteeksisaamisesta ja opetellen anteeksiantamista. En silti pysty kaikkia asioita hyväksymään maailmassamme. Meidän enkelimme taivaissa näkevät taivaallisen Isän kasvot. Mitähän he niissä näkevät?

tiistai 18. syyskuuta 2012

Laulun henki

Miksiköhän ihminen osaa laulaa? Joku on varmaan asiaa tutkinutkin, mutta ihmeelliseltä se silti tuntuu. Vaikka ihminen voisi vain puhua, niin Luoja on antanut luodulleen lisäksi taidon ja halun laulaa ja luoda musiikkia. Mikä ilo! Lutherkin jo totesi, että musiikki on paras tapa karkoittaa paholainen.  Olen viime aikoina miettinyt, mitä syvää minussa tapahtuu, kun laulan.

No, minulle laulaminen on kovin hoitavaa, ellei suorastaan terapeuttista. Yksin hoilatessa tulee parempi mieli, mutta yhdessä toisten kanssa laulaessa tunteet nousevat ainakin potenssiin kolme! Tulen juuri kuoroharjoituksista ja mieleni on hyvä. Päässä soi " ...kunniaksesi , kunniaksesi, kunniaksesi, Herra!" Sitä pitkää, läpisävellettyä laulua laulettiin viimeksi tämän päivän treeneissä viisiäänisesti ja tuntui, että katto nousee innostuksesta ilmaan. Uusia laulajiakin on kuorossa neljä, joten kuoromme kasvaa ja nuortuu, mikä lienee kirkkokuoroissa aika harvinaista.  

Kannel ja hymyilevä karhu musiikin odotuksessa...
 
Mutta siitä terpeuttisesta vaikutuksesta vielä haluan sanoa jotakin. Kun siskoni kuoli kesällä ankean sairauden jälkeen, minun oli vaikea tavoittaa suurta suruani ilman laulua. Kuuntelin uudelleen ja uudelleen Rajattomien laulamaa Eino Leinon sanoittamaa laulua: "Ikävöi, ihminen! " Kyyneleet valuivat, muistot kulkivat ja mielen täytti suru, joka ajelehti ikävän ja kaipauksen laineilla. Hautajaisissa ortodoksikuoron laulamat suruveisut ja iloiset ylösnousemuslaulut puhuttelivat. Aina ei tarvitse itse päästä laulamaan; jo hyvin laulettu tai soitettu, sielua puhutteleva musiikki on puhdistavaa ja uudistavaa. Kirkossa virret saavat kyynelpurot virtaamaan - jos on niiden aika. Mutta yhtä hyvin ilo voi pulpahtaa pintaan; tekisi mieli nousta penkistä ja tanssia pelkästä hyvästä mielestä. ( Jos ihan rehellisiä ollaan, niin virsikirjassa tosi riemullisia virsiä on minimaalinen määrä melankolisiin verrattuna).

Runot ovat toinen juttu, mutta sanonpa vielä sen, että laulut ovat ilman melodiaa runoja. Jos nuotti vie mennessään tai on liian vaikea laulettavaksi, kannattaa lukea teksti runona. Sitäkin olen harrastanut yksin ja yhdessä toisten kanssa. Uutena avautuu sana - laulettuna tai luettuna. Lahjaa kaikki.

PS Itkuvirteni sanat jaksavaisten lukea. Löytyy myös "Juutuupista" :) 

"Ikävöi, ihminen!
Kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden
aikoja armaita hempeän hoiveen.
Isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla.
Untesi neitiä,
häntä mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan?
Lempesi taikaa,
riemuja ammoin jo menneitä multaan?
Retkiä marjassa,
laineita soljuvan salmen ja lahden?
Käyntejä karjassa,
kesäyön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi?
Istuen illoin,
tuntien hiljaa jo maatuvas maaksi
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sä korkeelle kurkotat yhä?

Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli."
                                     Eino Leino

            

lauantai 15. syyskuuta 2012

Elämän etsijä

Meillä töissä kävi tietoturvakouluttaja. Oppimani asia numero yksi: "Suurin uhka turvallisuudelle on koneen käyttäjä itse, se asenne, jolla suhtaudun tietokoneen käyttööni". Olipa heti koulutuksen jälkeen pakko käydä työhuoneella tekemässä muutamia parannuksia... vaikka eivät omat salasanani nyt ihan siinä koneen vieressä liimalapulla olleetkaan. Asenne taitaa ratkaista ( melkein ) kaikissa asioissa.
Aivan kivenheiton päässä kodistamme on kehitysvammaisten asuntola. Eräs tuon kodin asukkaista, keski-ikäinen mies, on ottanut elämäntavakseen seisoa työajan ulkopuolelle jäävän ajan tienristeyksessä ja nostaa kättä kaikille ohiajaville autoilijoille. Hieno elämäntehtävä ja uskomaton uskollisuus! Jo vuosia hän on ilahduttanut meitä ohikulkevaisia.

Eräs tuntemani veteraani on aina kovin  ilahtunut tavatessamme.  Ja paikka, missä hänet usein tapaamme, on konsertti. Hän on varmasti paikalla kaikissa klassisen ja hengellisen musiikin konserteissa. Hän arvostaa musiikkia, rakastaa kuorolaulua ja on myös uskollinen seurakuntalainen. Huolimatta korkeasta iästään ja kahdesta kepistään, joita liikkumaan pääseminen edellyttää, en ole koskaan kuullut hänen valittavan mistään. Hän kunnioittaa elämää ja iloitsee siitä.

Jokainen aamu avaa oven uuteen mahdollisuuksien päivään. Jokainen iltakin on vielä mahdollisuus. Mikä on oikea ja kohtuullinen elämänohje tämän moniarvoisen ja usein kiireisesti sykkivän ajan haasteiden keskellä? Olisiko se tämä ikivanha rakkauden kaksois- ( tai kolmois ) käsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?"  Mietin sen jokaista sanaa erikseen. Rakasta. Jumalaa. Yli. Kaiken. Ja. Lähimmäistäsi. Niinkuin. Itseäsi. 

Kumarran pääni. Ristin käteni. Haluan jatkaa matkaani rakkauden etsijänä ja löytäjänä. Epäonnistuneena voin alkaa uudelleen: 
"...Voin armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen."

tiistai 28. elokuuta 2012

Kiitos.

Syksy tulee ihan väkisin. Vaikka olen syksyihmisiä, tästä kesästä en luopuisi, koska en oikein ehtinyt sen mukaan. Ei - ei ollut kiireitä. Silti kesä on vain jotenkin karannut käsistä. On ollut hyviä hetkiä, lämmintäkin joskus, järven vesi vilvoittavaa eikä puutarhaakaan ole juuri tarvinnut kastella. Olen seurannut punarintaa, istunut mieheni kanssa nuotiolla aivan hiljaisessa metsässä, aistinut monesti liikkumattoman hetken. Olen saanut jutella myöhään yöhön ystävien kanssa, laulaa, nauraa ja nauttia niin monista erilaisista asioista. Erityisesti mielessä ovat rakkaat lapset, ihkauusi kummipoika, kaksivuotinen nappisilmä ja uljas yksivuotias. Olen saanut nauttia myös taiteesta; harpun helinästä, kanteleen soinneista, tauluista, lauluista, runoista.  Kesä on ollut pullollaan tapahtumista. Ja silti -

Kesä on ollut luopumisen kesä ja jäänyt kesänä siksi ikäänkuin varjoon. Vaikka sieluni on huutanut: "Älä ota pois!", on täytynyt tyytyä siihen, että en voi hallita elämää. Jos en voi päättää säätiloista, voin vielä vähemmän päättää sairastumisista, sairauden etenemisestä, läheisteni elämästä tai kenenkään kuolemasta. Elän tarinassa, jonka käsikirjoittaja on joku toinen kuin minä. Tähän kesään on kirjoitettu luopumisia, sairautta ja kuolemaa minun ja monen muunkin kohdalla.

Mennyttä en saa takaisin. Nyt on tartuttava syksyyn. Syksyinen metsä odottaa. Voin nauttia ja iloita niin paljosta, mitä jo lähellä oleva luonto tarjoaa. Puutarhassa aroniapuun lehdet punastuvat ja marjat mustuvat, pihan pihlajat hehkuvat marjataakkoineen ja tienvarsien kanervat loistavat violettia.
    Alkavat uudet vaiheet työssä ja harrastuksissa.  Ehkä opin kiittämään myös luopumisista. Juuri nyt, kun suruviesti Anna-Maija Raittilan kuolemasta on saavuttanut meidät, voin kiittää hänestä. Hän oli hengellinen äitini, hän oli isosiskoni tavoin esimerkkini elämässä. Nyt saan kaivaa kirjahyllystä hänen tekstejään ja kiittää kaikesta siitä, mitä hänessä sain. Anna-Maijan teksteissä elää ilo ja lohdutus, joka liikkuu matalalla, ahdistuneen ja surullisen ihmisen vastaanottotaajuudella. Muistan, miten hän keskellä vaikeuksia toisti usein sanat: "Kaikki muuttuu hyväksi". Niin. Kaikella on tarkoitus. Juuri sitä on vaikea hyväksyä silloin, kun luopumisen kipu riipoo sielua. Ehkä Jumala osaa kääntää jopa pahan palvelemaan hyvää. Sanon "ehkä" ja kuiskaan nopeasti ja hiljaa yhden sanan: "Kiitos!"

 
 

lauantai 25. elokuuta 2012

Kerrosaikaa

Otetaanpa vaikka parhaillaan kuluva tunti 25.8.2012 klo 20-21. Itse olen kuluttanut sen  seikkailemalla netissä, katsomalla uutiset ja aloittamalla tämän blogin kirjoittamisen. Samaan aikaan mieheni on imuroinut, harjoitellut laulamista ja kuuntelee parhaillaan jotain netissä. Tässä taloyhtiössä jokaisessa kodissa parhaillaan kuluva tunti on erilainen. Erilainen se on jokaisella ihmisellä maassamme ja maapallollamme. Se on huikaiseva ajatus. Jokainen sekunti, minuutti ja tunti kerrotaan maailman asukkaiden lukumäärällä. Aika venyy moniksi erilaisiksi elämäntapahtumiksi. Valtaosa maapallon ihmisistä heräilee uuteen aamuun, jotkut nukkuvat, Euroopassa ja Afrikassa eletään päivää tai iltaa.
Moni ihminen elää elämänsä viimeistä päivää, monet taas syntyvät juuri nyt. Heidän elämäntaipaleensa alkaa. Moni on iloinnut, moni surrut, moni sairastunut, moni toipunut sairaudestaan. Moni on rukoillut. Moni matkustaa, moni elää lauantaita. Suomalaiset saunovat, juhlivat, tappelevat, ovat humalassa. riitelevät tai rakastelevat. Lapset leikkivät, kinastelevat, viettävät synttäreitä, tekevät koulutehtäviä... jne. jne. Loputtomasti.

Surullisinta on se, että samaan aikaan kun me täällä läntisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla elämme ulkoisesti hyvää elämää, suurin osa maailman ihmisistä taistelee jokapäiväisestä leivästään ja kärsii sairauksista, jotka voitaisiin estää. Monet äidit ja isät katselevat pakolaisleireillä nälkiintyneitä lapsiaan. Monia kuolee mielettömissä sodissa ja miljardit ihmiset etsvät toivon ja ilon ituja elämäänsä. Ihminen voi osaksi valita, millainen hänen "tänään" on. Mutta on myös asioita, joita ei voi valita. Valinnan tekevät johtajat, ne joilla on valtaa. Karmaisevan totta on klisheemäiseksi muuttunut lause, se että eniten maapallollamme katastrofaalisissa oloissa kärsivät lapset ja naiset.

Tiedostaminen ja sen perusteella omien valintojen tekeminen on tärkeää. Voin aloittaa läheltä. Kuka tarvitsee minua tänään? Onko minun pakko heittää roskat luontoon? Voisinko kenties noukkia roskan? Voisinko kiinnostua saippuaoopperoiden sijasta television dokumenteista, jotka valottavat luonnonsuojelun tilaa tai jonkin kärsivän kansan elämää? Voisinko selvittää, miten voisin olla mukana helpottamassa edes yhden kärsivän ihmisen  elämää? Voisinko ottaa kummilapsen Etiopiasta tai jostain muusta maasta ja auttaa siten yhtä lasta paremman elämän alkuun? Usko, toivo ja rakkaus ovat sanahelinää, jollei sydämessäni tapahdu muutosta.

Itse olin tänään saajan osassa. Ystävän runsaasta puutarhasta riitti herukoita, omenoita, salaattia ja kukkasia rivitalon asukkaalle. Mitähän minä voisin jakaa omastani?

Viikolla vieraanamme oli rakas kaksivuotias. Hän ilahdutti elämäämme jakamalla suukkoja ja halauksia, iloista naurua ja näkökulmaa siihen, mitä voisi olla lapsenkaltaisuus; laskelmoimattomuutta ja aitoja tunteita.  Lapsukaisen tekeminen oli täydellistä hetkeen keskittymistä, niinkuin tämän viivan veto.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Penkillä urheilua ihmettelemässä

Urheilu ei ole ollut koskaan oma intohimoni. Kummasti kuitenkin tällaiset olympialaisten kaltaiset isot kisat pysäyttävät silloin tällöin penkille, penkkiurheilemaan. Pakko on ihailla nuoria taitureita, jotka tekevät uskomattomia suorituksia lajissa kuin lajissa. Pakko on myöntää, että urheilukin on kulttuuria, ruumiin kulttuuria. On ollut ilo seurata iloisia ja onnellisia menestyjiä, erityisesti niitä, jotka eivät ole piilottaneet tunteitaan suoritusten aikana ja erityisesti niiden jälkeen.
  
Mutta urheilu muuttuu heti tympeäksi suorittamiseksi, jos sen taitaja tuijottaa vain ilme totisena senttejä, sekuntien sadasosia tai pisteitä. Välillä ihmettelin onnistuneen suorituksen jälkeisiä ilmeettömiä kasvoja. Miksi?  Aidot tunteenpurkaukset ovat saaneet töllöttimen kautta kisoja seuranneenkin hymyilemään leveästi, huudahtelemaan, nousemaan sohvasta tai sitten melkein itkemään epäonnistuneen kanssa. Olen ymmärtänyt, miten paljon nuori mies tai nainen on tehnyt työtä omassa lajissaan ja miten sittenkin jokainen kilpailee pääasiassa vain itsensä kanssa. Oman tuloksen parantaminen riittää. Jos yrittää toisten tahtiin, uupuu ja masentuu. Omassa vauhdissaan pääsee hymyillen hyvään tulokseen. Toiset saavat rauhassa vaatia enemmän, minä teen sen, mihin pystyn.

Voisikohan tästä  löytää yhtäläisyyksiä myös elämään? Oma elämä tarvitsee tunteen paloa ja järjestelmällistä tekemistä tavoitteiden saavuttamiseksi. Lepohetket ovat kullan arvoisia.
Ilman minkäänlaista päämäärää tai tavoitetta päivät valuvat käsistä. Kaikessa tekemisessä on oltava mukana keskittyminen ja ilo. Kun joutuu pettymään itseensä tai itsestä riippumattomiin olosuhteisiin, on aika surra. Kun menettän jotain kallisarvoista, voin miettiä, mitä kaikkea sain silloin, kun minulla tuo aarre vielä oli.

Iloa!
Mutta ensin on löydettävä oma "lajinsa". Vaikka elämää on enemmän takana kuin edessäpäin, kysymys oman lajin löytämisestä on ajankohtainen. Mitä minä tässä vaiheessa elämääni haluan tehdä? Mihin kulutan kallisarvoiset päiväni? Olenko onnellinen tekemisissäni? Osaanko innostaa toisia hyviin päämääriin, heille sopiviin?
Ja sitten se lopullinen ilo. Erityisesti muistiini jäi näkemistäni olympialaiskasvoista eräs etiopialainen juoksija. Ennen juoksuun lähtöään hän teki kolme ristinmerkkiä. Maaliin tullessaan (voittajana) hän itki ilosta ja kaivoi poveltaan kankaisen ikonin ja asetti sen ahnaiden kameramiesten eteen. Mietin kyllä, olisiko hän suudellut ikonia myös hävitessään. Ehkä?
Perimmäinen ilo ei ole omien ansioitteni varassa. Armo on ilmaista. Mutta sen arvostaminen vaatii nöyryyttä. En ole paras, teen vääriä valintoja, minua käytetään hyväksi, mutta Jumalalle kelpaan juuri tällaisena. Kelpaan niinäkin päivinä kun kaikki päämäärät ovat kateissa ja harmaa lohduttomuus laskeutuu päälleni raskaana kuin läpikäymätön sumu. Silloinkin Jumala on kanssani.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Kesän värit



Joskus talvella muistan yrittäneeni kuvitella, millaista kesällä on. Nyt vihreys ja luonnon runsaus ympäröi meitä. Eeva Tikka sanoo runossaan: "oksilla helisee kesä niin vähän aikaa..." On siis aika nauttia ja painaa mieleensä kesä, sen värit ja tuoksut. Eilen ajellessamme Kristiinassa ihastelimme sinisenä kimaltelevaa merta, taivasta ja vesilintuja. Matkallamme takaisin peltomaisemiin tarkastelin viljapeltojen hohtavia värejä ja ojanpientareitten keltanoita, horsmia, päivänkakkaroita - ja syksyn enteenä pietaryrttejä, sekä syvän violetteina hohtavia kanervia. Niin. Kaikki kesän värit.
Samalla Kristiinan-reissulla piipahdimme myös Teuvalla Talvikin paratiisipuutarhassa. Eipä tarvitse mennä Hollantiin asti ihailemaan kukkaloistoa, kun läheltä löytyy niin täydellinen rakkaudella hoidettu ja kasvatettu erilaisten kukkien, pensaiden, koriste- ja hedelmäpuiden runsaus! Kierreltyämme ja kuvattuamme tätä ihanuutta istuimme pikkuisen hetken talon roomalaisella terassilla, jonka kaiteella erilaisissa ruukuissa kukki vielä kymmeniä erilaisia kukkakaunottaria. Juomana nautimme talon omaa aroniamehua. Pieniä onnenhetkiä!
Kesäpäivämme oli täydellinen. Aurinkoa, merta, kukkia, viljapeltoja, varjoa, lämpöä ja ystävyyttä.
Omassa rivitalon puutarhapalasessa amppelitomaatti kasvattelee maukkaita hedelmiään. Uusi ( ja ainoa) mustaherukkapensas paistattelee nyt auringossa kantaen oksillaan kypsyviä marjoja. Jokunen kukkanen vielä kukkii, mm. nauhus on vasta hiljan avannut kukintonsa.
Kun söimme ilta-aterian pitkästä aikaa puutarhan puolella, löysivät siilit meidät heti. Nekin saivat ruokaa, joskin muutamien metrien päähän katettuna. Siis yhdellä (eikun kahdella) sanalla sanoen: Ihana Kesä!

torstai 5. heinäkuuta 2012

Leppäkerttu ja Higgsin hiukkanen

Ihmettelin aamulla punaista läiskää orvokinlehdellä. Kumarruin alas ja katsoin. Leppäkerttu! Mikä iloinen yllätys. En muista, milloin viimeksi olemme tavanneet. Eikös noita ilokuoriaisia riittänyt lapsuudessa ihan joka päivälle? Vai onko minusta kenties tullut niin aikuinen, etten enää viitsi taipua alas katselemaan ihmeellistä maailmaa alemmalla tasolla?

Ylöspäin olen katsellutkin ihan kiitettävästi. Olemme miehen kanssa ihailleet ihmeellisiä kiehkurapilviä ajellessamme pikkuisia matkoja. On mielenkiintoista seurata, millaisia kuvia pilvet piirtävät eteemme. Ihmettelemme niitä. Ihme-ttelemme. Lapsena elämässä oli niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja opeteltavaa. Ihmeen ääreltä löysi itsensä uudestaan ja uudestaan.
En haluaisi kadottaa tuota lapsen ominaisuutta milloinkaan. Jokainen hetki elämässä on lahja ja ihme. Äsken kuorin herneitä kulhoon. Mikä ihmeellinen järjestys onkaan herneenpalon sisällä. Herneet nojautuvat toisiinsa kauniisti ja tiukkaan. Niiden vihreä väri on vielä uutta, juuri syntynyttä ja luotua.
Samanlaisia aarteita ovat mansikat. Mansikan aromi on vähän aikaa ihme joka kesä. Kunnes alat tottua siihen. Koko luomakunta (luotu kunta?) hihkuu ihmeitä juuri nyt.

Uutisissa kerrottiin eilen Higgsin hiukkasesta. Hiukkasen meni hiukkanen yli hilseen, mutta Jumalan luomistöistä kertova ihme sekin varmaan on. Wikipedia valottaa löytöä näin: "Higgsin bosonin toivotaan antavan vastauksen kysymykseen, mikä aiheuttaa massan joillekin hiukkasille kuten elektroneille, mutta ei toisille kuten fotoneille."
Omaa massaa tässä täytyy nyt lähteä pienentämään lenkkipolulle. Siellä sitä joka kertaa on jotakin ihmeteltävää. Jos malttaa välillä pysähtyä, katsella, haistella ja kuunnella. Eilen tuulenvire toi mukanaan ihanan, vienon kukantuoksun. Ruusulta se vaikutti, mutta se oli varmasti väärä tuoksutulkinta havumetsässä.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Kesän varjot

Hannun taulu Petrukselle
Kaikki rakastavat aurinkoa. Kaunis, kirkas aamuaurinko ja kasteínen ruohikko suorastaan pakottavat paljain varpain puutarhaan haistelemaan uutta päivää ja tarkistamaan puutarhaan puhjenneet uudet kukat. Jokainen terälehtensä auki räväyttänyt kukkanen on iloinen ihme, lahja.

Eilinen oli läheisen pienen Petruksen kastepäivä. Pääsimme "vanhoilla" päivillämme kummeiksi. Kastehetkessä sain lukea palasen tuttua psalmitekstiä: "Sinä punoit minut kokoon äitini kohdussa. Pieninkään luuni ei ollut sinulta salassa... Minä olen ihme, suuri ihme. Kiitän sinua siitä. Ennenkuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Katselin Petrusta ja mieleni täytti suuri ilo ja liikutus. Elämän lahja, pieni ihmistaimi, Jumalan silmäterä, siinä haukotteli ja tuhisi nuoremman kumminsa sylissä Pyhän koskettamana.

Niin. Ja sitten elämä jatkuu. Kehto keinuu vain silmänräpäyksen. Pian seisot omilla jaloillasi. Elämän kevät kääntyy jossain vaiheessa, kuin varkain, kesään. Kerran kesä vaihtuu syksyyn. Petruksen kohdalla syksystä on aivan päätöntä puhuakaan, mutta omassa elämässäni tunnen jo syksyn merkit.

Ja vaikka vuodenkierrossa kesä on nyt heleimmillään, piirtävät puut ja pensaat maahan varjoja. Pilvi peittää auringon ja yhtäkkiä on kylmä. Samalla hetkellä, kun silmät vielä ovat sokaistuneet auringosta, joudun pukemaan ylleni neuletakin. Palelee.
Mieleni kulkee vuoristorataa. Olen syvästi iloinen ja kiitollinen elämästä ja läheisistä ihmisistä. Juuri tuo kiintymys nostaa silmiin kyyneleet. Niistä, joita rakastaa, on niin vaikea luopua. Jokainen meistä lähtee täältä vuorollaan. Rakas sisko sairastaa. Jokainen päivä hänen elämästään on kirjoitettu Isän kirjaan. Elämä on myös sairauksia. Ne ovat portteja, jotka johtavat uudenlaisiin maisemiin, varjon puolelle, pois tämän elämän kiireisestä helteestä. Lopullinen portti on täynnä valoa, jonka kirkkaus ei ole lähtöisin Linnunradan auringoista. Jumalan kasvot säteilevät.




maanantai 11. kesäkuuta 2012

Vähä kiinnosti

Kiinnosti kuulkaa, notta kuka oikein on Jukka- poika. Jokku fiksut kaverit oli siitä ohimennehnänsä maininnu ja kiinnostus  heräs. Menin äskeen  juutuubihin ja nautiskelin pari piisiä.
Sitten erehryyn lukemahan nuorison kommentaareja kyseesestä musiikista. Kyllä en tullu ilooseksi yhtää. Nehän haukkuu siä toisiansa ja artistiaki, joku jopa kehootti jotaki toista tappamahan ittensä. En tiä notta oonko mä ny kokonaan jääny rannallen valtavirtojen juoksuusta, ku mua aiva järkytti ja melekeen viäkin aharistaa tuollaanen jutustelu. Eikö tuota juutuubin kersojen kielenkäyttyä voira poistaa, jos ne on aiva asiattomia ja karseeta?


Se Jukkapoikaanen jäi kyllä soimahan mun korvahan ja saa se siä soirakki. Keventää mukavasti tämänki ikääsen elämää, ku joku nuori tuntuu laulavan aiva oikeesta reheriistä asioosta. Sill´oli siinä toises vireos pipo pääs ja se ilootti lakioosta maisemista, sanoo kyllästynehensä kivikaupunkeihin. Jotta lakia peltomaisema ja pystymettä herättää Jumalan pelekua. Joo, kyll´oli sopeva mukula.


Nyt pitää mennä maata, notta jaksaa huomenna reisulle isoon matkajoukon kans. Siä linjapiilis ei taireta laulaa nuota piisejä, vaan Kirkon Ulukomaanavun julukaasemaa "Suvilinnun laulukirjaa". Siä taitaa menevin piisi kertua Anttilasta, joka tanssii kesäniityllä kukkien seas. Komeimmin varmahan kajahtaa suvivirsi ja joirenki  kanssamatkustajien silimäkulumihin taitaa herahtaa kyynelhelmiki vanhoja koulun kevätjuhulia muistelles.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Sunnuntai-ilta


Eipä olisi päivän puuskatuulissa ja tihkusateissa osannut ajatella näin aurinkoista ja seesteistä iltaa. Kylmää kyllä riittää... paitsi terassilla, jossa infrapunalamppu luo ilta-auringon lisäksi lämmön illuusion.

Grrrrrr... kun välillä pistää vihaksi kaikki asiat. Tai siis melkein kaikki. Tai ainakin joskus melkein kaikki. Kummallista kyllä, pahaa oloaan on välillä vaikea eritellä. Sen verran minulla on kuitenkin itsetuntemusta, että olen alkanut oppia suuntaamaan katseen ensin itseeni. Voinko tehdä tälle valitsemalleni tunnetilalle jotain? Auttaisiko "pipo päähän ja baanalle" - ohje selvittämään suttuista sielunmaisemaa? Useimmiten auttaa. Tai pölynimuriin tarttuminen. Tai lapioon tai... no, mihin vain, mikä saa kädet toimimaan ja siten ajatuksen suunnan muuttumaan. Katko ikävien tai surullisten tai stressaavien asioiden märehtemiselle tekee hyvää. Blogin naputtelukin on sellaista tekemistä.

Tänäänkin se on koettu. Vedimme vaatetta päälle ja suuntasimme askeleemme poispäin kodista. Kävelimme, ihastelimme ihmisten kauniita kukkaistutuksia, katselimme erilaisia kiviä ja kuusien runsaasti kukkivia kerkkäoksia. Raikas ilma puhalsi nuutuneet ajatuskuviot ilmaan. Jatkoimme päivää paremmassa yhteisymmärryksessä. Ja juuri äsken mies kumartui puoleeni ja sanoi: "Kaunis rouva, ruoka on valmista." Sulakkeen vaihdon jälkeen terassilla lämmintä olivat ainakin makkarat. Toppatakissa, pipossa ja hanskoissa tarkeni hyvin.
Aamulla kirkossa mies palveli laulullaan kirkkokansaa. Päätöslaulun sanoihin voi yhtyä kaikenlaisen potutuksen lomassa:                    
                                                      "Kylmetä sydän pienen kulkijan saa,
                                                        jos löydy kättä ei suojelevaa.
                                                        Kirkkainkin katse yötä yössä on vaan.
                                                        Isä, jää meitä rakastamaan."
                (Mika Niskanen)

maanantai 28. toukokuuta 2012

Henki

Helluntain henki puhalsi tuulta purjeisiin Jyväskylässä Kirkon musiikkijuhlissa. Laulu kajahti voimallisena, laulajiakin oli 5500. Puhuttelevat sanat ja nerokkaat sävellykset koskettivat. Piispa Huovisen peräänkuuluttama Henki kulki läpi laulajan sielun ja mielen.


Mutta onko ihmisen henki minkään arvoinen? Keskelle riemullista musiikin juhlaa saimme kuulla surullisesta tapahtumasta Hyvinkäällä, ja täällä kotikaupungissa seuraava järkyttävä uutinen jo odotti saapujaa.


Piispa kuulutti yhteenkuuluvuuden henkeä. Mikä meitä riivaa? Miksi emme myönnä, että tarvitsemme toisiamme ja tarvitsemme Jumalaa, joka aina avaa meille armahtavan, rakastavan sylinsä?  Ehkäpä oppisimme jotain rakastamisesta, jos pysäyttäisimme oravanpyörämme ja astuisimme askelen lähemmäs lähimmäistämme? Euroviisuja oli kotona tallenteella sen verran, että pikaisen katselmuksen jälkeen sielu jäi  kumisemaan tyhjyyttä - rakkaus oli viisuissa vain tunne kahden ihmisen välillä, jotain o- o- ou....a-a-a- aaah...


Melkein todellisimmalta vaikutti Albanian edustaja, jonka sanoman voi tiivistää epätoivoiseen toteamaan: "... rakkautta ei ole, se on kuollut, nyt voin vain itkeä, itkeä, itkeä..."
( Toki Venäjän mummot nostivat inhimillisyydellään ja elämänilollaan liikutuksen kyyneleet silmiin....)

Jyväskylässä lauloimme:
"Kyyhky toi taivaasta henkäyksen, ihmisten puolustajaksi. Kanssamme kulkee Hän uskollinen, missä vain koolla on kaksi.---
   Puhalla silmämme havaitsemaan vihan ja ahneuden valta. Vahvista mielemme taistelemaan köyhimmät vääryyden alta.---
   Rohkaise yhteyden solmimiseen kun joku yksin on aivan. Sydämet taivuta rakkauteen, kahleista vihan ja vaivan.
   Anna, oi Jumala, Henkesi tuulla yhteyttä kansoille, ylitse maan, tekoihin rauhan suo kutsusi kuulla, arjenkin taisteluun haavoittavaan."  (
Kaija Pispa)

Hengellä ja hengellä on eroa. Älkäämme vaipuko epätoivoon. Olkaamme toistemme tukena. Luottakaamme Jumalaan. Muuten tätä elämää ei kestä.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Tyhjä pää

Eestin Viru-Nigulan pitäjän koulun puistokäytävä
Mitä voi kirjoittaa, kun pää on ihan tyhjä? Se ei tarkoita, etteikö sydän olisi täysi. Blogeja ajatellen kesä taitaa olla mahdollisimman huono aika kirjoittaa. Tämän "bloggerin" tilastot kertovat, että toukokuussa on ollut sivuilla yli 200 kävijää, mutta silti ainokaista toukokuussa kirjoittamaani "Silmu"-blogia on luettu vain 16 kertaa- muka! Sen verran sitä on kunnianhimoa, että alkaa ärsyttää vähän. Miksi ihmeessä kirjoittaa, jos ei kukaan lue? Sitten hiipi sisään karmea ajatus: "Mielenkiinnottomia sepustuksia! Ymmärrä lopettaa ja käytä aikasi johonkin hyödyllisempään."

Nyt onkin suunnitteilla eräs muu kirjoitusprojekti, josta blogikin saattaa kyllä saada uutta tuulta siipiensä alle.

Silti: Elämä on ihanaa! Joku sairastava kirjoitti juuri tuolla fb-sivullaan, että terveyttäkin osaa arvostaa vasta kun sen menettää." Iloitkaamme siis jokaisesta päivästä, pitäkäämme huolta toisistamme. Nauttikaamme puutarhasta, lintujen laulusta, heräävästä elämästä.

Jos huomaamme tekevämme virheitä tai unohtavamme asioita, annetaan anteeksi itsellemme ja myös toisillemme. Eletään siis ihmisiksi- kiitollisina kaikista elämän lahjoista.

torstai 3. toukokuuta 2012

Silmu

Kyllä kylmässä pohjoisviimassa keinuvassa ohuessa syreeninoksassa on jo pullevia silmuja. Tämä kevät etenee niin hitaasti, että toivo on haettava pienistä asioista. Lähtiessäni ottamaan kuvaa, paistoi aurinko, mutta sekin auringon
(k)ilo välähti oksilla vain pienen hetken. Pilvet peittivät auringon ennenkuin ehdin kamerani kanssa puutarhaan. Ja räntää on luvassa.
Silti, silmut ovat olemassa ja kesä on tulossa.

Kevät on muutenkin silmumaista aikaa. Tulossa ovat koulujen päätösjuhlat. On valmistumisjuhlia ja lakkiaisia. Moni äiti ja isä miettii nuorensa tulevaisuutta. Nuori ihminen on kuin nuppu tai silmu, jonka kasvua pitäisi osata oikealla tavalla tukea. Niinkuin silmua ei voi avata väkisin, niin ei nuoren ihmisen elämääkään. Hänen on saatava uneksia, haaveilla ja sitten tehdä toiveistaan totta vaikka vastatuuleen heittäytyen.  Jokaisella on oikeus omiin virheisiinsäkin. Aikuiseksi kasvaminen on kuitenkin vaikeaa, ellei nuorella ole lähellään kasvua tukevia, herkkiä, mutta vahvoja aikuisia. Tärkeää on kuunnella nuoren omia tunteita ja ajatuksia. Ja jokaisella on hyvä olla olkapää tai syli, johon voi petettynä, pettyneenä tai pettäjänä tulla tuskaansa purkamaan.

Ihania silmuja ovat myös odottavien äitien lempeänpyöreät vatsakummut. Niissä asustavat kohdun lämmössä pienet ihmistaimet, jotka ajallaan parkaisevat ensimmäisen huutonsa putkahtaessaan ennestään niin outoon olotilaan. Tuota huutoa ja sen huutajaa ei voi rahassa mitata. Jos Edvard Munchin "Huudosta" maksettiin 90 miljoonaa euroa, niin kukaan äiti tai isä ei ainakaan täällä hyvinvoivassa lännessä möisi huutajaansa mistään hinnasta. Rakkautta ei mitata rahassa. Miksi sitten kasvaessaan moni nuori jää yksin? Vaikea kysymys.



Meillä kävi jokin aika sitten remonttireiskana seurakunnan suntio. Mukana putkimieshommissa oli hänen pikkuinen poikansa, noin kahdeksan vuotias. Kysäisin pojalta, mikä hänestä tulee isona. "Hmmm- öööö- seurakuntamestari!" "No miksi"? kysäisin. Hän vilkaisi isäänsä, joka katsoi häntä hyvin hellästi, ja sanoi sitten: "Minä tahdon tulla isääni!" Melkein tuli tippa linssiin meillä kaikilla.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Onks väliä?

Satuin tänään liikennevaloissa pienen, mutta ällistyttävän tapahtuman todistajaksi. Risteyksen toisella puolella punaisissa valoissa seisoi nuorten miesten auto, jonka perässä liehui merirosvolippu. Tyynen rauhallisesti avasi pelkääjän paikalla istuva herrashenkilö ikkunan ja keräsi auton lattialta ja etupaneelilta paperiroskia ja heitteli ne ulos ikkunasta. Olin sanaton. Ei tainnut olla väliä.

Tuohan nyt oli tietenkin mitätön pieni juttu kaikkien suurten asioiden rinnalla. Yksi isän jättämistä elämänohjeista on kuitenkin: "Se, joka tekee pienessä väärin, tekee sitä suuressakin". Kyse on asenteesta. Kyllä on väliä sillä, mitä teemme ja myös sillä, mitä jätämme tekemättä.

 Isossa Kirjassa on lause: "Älä pidä halpana pienten alkujen päivää". Tänään on ollut vähän sellainen päivä. Kävin pitkästä aikaa uimahallilla. Kynnys sinne on ollut kovin korkea sen jälkeen, kun isä hukkui siellä vuonna 1999. (Hän toipui kyllä, mutta aivot vaurioituivat, ja tapahtuma oli elämän käännekohta koko perheelle.) Miehelleni liikkuminen vedessä on tullut tärkeäksi Parkinsonin-taudin vuoksi. Lähdin sinne seuraksi ja samalla sain vähennettyä ahdistusta, jota hallia kohtaan olen sisimmässäni tuntenut. Siellähän oli ihan kivaa.

Otin esiin myös yhteisvastuukeräyslistani. Keräysaikaa on jäljellä neljä päivää. Keräsinkin jo itseltäni ja mieheltäni ja kävin oman rivitalomme jokaisella ovella. Sitten alkoi sataa vettä. Vein listan kotiin ja lähdimme miehen kanssa sadelenkille. Molemmissa toteutui pieni alku. Keräys tuli aloitetuksi ja lenkki virkisti ihmeellisesti nuutunutta, niskasärystä päiviä kärsinyttä kehoani.

Sekin on pieni alku, jolla on varmasti väliä, että olen päättänyt muuttaa suhtautumistapaani eräässä itselleni tärkeässä asiassa. On kuin vapauden aalto olisi käynyt ylitseni. Minun ei tarvitse enää huolehtia tuosta asiasta. Se on jonkun muun asia, ei minun. Jospa oppisimme välittämään oikealla tavalla itsestämme ja toisistamme. Sillä kyllä ihan kaikella, mitä päivä tuo eteemme, on  väliä!
 

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Positiivisuus?

Muistan lapsena lukeneeni kirjan Polyannasta. Polyanna oli tyttö, joka oli vaikeasti vammautunut. Mieleeni on jäänyt parhaiten Polyannan elämänasenne. Elämäntilanteet vaihtelivat, mutta Polyanna selvisi vaikeuksissakin eteenpäin itse kehittelemällään menetelmällä; hän etsi joka tilanteesta seitsemän hyvää puolta. Siten vaikeudet menettivät voimaansa ja ilo sai myös sijansa.

    Istun tässä kirjoittelemassa. Ulkona sataa vettä. Niska on kipeä ja olkavartta kolottaa. Kiinnostaako? No ei. Vaivat ovat vaivoja, mutta niihin keskittymällä saan nopeasti ryppyjä kasvoihin ja ärtyneen sydämen. Seitsemän hyvää asiaa? 1. On vapaa lauantai. 2. Eilinen "parien kokoontumisajot"- ilta tuttujuttuineen oli niin ratkiriemukas, että vieläkin naurattaa. 3. Kun sataa, lumi sulaa. 4. Kotona on suhteellisen siistiä.5. Herneet ovat alkaneet itää ikkunalaudalla. 6. Saan kai aikaan blogin. 7. Saan olla tänään yksin kotona. Kun mies kumminkin kotiutuu illalla, tuntuu yksinolo vaihteeksi ihan hyvälätä.

En ole kuitenkaan koko sydämestäni positiivari. Minussa asuu surua, joka ei vähene positiivisella ajattelulla. Mutta on ainakin kolme asiaa, joista halun pysyä erossa. Nämä kolme elämän typistäjää ja ankeuttajaa ovat murehtiminen, vertailu ja katkeroituminen.

Murehtiminen on jopa kielletty asia. Kieltäjänä toimii Jeesus opettaessaan: "Äläkää mistään murehtiko, vaan saattakaa kaikki rukouksessa Jumalan tietoon." Vaikeaa, mutta kannattaa opetella uudelleen ja uudelleen.

Oman itsensä vertailusta toisiin, on joku viisas sanonut: "Vertailu on lyhin tie helvettiin." On opittava rakastamaan ja kunnioittamaan itseään niin paljon, että oppii antamaan arvon sekä toiselle, että itselleen.  Vaikeaa, mutta kannattanee opetella parempaa itsetuntoa.

Katkeroituminen vie loputkin tuhkat pesästä. Jos hetken onkin hauska rypeä itsesäälin lätäkössä, sieltä kannattaa nousta ylös. Ehkä eräänä päivänä huomaat, että taakkasi on keventynyt. Enkeli on käynyt vieraissa ja lähimmäinen vieressäsi havahtuu ojentamaan auttavaa kättä. Ehkä voit itsekin tehdä jonkun iloiseksi. (Tiedän, että joillakin on elämässä tosi vaikeita asioita. Tällainen kirjoitelu voi ärsyttää. Anteeksi, jos kohdallasi on näin).
  Olisiko yksi tämän päivän seitsemästä hyvästä asiasta se, että voisin miettiä, miten teen jonkun iloiseksi?  Siitä saan itsellekin hyvän mielen.
 

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Taatelikakun metsästys

Itsestään löytää alkukantaisia piirteitä yllättävissä tilanteissa.Osallistuimme pari päivää sitten jonkin paikallisen eläkeläisjärjestön kevätmyyjäisiin. Hiippailimme takapenkkiin, koska olimme myöhässä. Mielessäni huokaisin, koska huomasin heti, että tavaraa oli kosolti. Oli kevätpipoja, kiemurahuiveja, tavallisia hartiahuiveja, silkkiliinoja, essuja,  tiskiliinoja, tyynyjä kymmenittäin, erilaisin kirjailuin koristeltuja- ja kaiken tämän takana pilkotti iso kasa kuivakakkuja, pullapitkoja, pitzoja, sämpylöitä, leipiä yms. Myyntipöydän ylle oli viritetty seinästä seinään ulottuva naru, jolla roikkui huiveja ja erittäin kauniita virkattuja ja kirjailtuja liinoja.
   Meillä oli mielessämme taatelikakku ja ehkä yksi pääsiäisliina, voimaannuttavan keltainen. Huutokaupan pitäjillä lienee tarkka vainu siitä, miten saada väki istumaan tiiviisti loppuuun asti penkeissään. Tuskastuttavan hitaasti kauppa eteni. Ja tietenkin ensin myytiin kaikki muu, kymmenet liinatkin, paitsi ne keltaiset liinat ja kuivakakut. Pääsiäisen läheisyys oli psykologisesti havaittu ja huomioitu. Kun kolmen keltaisen liinan vuoro vihdoin tuli, pelasin varman päälle ja huusin pohjahinnan ensimmäiselle, sille, jota emme niin kovasti halunneet. Kas kummaa, "sain" sen. Ja sitten tietysti huusin sen himoitsemani liinan. Eli kaksi liinaa yhden sijasta.
Mies oli kadonnut viereltäni jo aikoja sitten. Istuttu oli jo puolitoista tuntia.

Alkoi kakkujen myynti. Tyhjän myyntipöydän vasemmassa nurkassa kyhjötti yksinäinen kakkurykelmä. "No niin, myydäämpä tästä ensin nämä isommat kakut. Paljonko tulee hinnaksi?" "Viisitoista euroa", huusi joku. Ja niin alkoivat isot kakut tehdä kauppaansa. Kakku kiidätettiin sille, joka ehti nostaa sormensa ensimmäisenä. Minä huusin hätääntyneenä:"Kertokaa nyt, mitä kakkuja ne ovat?" Meklari vilkaisi kädessään olevaa:"Tämä on hedelmäkakku", ja niin jatkui meno niin häikäilemättömän nopeasti ilman tarkempaa infoa kakuista, että minä suutuin. "Onko siellä taatelikakkua?", huusin vihaisena ja taisin nousta seisomaan kiihtymyksestä. Oli tunne, että tässä on nyt ennaltasovitun makua. Rouvat tunsivat kakut ja sormea nostamalla saivat haluamansa. Myyntipöydän takana meklari raapaisi päätään ja kysyi:"Onko taatelikakkua?" "On täällä yksi, mutta se on näitä pienempiä, ne myydään isojen jälkeen." Nyt tarkkana. Kun pienten kakkujen myynti alkoi, nousin taas kiihtyneenä seisomaan ja kuulin suustani tulevan kovaäänisen huudon:"Minä haluan sen taatelikakun. Kymmenen euroa!" Kaikki vaikenivat eikä kukaan ehdottanut enempää. Kansa kääntyi oikein katsomaan. Hävetti ja nauratti, mutta sain kun sainkin kakkuni. Maksoin ja poistuin nopeasti takaoikealle.
   Mies istui takki päällä ja hattu päässä aurinkolaseineen ulko-oven vieressä. Hän näytti rauhalliselta kuin Buddha. 

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Maailman parantamisen vaikeus

Oli vuosi 1968, Euroopassa hulluksi vuodeksikin kutsuttu. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Isosisko oli lähtenyt opiskelemaan ja toi mukanaan kotiin radikaaleja ajatuksia sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka maailmalla vallitsi. Olin otollinen maaperä, joka tuotti nopeasti satoa. Taisi olla juuri tuon vuoden joulu, jolloin muutamien muiden seurakunnan nuortenilloissa viihtyvien kanssa järjestimme kirkkoon "nälkäjoulu"-tilaisuuden. Ajatus oli, etteivät ihmiset ostaisi niin paljon lahjoja toisilleen, vaan rahat luovutettaisiin nälkää näkevien hyväksi. Muistaakseni askartelimme korttejakin kirkon eteisessä myytäväksi. Ja rahat lähetettäisiin kaukaiseen Biafraan, jossa ihmiset sodan keskellä nääntyivät nälkään. Olin valmistanut elämäni ensimmäisen kirkkopuheen. Jännitti, miten ihmiset suhtautuisivat asiaan. Ja kyllähän he suhtautuivatkin. Yksikään ihminen ei tullut paikalle. Se oli nuorelle intomielelle ja idealistille käsittämätön asia. Ihmiset ilmeisesti kokivat ankeana ajatukset, että nälkäiset luurankolapset työnnetään heidän sielujensa silmien eteen kesken herkullisten jouluvalmistelujen.
   Viime viikkoina olen lukenut kuvassa olevan kirjan: "Puolikas keltaista aurinkoa". Suosittelen sitä kaikille, vaikka luettavaa riittää yli 600 sivua. Se vie lukijan keskelle Nigerian ja siitä itsenäistymään pyrkineen Biafran sotaa ja sitä todellista nälänhätää, jonka keskellä ihmiset elävät, rakastavat, kuolevat, iloitsevat ja surevat. Se riisuu ihmisen paljaaksi hyväuskoisuudesta. Päähenkilöistä tulee ihmisiä, ei mustavalkoisia, vaan ihmisiä kaikkine tunteineen ja tuntoineen. Kirja kantaa loppuun saakka. Kirjoittajaa sanotaan Afrikan lupaavimmaksi nykykirjailijaksi. Tämä teos on käännetty 28:lle kielelle ja myös esikoisromaani "Purppuranpunainen hibiskus" on saanut kiittävän vastaanoton. (Olen senkin lukenut ja suosittelen lämpimästi).
   Sitten haluankin sanoa vain sen, että kaikki, mitä edes yritimme tehdä Biafran hyväksi, oli oikeutettua, vaikkakin naivisti toteutettua. Kunnioitan meitä nuoria jälkikäteen hyvästä tahdosta. Ehkä ihmisestä kertoo enemmän se, mitä hän haluaa tehdä, kuin se, mitä hän tekee. Jumala näkee sydämen.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kesäaika ja Marian ilmestyspäivä lähestyy

Kesäaika alkaa Marianpäivänä. Me siirrämme kellojamme tunnin eteenpäin. Valo on juuri tänään, 20.3., voittanut Pohjolassa pimeyden. On kevätpäivän tasaus. Mutta nyt mietin Mariaa, joka nostattaa meidät tuntia totuttua aikaisemmin ylös vuoteistamme, jos aiomme ehtiä  messuun kuulemaan millaista oli silloin, kun maailmaan syntyvä Jeesus oli vielä vain sana enkelin huulilla. Maria koki nuoren naisen elämän suurimman ihmeen. Enkeli Gabriel tuli hänen luokseen mukanaan Marian biologisen, henkisen ja hengellisen todellisuuden muuttava uutinen. "Älä pelkää Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimen Jeesus." Maria oli syystäkin ihmeissään. Hän oli kihloissa Joosefin kanssa, mutta heidän suhteensa ei vielä ollut intiimi. Ihme oli valmis. Yhä vielä tunnustamme sen kirkossa joka sunnuntai: "...syntyi neitsyt Mariasta..."

   Tänä vuonna Marianpäivän teksti on pelkkää ylistystä. Sen voi lukea evankeliumista Luukkaan mukaan 1.luvusta jakeet 46 - 55. Rakastan tuota laulua, jonka nuori Maria virittää Elisabetin luona,  hänen, joka myös oli tavannut enkeli Gabrielin muutamia kuukausia aikaisemmin. Silloin tuo vanha nainen ja hänen miehensä Sakarias olivat saaneet ilmoituksen poikalapsen syntymästä. Tämän pojan nimi oli oleva Johannes, myöhemmin Kastajana tunnettu, Jeesuksen tienraivaaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Marian kiitosvirsi on pienen, köyhän ihmisen ylistys Jumalalle, joka katsoo laupiaasti ihmisiin, niihin, jotka Häntä kunnioittavat. Se kertoo, että rikkaat Herra lähettää tyhjin  käsin pois, mutta ruokkii nälkäiset runsain määrin. Vallanpitäjät menettävät valtansa, alhaiset korotetaan. Maria oli nöyrä, maan hiljaisiin kuuluva nuori tyttö. Hänen kiitoslaulunsa on soinut varmasti kirkkaana ja heleänä Elisabetin luona, kun hän viimein on tajunnut, mitä  hänelle ihan oikeasti on tapahtumassa.

Mieheni pikkuinen lapsenlapsi, joka viikon päästä täyttää kaksi vuotta, kuljettaa kuulemma mukanaan Lasten Raamattua ja hokee: "Haamattua, lue haamattua." Taitaa olla nuorimmasta päästä suomalaisia, jolle tuo kirja on luettu kannesta kanteen. Ihanaa on, että Iso Kirja kiinnostaa pikkuista, rakasta tyttöä.



  

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Räsymatto

Eteisen lattialla on äidin aikoinaan ihan minua varten kutoma räsymatto. Sen raidoista löytyy jonkun tutun vaatteen muisto. Kotona kudottu matto onkin enemmän kuin matto, se on osa historiaa, osa omaa elämääni. Se on myös muisto äidistä. Sieluni silmin voin nähdä äidin hahmon kangaspuilla. Voin kuulla polkusten kolahduksen toisiaan vasten, sukkulan sihahtavan äänen ja pari tiukan pehmeää kaidepuun paukahdusta, kun kude iskeytyy kiinni jo aikaisemmin kudottuun. Voin nähdä äidin ottavan mittanauhan naulastaan ja mittaavan raitojen välin. Voin nähdä hänen hymynsä ja kuulla äänen, joka sanoo: "Taas tuli puoli metriä lisää, ja katso, miten tasainen reuna".

Elämää on usein verrattu räsymattoon. Joskus mattoon syntyy häikäisevä, kultainen raita. Joskus raita on likaisen samea. Tänäänkin kudon mattoani. En ole niin kohtalonuskoinen, että ajattelisin, etten itse voi mitenkään raidan väriin vaikuttaa. Voinpa hyvinkin, ainakin joskus. Joskus taas elämä itse pakottaa mattoon mustan raidan. Tapahtuu jotain surullista. Tulee sairautta, kuolemaa, kyyneleitä. Nuo mustat raidat näyttävät jälkikäteen taspainottavan mattoa. Mustassa yhtyvät kaikki värit. Kuolema on koko elämän värien summa. Jokaisen matossa näitä raitoja on.

Mutta mihin sitten voin itse vaikuttaa? Esimerkiksi tämän päivän raita näytti aamulla melko tummalta. En olisi halunnut lyödä mattooni kivuliasta raitaa. Myöhemmin päivällä ymmärsin, että tämän päivän kuteen väriin mahtuu kyllä valoakin. Se vain vaatii toista kulmaa katsella asioita. Voin muistaa elämän tärkeimmän asian: rakkauden. Kun sen muistan, kaikkeen tapahtuvaan syntyy ikuisuuden läsnäolo. Jumala on rakkaus ja rakkaus on ikuista, koska Jumalakin on ikuinen. Kaikkine vastoinkäymisineni olen ja elän hyväntahtoisessa maailmankaikkeudessa. Itse Albert Einstein on sanonut jotenkin näin: "On oleellista löytää vastaus kysymykseen, elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa".  Kuteeseen, jonka sukkuloin päiväni tai paremminkin juuri läsnäolevan hetken raitaan, sisältyy aina rakkauden hehkuva hohde. Koko matto loistaa, sillä armo on uusi joka aamu.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Maaliskukan makunautintoja


Kuukauden alkupuoli on juhlallinen, Viikon sisälle mahtuvat  hää-, nimi- ja syntymäpäiväni. Juhlakausi päättyy kansainväliseen naistenpäivään. Niinpä miehelläni on ollut mahdollisuus ilahduttaa minua monin eri tavoin. Tapa, jolla hän sen teki, kertoo hänestä jotain. Tässä kaksi kuvaa aamupalatarjonnasta.



Syntymäpäiväkattaus

Nammmmmmmmm.........
Jugurtinkin voi tarjota niin monella tavalla. Näistä luomuksista huomaa mielestäni sen, miten
keskittyneesti mieheni oli paneutunut aamuiseen tehtäväänsä ja haluunsa ilahduttaa ja naurattaakin minua. Jos olisi olemassa ohjelma: "Arvostele mun aamiainen", lähettäisin mieheni oitis sinne.

Uhallakin kerron vielä  syntymäpäivä- ja hääaterioista. Niistäkin tuli jotain tallennettua kameraan. Hääpäivänä mies vei minut rakentamaansa lumihuoneeseen syömään. Grillasimme makkaroita hiilloksella. Aurinko lämmitti jo, ja juhla-ateria maistui ihanalta. Makkarat olivat toiselta kyljeltään aivan mustia, mutta ei tuo haitannut. Syntymäpäivänä pääruokana oli juustokastikkeessa kypsennettyjä lohimedaljongeja. Salaattitarjontakin oli runsas. Istuin pöytään jälleen kuin kuningatar. Kaapista mies oli etsinyt juhlavan kynttilänjalan ja kukkakaupasta hankkinut ison kimpun tyylikkäästi sidottuja tulppaaneja. Vaivannäkö ja välittäminen ovat asioita, joita en vaihtaisi timanttisormukseen. Näin on hyvä!
Ulkoravintolan makkarahiillos

 

tiistai 28. helmikuuta 2012

Valo

Näin yöllä unta. Levittelin oransseja kankaita yläkerran pimeän huoneen seinille. Heti kun heräsin, sanoin miehelle: "Nyt tiedän, miksi en viihdy yläkerran työhuoneessa". "No?" "Sieltä puuttuu valoa! Siellähän on vain yksi pieni ikkuna". Ymmärsin, että uni oli selättänyt ongelmani, jota jo pitkään olin miettinyt. Oma rauha yläkerrassa ei ole talvella kelvannut hämäryyden vuoksi. En olekaan läheisriippuvainen vaan valoriippuvainen! Kaipaan valoa. En ole koskaan pitänyt suljetuista ikkunaverhoista. Luonnon oma valo on sähkövaloa parempaa, se on kauneinta mahdollista valoa. Auringon valo elvyttää väsynyttä mieltä.
Mies muiden miesten tapaan alkoi heti suunnitella mahdollista uutta ikkunaa yläkertaan. Ainakin työpöytä siirretään siihen ikkunan alle.

Onneksi olemme kulkemassa kohti valoa, kevättä ja kesää. Valo lisääntyy päivä päivältä. Lumi on kirkasta, aurinkolasitkin ovat taas tarpeen. Illansuussa on päivää vielä jäljellä. Valon voima on ihmeellinen. Se nykäisee ihmisen suoristamaan ryhtinsä, niistämään nenänsä ja nostamaan pään.

Paastonaika on alkanut. Kuljemme lähimmäisen rinnalla omaa vauhtiamme hiljentäen. Muistelemme Suuren Kärsijän askeleita ja hänen tietään ihmisten vierellä auttaen, parantaen ja opettaen. Tuo tie johti pimeistä pimeimpään häpeäkuolemaan. Mutta kolmantena päivänä räjähti valo! Valoisan puutarhan kukat tuoksuivat, kalliohauta oli tyhjä, kuoleman kauhistavuus voitettu.
    Pääsiäinen on kuuden viikon päässä. Tuhkakeskiviikkona kirkossa piirrettiin otsaan tuhkaristi: "Ota vastaan katumuksen merkki". Tuota näkymätöntä ristiä kantaen kuljen kohti valoista valoisinta - Elämän Ikivaloa!

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Aika rakentaa...

Tasan vuosi sitten muutimme keskeltä metsää omakotitalosta tänne keskustan rivitaloon. Vuokralaisista tuli osakkeenomistajia. Vuosi sitten pakkanen hätyytteli muuttoamme 32:n asteen rajuudella. Nyt puhaltavat puhurit ja mittari näyttää kahta miinusta.
Vuoden aikana on asuntoa vähän rempattu, rakennettu pieni lasitettu kuisti ja mietitty useaan otteeseen tavaran määrää suhteessa tilaan.
 Kun katto lämpeni ja lumet tulivat alas, alkoi miehen päässä muhia uusi rakennusidea. Useana päivänä hän on uurastanut tuulessa ja tuiskussa lapio kourassa ja rakentanut. Maja!
   Illalla lumimajan ovensuu on suojattu matolla, ettei paha puhuri syöksisi lunta tupaan. Siellä odottavat kynttilät ja tyynyillä pehmustettu tuoli miestä, joka rakastaa hiljaisuutta, rauhaa, kynttilän lepattavaa liekkiä ja kuusten huminaa pimenevässä illassa. ( Ja ettei totuus unohtuisi; myös tuulen-suojaista paikkaa polttaa pikkusikari aina joskus).

Olimme pari päivää sitten erään ystävämme luona lukupiirissä. Luemme oppiaksemme jotain Jumalasta ja ihmisestä. Kirja on Gerard W. Hughes´in "Pyhän yllättämä". Tuo lukeminen, kirjan harjoitusten tekeminen ja luetun yhdessä pohtiminen on sekin jonkinlaista rakentamista. Tuntuu hyvältä löytää sanoitusta ja oivalluksia, kuin rakennuspalikoita, jotka koskettavat omaa sisintäni ja käsitystäni salatusta Jumalasta.
Kirjan kolmas luku avasi uusia ovia ja ikkunoita sisäiseen majaani. Luvun otsikko on: "Sisäinen kaaos ja vääristyneet jumalakuvat". Mietin, että sisälläni on niin paljon kahlehtivaa opetusta Jumalasta, että hämmennyn ja lähes kiusaannun, kun joku käy liian lähelle varmoin uskonnollisin mielipitein. Välillä tekee mieli paeta. Liiallinen opillinen varmuus, jos sitä tyrkytetään toisille ainoana oikeana, on pelottavaa syystäkin. Minun onkin siis tutustuttava omaan itseeni, pelkoihini ja menneisyyden kokemuksiini. Sieltä saattaa löytyä syitä, jotka hämmentävät mieltäni.  Ei elämää voi paeta minnekään, oma sisin seuraa koko ajan mukana. Siksi mielenrauha on tärkeä, rauha omien riivaajien ja Jumalan kanssa.