Anopin tekosia

Olohuoneessa näyttää valoisalta. Keinutuolit ihmettelevät uusia peittojaan. Me kuljemme niiden ohi hymysuin. "Hienoa, upeaa!"on mies lausahtanut useamman kerran ohi kulkiessaan. Minä myhäilen tyytyväisenä. Sain sen ajalliseksi!
   Tarina alkaa näin. Kaukana täältä elelee miehen äiti, yksin talossaan, puoliksi sokeana ja kuurona, hauraana ja horjahtelevana. Käsityöt ovat tuoneet elämään iloa aina, yhä enemmän yksinäisinä sairauden vuosina. Viime vuonna näkö kuitenkin huononi niin paljon, että kutominen kävi vaikeaksi. Langan värin piti olla kirkasta. Puikoilla olevat silmukat alkoivat tipahdella. Kerrosten laskeminen tuli hankalaksi. Viimeiset lahjat suvun naisväelle olivat ponchot. Jokainen sai valita värin itse.
Sitten koitti se hetki, jolloin oli mietittävä uutta suuntaa elämälle.
Onneksi on radio! Sieltä anoppi kuuntelee Yleykköstä pitkät päivät, käy välillä yhä pitenevillä päiväunilla, odottelee kodinhoitajan lyhyttä iltakäyntiä ja naapurin poikkeamista. Tytär soittelee ja hoitelee äidin asioita, poikakin joskus. Anoppi asuu molemmista pitkän matkan päässä. Hankala yhtälö. Kodista on tullut anopin turvasatama. Ei ole enää jaksamista ja haluamista kodin ulkopuolelle.
Elämä on melkoisen turvatonta.
   Sitä sitten mietittiin, mitä anoppi vielä jaksaisi ja pystyisi uutterilla käsillään tekemään. Viime vuoden ajan tuo sitkeä vanhus sitten kutoi pieniä, kirkkaita neliöitä tyttären ja miniän hankkimasta villalangasta. Naapurin Paula kävi lähes päivittäin poimimassa pudonneet silmukat ja päättelemässä lappuset. Niitä syntyi satoja. Tytär sai peittoonsa ja minä keinutuolien mattoihin kassillisen neliöitä. Helppoa oli virkata palasia yhteen. Sitten vielä huovutin pieniä kuvioita oranssiruutuihin, prässäsin peitot - ja ei muuta kuin keinumaan, jos vain maltamme istua taideteosten päälle!
    Kiitos kevään aurinkopeitoista, anoppi! Saat valokuvan postissa. Jos et näe sitä kunnolla, naapurin Paula kyllä sitten selittää, miltä lopputulos näyttää.

Ylläri

Kävin viime viikolla jokavuotisella hammaslääkäritsekkauksella, semmoisella, johon lääkäri säännöllisesti minut kutsuu. Vanhan, kirjoittamattoman lain mukaisesti löytyi jälleen yksi reikä, tosin ihan pieni, söpö ja nopea paikata.
Se tunne, kun suussa on vekottimia, eikä pysty sanomaan mitään, muuta kuin avuttomana nyökkäilemään tai pudistelemaan päätään. Tiedäthän? Juuri silloin tämä luottolääkärini sanoi rauhallisella äänellä poran tärinän keskeltä: "Kun sinä olet tuollainen taiteellinen sielu, niin voisinko lausua tässä sulle runon?" Minä ääntelin älyttömästi ja nyökyttelin päätäni. Runon! Vau!
"Se syntyi metsässä." Sitten hän aloitti rauhallisesti pitkän runon. Se kertoi miehestä, metsästä, kirveestä, kaatuvasta (joulu)kuusesta, rauhasta pitkän kiireisen ajan jälkeen ja kiitolllisuudesta kaikesta siitä, mitä hänellä oli.

Mikä ylläri! Kivuttuani tuolista lattialle ja saatuani jälleen puhekykyni takaisin, kiittelin vuolaasti. Kerroin, että kerään taskuuni hyvien hetkien herneitä illalla tarkasteltavaksi ja muisteltavaksi. Tämä oli nyt sellainen. Hymy seurasi sisälläni koko päivän. Ja se runo oli koskettava. Aistin talvisen metsän, puun kahahduksen, kun kirves oli iskenyt ja vihreä puu hitaasti irtosi juuriltaan. Näin miehen istuvan hiljaisuutta kuunnellen ja sitten tarttuvan kuuseen ja kulkevan verkalleen kohti autoa, kotia ja rakkaita ihmisiä. 
   Se runo oli siis hänen kirjoittamansa. Ehdotin runokirjaa, mutta hän vain naureskeli ja varasi mulle aikaa hammaskiven poistoa varten. Seuraava potilas odotteli jo oven takana.

Niin. Olen ollut hammaslääkärikammoinen. Nyt tuli niin hyvä mieli, että voi syntyä pienen pieni murtuma pelon kiveen. Sitä ei tarvitse paikata. - Ilahtuminen ja syvä rauha, voiko niitä kokea hammaslääkärin tuolissa?