Rajoituksia

Ovatko rajoitukset varoituksia?
Kulunut syksy on ollut rajoitusten aikaa. Olen itse kärsinyt pienehköistä, mutta rajoittavista kivuista sekä pitkähköstä flunssasta. Rajoittavuutta on lisännyt epätietoisuus ja elämää varjostava epävarmuus: mitä tämä nyt oikein on, kun polvi kipeytyy uhä uudelleen, selän välilevy ei toimi tarkoituksenmukaisesti ja  peukalon tyvinivel kipeytyy niin, etten omin voimin voi nostaa kipeällä kädellä edes lautasta.

Lievä masennus on vaivannut, kun lenkille ei ole voinut lähteä. Koko elimistö on huutanut raikkaan ilman ja luonnon, jos sateisen ja synkänkin, perään. Miehen sairaudet vaivaavat ja ajoittain vähän pelottavatkin.

Joulumatkan teimme kuitenkin kauas Kotkaan anopin luo. Samalla matkalla kävimme tapaamassa vanhaa, dementoitunutta tätiäni Helsingissä ja rakasta nuorta perhettä Espoossa. Nuo molemmat vanhukset asuvat muistisairaiden palveluyksiköissä. Heitä katsellessa kipu elämän rajallisuudesta täytti mielen ja halu tarkoituksenmukaiseen, aikaansaavaan ja  hyvään elämään vahvistui entisestään. Mehän emme tiedä päiviä emmekä hetkiä etukäteen.
Samalla vertasin mielessäni molempia vanhuksia joulun lapseen. Siinä he lepäävät "seimessään" jo elämästä kylläksi saaneina, "riisutut" ihmiset yksinkertaisiksi riisutuissa huoneissaan. Lähellä ovat hoitajat, jotka pitävät huolen ruuasta ja puhtaudesta, ehkä ehtivät myös lausua muutaman ystävällisen ja rohkaisevan sanan. Läheinen vieras on tärkeä. Tätini toisti perässäni yhden sanan:"Paavo", selittäessäni, että olen Paavo-veljen tytär. Jotain tuttua liikahti vielä jossakin. Muuten kommunikointi oli yksipuolista, sanat olivat jo melkein loppuun kulutetut.

Martti Lidqvist kertoo kirjassaan "Kulkemisen kipu ja ilo" antaneensa opiskelijoille joskus tehtäväksi miettiä, mitä he tekisivät, jos he tietäisivät, että elämää on jäljellä vain kaksi kuukautta? Ketä haluaisivat vielä nähdä, vai haluaisivatko matkustaa johonkin? Hän sanoi, että monille tehtävä oli vaikea, toisille taas helppo. Tehtävän tarkoitus oli painottaa elämisen tärkeyttä, ei kuoleman läheisyyttä. Eläminen on tärkeää.

Tämän syksyn kokemuksista vähän viisastuneena kirjoitan usealle tutun Kaarlo Sarkian runon meille evääksi uuteen vuoteen:

          Älä elämää pelkää,
          älä sen kauneutta kiellä.
          Suo sen tupaasi tulla
          tai jos liettä ei sulla,
          sitä vastaan käy tiellä,
          älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

          Kuin lintu lennä,
          älä viipyen menneen rauniolla
          nykyhetkeä häädä.
          Suo jääneen jäädä,
          suo olleen haudassa olla,
          tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
 
          Älä koskaan sano:
          "Tämä on iäti minun."
          Elon maljasta juovu
          taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
          On maailman rikkaus sinun,
          kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
 

kesällä lähdössä mustikkametsään

       









 

Voittaahan valo?

Tämän sysipimeän marraskuun jälkeen ripaus lunta, ripaus aurinkoa ja jonkin verran hyvää mieltä antanee toivoa siitä, että valo vielä voittaa pimeyden.
Kiusallinen polvikipu on estänyt lenkkeilyn. Hivenen taivallusta tutuilla teillä on sentään antanut pikkuisen toivon kipinän. Ehkä vielä jonain päivänä teen pitkänkin lenkin.
Miehen sairauksien sivusta seuraaminenkin kerää joitakin pilviä taivaalle. Hyvinä päivinä ilo kuitenkin ilmoittelee olemassaolostaan. Kateellisena katselen naamakirjasta, miten moni lentää etelän lämpöön. " Mukaansa ei mua ottaneet he maihin kaukaisiin. Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin," Kun ei voi niin ei voi.

Mutta sitten taas ilo liikahtaa. Ystävällinen ja palvelualtis Sami "Veikon Koneessa " pääsee tietokoneellaan ottamaan yhteyden palvelujeni tarjoajaan (ja näkee myös koneellaan puhelinlaskuni) ja lupaa hoitaa kuntoon pitkään roikkuneen virheen laskussani. Ei minun tarvitse itse enää kolmatta kertaa chattailla firman edustajien kanssa. Kollegalle  ei tehdä ohareita sähköpostissa, toivon. Helpotus ja ilo!

 Eräänä aamuna irrotan itseni "kannettavastani", teen päivän pituisen nettilakon ja neulon keittiön tuolien istuintyynyihin vihreästä nallelangasta kiinnitysnauhat. Kolmesta tyynystä on tarraviritys irronnut. Mikä hyvänolon tunne: tyynyt pysyvät paikoillaan ja tekoseni näyttävät kauniilta. Myös adventtikynttelikkö ikkunalla ja ensimmäisenä adventtina vaihdettu jouluverho virkistävät. (Joskin kaapin kätköistä on myös kaivettu esiin kirkasvalolamppu, jota pimeinä aamuina tuijotan melkein silmäni sokeiksi).

Uutisten katsominen on tuskaa. Puuttumatta yhtään mihinkään totean vain, miten vaikeaa on olla hyvän puolella. Mustavalkoinen maailma marraskuisessa pimeydessä näyttää enemmän mustalta kuin valkoiselta. Shakkilaudallakin ruutuja on yhtä monta, mutta nyt ratsastavat mustat hevoset ja kaatavat vaaleat valon ja toivon lähetit liian helposti.
Hypistelymuhvi vanhukselle ja hygieniapaketti tuntemattomalle turvapaikanhakijanaiselle helpottaa vähän. Roikun Valon viitan reunassa ja huudan Jumalaa auttamaan. Sinä pimeyden voittaja, älä anna mieleni masentua. Hoosianna!