Muukalaiset

Ajattelin kirjoittaa syksyisen blogitekstin. Olin ottanut tätä varten muutaman valokuvankin. Äsken
kuitenkin jälleen näytettiin toisenlaisia kuvia uutislähetyksessä. Alan jo voida fyysisesti pahoin katsellessani niitä. Viime viikon kampanjointi tästä (hyvän) yhteiskuntamme harjoittamasta hiljaisuudesta kosketti.  En halua minäkään enää vaieta. Itsehän en Syyrian sodalle voi mitään, vaikka esimerkiksi Aleppon pommitetut kaupunginosat raatotaloineen ahdistavatkin. Vielä hirveämpää on kuvitella, miten turvatonta tuolla olisi elää. On vaikea katsoa lapsien pelokkaita kasvoja ja silmiä, joita vilahtelee uutiskuvissa. Nyt, kun viikon hauras tulitauko on ohi, sama moukarointi on alkanut jälleen suurvaltojen avustuksella.
Syyria on vain yksi valtio, josta ihmisten on paettava voidakseen elää.

Liikuttavaa on ollut myös hyvyyden katseleminen. Kreikassa, jonka talous on valtavassa kriisissä ja ihmisten elintaso alhainen, kukkii välittämisen kaunis kukka, laajasti ja rajoittamatta. Pienet saarivaltiot ovat vastaanottaneet ja auttaneet merestä kuolemasta valtavan määrän ihmisiä. He ovat ottaneet turvattomat koteihinsa, osoittaneet aivan yksinkertaista välittämistä. Niissä tarinoissa, joita teevee on välittänyt, ei ole kysymys mistään ihmeellisestä, vain  välittämisestä, väliaikaisen yösijan antamisesta, tavallisesta elämästä, johon vieras on otettu mukaan.

Entä sitten meillä? Oma kotikaupunkini teki päätöksen, ettei meillä ole varaa ottaa vastaan yhden käden sormilla laskettavaa määrää perheitä. Siis mitä??? Ei ole varaa! En ymmärrä, miksi maahanmuuttajat lasketaan aina vain menoeräksi, eikä ajatella sitä, mitä kaikkea sosiaalista, henkistä ja pitkällä tähtäyksellä taloudellistakin merkitystä heillä voisi olla meille, jotka alamme kohta haista näissä omissa liemissämme. Näin sanoo sydämeni ja järkeni ja myös kristinusko, joka on minunkin uskontoni. Iso Kirja kehoittaa osoittamaan rakkautta ja vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa kaikkia ihmisiä, mutta erikseen mainiten erityisesti muukalaisia kohtaan.

Kidutin itseäni katsomalla tv-dokumenttia elämästä niissä säilöntäkeskuksissa, joita australialaiset olivat perustaneet pienille saarille, mm. Naurun saarelle. Niissä pakolaiset elivät määrättömän ajan verkkoaitojen sisällä parakeissa aivan kuin vankeina. Meno oli kuin keskitysleirillä ja jo ennestään traumatisoituneet ihmiset kärsivät siellä tosi pahasti, Siis tosi pahasti.

Mikä meitä  ihmisiä oikein vaivaa?

Aloitin tämän tekstin kirjoitamisen pari viikkoa sitten. Tarkkaavainen lukija sen huomannee. Enkä nyt laita tähän yhtään kuvaa kauniista syksyisestä luonnosta. Menkää sinne itse. Ne kuvat eivät nyt vaan kuulu tähän juttuun. Jos osaan, liitän netistä tähän "Kanssakulkijan ikonin".En osannut :) Jos löydätte, katsokaa itse. Siinä Kristus on asettanut kätensä vieressä kulkevan ihmisen olkapäälle. Solidaarisuutta ja toisten kuormien kantamista on se. Siihen  meitä kehoitetaan.

Elämäni valokuvat

Olen jo kerran aikaisemminkin viimeisen kymmenen vuoden aikana yrittänyt selvittää suunnatonta valokuvasekamelskaani. Valokuvia on erilaisissa albumeissa, kansioissa, vihkoissa, leikekirjoissa ja lisäksi irtokuvalaatikossa aivan mieletön määrä. Kuinka toisin voisi ollakaan, kun vuosiakin on jo pitkälti kuusikymmentä. Elämääni (ja valokuvia määrällisestikin) ovat rikastuttaneet suuri sisarusparvi, monet kummilapset, useat erilaiset työpaikat ja valokuvaharrastus erityisesti luonnossa.      Avioiduttuani runsas kymmenen vuotta sitten olen  saanut uuden perheen, johon kuuluu kolme aikuista, ihanaa tytärtä suloisine lapsineen. On mukavaa kuulla pienistä suista:"Tuuli-mumma, tule pelaamaan"tai Tuuli-mumma, katso tätä!" Ja näistä mumman muruistakin on sitten räpsitty satoja kuvia. Onneksi suurin osa näistä uusista ovat "vain" tietokoneen albumeissa!

Tuossa alussa mainitsemassani ensimmäisessä kuvien hallintayrityksessä tein kullekin veljelleni ja siskolleni oman albumin, johon keräsin heistä ja heidän perheistään ottamiani kuvia. "Oma albumi" on sitten helppo napata mukaan, kun minusta aika jättää. Mielessäni pyörii kipeinä ne ajat, kun tyhjensimme vanhempiemme kotia ja oli päätettävä, mitä valokuville tehdään. En haluaisi mitään sellaista tuskaa ja murhetta omia jälkiäni siivoaville. Samalla pintaan on noussut murhe siitä, että lapsettomana ei avioliittoani varhaisempi menneisyyteni kosketa tai kiinnosta ketään. Siis mitä tehdä vanhoille sadoille kuvilleni, joista osaa on jo ajan hammas ja huono kuvanlaatu syönyt niin, että jäljellä on himmentyneitä, haalistuneita ihmishahmoja mitäänsanomattomiin taustoihin piirtyneinä.Vaikka itse tunnistan ja muistan ihmisiä kuvissani, on todettava, että jos ne olisivat jonkun muun kuvia, alkaisin nopeasti haukotella ja käännellä sivuja eteenpäin useamman kerralla.

On se ihme, että kuvien poistaminen on niin vaikeaa, vaikka niiden ottaminen on usein ollut vain hetken päähänpisto. Tuntuu, että poistaessani valokuvan vaikkapa silppuriin, syyllistyn valokuvassa olevien ihmisten ja tapahtumien syrjintään. Niinhän ei ole. Muistamisen arvoiset hetket ovat terävinä ja kirkkaina mieleni albumeissa.

Silti aion säästää kuvat, joihin liittyy erityisen paljon tunnetta. Se, joka albumiani (albumeitani?) selaa, näkee niistä kuvista juuri sen, mitä elämästäni haluankin jäävän itselleni ja toisille kirkkaimpana mieleen. Onnistunkohan luomaan elämäni albumin?

Mustavalkokuvat ovat muuten  osottaneet ylivertaisuutensa säilyvyydessä ja kuvan tarkkuudessa. Onneksi, kun lapsuudesta on niin vähän kuvia. Miksi ihminen haluaakin yhä uudestaan katsella juuri lapsuuden kuvia?

Perhepotretti 1957

Veljen seurassa oikein studiokuvassa!
 (Kuvasta otettu kuva on hieman väärin rajattu ja epätarkka)

Jonain jouluna tiernapojat!

Rippikuva

Siskon kanssa joululahjoja käärimässä

Luomakuntaa

Näiden sateisten päivien väliin mahtuu yksi lähelle lennähtänyt luontohavainto, kaunis neitoperhonen. Se levähti pitkään tällä vanhalla puutarhapöydällämme nautiskeltuaan sitä aikaisemmin mettä nauhuksen keltaisista kukista. Sen pari (tai kaveri) lennähteli kukasta kukkaan, kun tämä istahti poseeraamaan.
Luonto on näin kesäaikaan nopeasti muuttuva. Kukkanen aukeaa nupustaan, loistaa hetken terälehdet auki kohti aurinkoa ja sitten nuukahtaa ja kuihtuu pois. Kun yksi laji lopettaa kukinnan, jatkavat toiset. Koko kesäajaksi meillä riittää kauneutta niityillä ja ojanvarsilla, soilla ja metsiköissä.
Linnut pesivät, kasvattavat poikueensa, lähettävät ne pois pesästä ja sitten osa jo suuntaakin lämpimämpiin maisemiin. Lintujen seuraaminen on mielenkiintoista ja innostavaa. Ystäväpariskunta on innostunut tosissaan ja opettelee automatkoillaan lintu-CD:ltä tunnistamaan lintujen ääniä.

Alkukesästä odotellaan ja jännitetään marjojen kukintaa ja toivotetaan halla niin kauas kuin suinkin silloin, kun kukat aukeavat. Sitten tuijotellaan raakileita ja odotetaan, että ne kypsyvät. Alkaa kiihkeä poimintavaihe, ensin mustikka, sitten viinimarjat ja kun muu alkaa olla valmista, suunnataan puolukkametsään. Sieniä kerätään elokuussa heti, kun sateita on ollut riittävästi. No, nyt on totisesti ainakin täällä meillä päin satanut niin että mittarit eivät riitä, vaan tulvehtivat. Tällaiset ääri-ilmiöt alkavat ahdistaa, kun kyseessä on maanviljelijöiden mahdollinen vuoden työn hukkaanvaluminen. Ja se, mikä koskee maanviljelijöitä, koskettaa välillisesti meitä kaikkia. Niinpä sydämeni huokaa hiljaa: "Anna hyvä Jumala meille sateettomia päiviä - ja pian!"

Luonto on itselleni tärkein mahdollinen rentoutumispaikka. Päivittäinen kävelylenkki tutuissakin maisemissa riittää. Vuorokauden ajasta riippuen puut, heinät, lehdet, pilvet ja koko muu ympärillelevittäytyvä elinpiiri näyttää aina erilaiselta. Eilen aamulla ihailin auringonvalossa keltaisen ja vihreän sävyissä loistavaa peltomaisemaa. Iltapäivällä pilvet olivat mustat ja horisontti harmaa. Vesi peitti kaiken voimallaan. Mutta siitä huolimatta kaikessa masentavuudessaankin näkymä oli puhutteleva.

Nyt mietin, milloin pääsen taas metsään. Mustikoita pitäisi vielä kerätä. Sienissä en ole vielä alussakaan. Mutta vielä on kesää jäljellä. Kunhan sade menisi pois, pois, pois.

Neitoperhonen

Lätäkön taikaa

Pisaroita

Pihlaja

Kalkunmäentiellä

Mustikka

Mustikka on minulle ehdottomasti marjoista paras. Jo sen poimiminenkin on ilo ja kunnia. On ihme, että juuri minä saan elää maassa, jossa kasvaa tällainen herkku ja että herkun  hankkiminen on ilmaista ja myyminenkin täysin verotonta. No, myymään en ole koskaan pystynyt, koska en jaksa kuitenkaan päätoimista mustikkametsässä olemista. Nyt on se aika vuodesta, jolloin metsästä mustikoita löytyy. Yhden ihanan retken teinkin jo miehen kanssa eräänä hellepäivän anivarhaisena aamuna. Taukopaikkana oli laavu ja välipalana termarikahvit ja ruisleipää.  Hyvin jaksoimme nelituntisen metsässä; minä erinomaisesti, mies tyydyttävästi, joten keskiarvo on hyvin :)

Seura parantaa muutenkin metsässä viihtymistä. Sain ystävältä ohjeet mustikkapaikkaan hänen kotitilansa läheltä. Aamulla sainkin hänet seurakseni poimimaan. Siinä tuli saman tien jaettua iloja ja suruja menneiltä vuosilta. Oli hyvä olla.

Nii-in. Kyllähän siellä metsässä on tukalaakin.  Kun on kuuma ja selkää jo särkee ja sitten vielä kärpäset + muut ötinkäiset yrittävät tunkea silmiin ja sieraimiin, tekee välillä mieli luovuttaa ja lähteä kotiin. Pieni tauko, metsän huminan ja hiljaisuuden kuunteleminen,  mahdollinen kahvikupillinen eväsrepusta, hörppäys vesipullosta - ja niin jaksaa taas. Mielessä motivaationa kuva mustikkarasioista notkuvista pakastimen hyllyistä ja mustikkapiiraasta tai mustikkaraakakakusta. Ah!

Mitähän Wikipedia kertoo tästä rakkaasta marjasta? Mm. näin: "Mustikka marjoo heinäkuusta jopa lokakuulle kasvupaikasta riippuen. Marjominen riippuu suuresti sääolosuhteista: pölyttäjistä ja alkukesän pakkasista. Pölyttämisen suorittavat pääasiassa hyönteiset, mutta mustikka voi myös itsepölyttyä. --- Mustikan sininen väri johtuu vahakerroksesta. Tummia, vahattomia marjoja kutsutaan värinsä vuoksi terva- tai voimustikoiksi. Vahapeite voidaan myös pyyhkiä pois, jolloin tuloksena on tervamustikkaa vastaava musta marja." Ai - tuota en ole tiennytkään! Voiko todella?

Mitä terveydellistä hyötyä tästä sinisestä marjasta sitten on? Siitä saa runsaasti A- ja B-vitamiineja, mangaania, kuituja, flavonoideja. Myös C-vitamiinia, mangnesiumia ja kalsiumia marja sisältää. Sillä on todettu olevan muistisairauksia estävää vaikutusta ja silmien näkökykyyn mustikan syönti myös vaikuttaa myönteisesti.

Kukapa ei olisi saanut lapsena ripuliin lääkkeeksi mustikkakeittoa. Parkkihappo on se ainesoasa, joka hillitsee kyseistä ikävää sairautta.

No, meillä ainakin mustikka kuuluu lähes jokaiseen päivään. Siksi ei heinäkuun lopulla ja elokuun alussa tarvitse miettiä turhautuneena, mihin vapaa-aikansa käyttäisi. Saahan marjoja ostettuakin, mutta koko prosessi poiminnasta leivontaan on monella tavalla nautinnollista. Paitsi perkaaminen.

Tämän päivän tärkeys

Ne asiat, jotka ovat tärkeitä, muuttuvat ajan kuluessa. On mielenkiintoista huomata muutoksia omassa arvoasettelussa. Kun lähden siitä, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus, on minun myös mietittävä, meneekö päiväni "ohi" ilman syvällä sisälläni tapahtuvaa tyytyväisyyden tunnetta. Esimerkiksi nyt, kun kesä alkaa olla parhaimmillaan,kulutanko tämän päivän sisätiloissa askarrellen? Omien mahdollisuuksieni rajoissa yritän joka aamu pohtia, miten tämän päiväni käytän.

Tässä tuli heti huono omatunto siitä, etten ole päivittänyt tätä blogiani maaliskuun jälkeen. Monta kertaa olen miettinyt tämän kirjoittamisen mielekkyyttä. Onko minulla mitään sanottavaa? Miksi kirjoitan? Nytkin ulkona paistaa aurinko ja puutarha kutsuu.

Jalokärhämö, kevätkainokukka, kevätesikko, punainen leimukukka, purjosipuli, lehtiselleri ja lehtikaali, siinä kymmenen euron lottopotti, jonka hankin tänään. Tuotto meni yhteisvastuulle, joten lottopotti tuottaa pienen määrän hyvää jollekin ihmiselle. Ja minun hyväni kasvaa, kunhan istutetut taimet alkavat tuottaa satoa tai tehdä kukkaa. Joka vuosi puutarha on yhä tärkeämpi. Se on kauneudenkaipuun, käsillätekemisen ja ulkoilmasta nauttimisen symbioosi. Kun ei ole mahdollisuutta matkata ympäri maailmaa, on kotona olemisesta syytä oppia nauttimaan.

Yhdessä miehen kanssa on tänä keväänä jo kolmena päivänä taivallettu luontoon, metsän hiljaisuuteen. Termoskahvi, nuotiomakkara ja kotoinen leipä maistuvat metsän suojassa, kirkkaan taivaan alla. Käki kukkui kiihkossaan kymmeniä kertoja viimeksi laavulla istuessamme. No, emme me ihan niin monia vuosia elää halua kumpikaan, kuin käki runsaudenpuuskassaan antoi ymmärtää.

Mietin äsken pururatalenkilläni mitkä sitten ovat asioita, joita nyt arvostan ja haluan tehdä. Suljen ensin pois asiat, joita ainakin kesällä olen valmis vähentämään, jos en kokonaan ihan lopettamaan.
Facebook, telkkari ja kaikenlaiset pelit nyt ainakin ovat mielessäni. Ehkä sadepäivänä tallenteelta tai areenasta voi jotain ilokseen katsella.

Haluan olla ulkona, liikkua, laittaa hyvää (grilli)ruokaa, tavata ihmisiä, hoitaa puutarhaa, lukea, valokuvata ja kirjoittaa. Polvikivut ovat alkaneet muistuttaa elämän ja kehon kulumisesta. Sitä suuremmalla syyllä on aika tehdä sitä, mitä (vielä) voi ja haluaa. Tekee mieli myös virkata, mutta se onkin sitten toinen juttu. Elämähän on jatkokertomus.

Kauhanevalla

Lintupilvi matka-aamuna

Tämän päivän taimisaalis

Niin. Amen.

Naamioiden takana?

Pankkiryöstäjä tai terroristi vetää päähänsä kaiken peittävän hupun. Vain hengittämiseen ja näkemiseen tarvittavat aukot rikkovat täydellisen kasvottomuuden. Kun et halua tulla tunnistettavaksi, peität itsesi. Pimeä peittää ilman naamiotakin. Siksi toisten mielestä on turvatonta kulkea pimeässä. Siellä voi vaania mitä tahansa pelottavaa. Toiset taas rakastavat pimeää samasta syystä. Pimeässä voin kulkea niin ettei kukaan näe. Valo paljastaa minut, pimeä peittää.

Tavallisena arkenakin haluamme piiloutua. Piiloutumisen syitä ja tapoja on monia riippuen tilanteesta ja ihmisen tarpeesta kätkeä jotakin aitoa ja omaa. Huonosti nukkuneena yritän kätkeä väsymyksen merkkejä silmänalusvoiteilla. Sipaisen huulikiiltoakin huulilleni näyttääkseni pirteämmältä. Haluan peittää todellisuuttani. On tärkeää, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Poliitikot kätkeytyvät niin hienojen ja ympäripyöreiden sanojen taakse, etteivät ihmiset ymmärrä mitä he sanovat ja mistä oikein on kyse. Kun on kysymys ihmisen elämän välttämättömyyksistä, tuntuvat poliittisten pelien pelaamiset todella pahalta. 

Ja se vasta paha juttu onkin, jos joutuu peittelemään oman perheen sisällä olevaa ongelmaa valehtelemalla. Suojelu vie usein ongelman aiheuttajaa vain  syvempään ahdinkoon. Lopulta elämä kuitenkin tapahtuu. Totuus tulee päivänvaloon. Ja totuus tekee vapaaksi, niinkuin Iso Kirjakin sanoo.

Toisaalta me tarvitsemme roolejamme ja naamioitamme. Mutta elämä on raskasta, jos joudun jatkuvasti elämään valheessa. Itsetuntoni kieroutuu, masennukseni syvenee, riippuvuuteni lisääntyy.

Totuus tekee vapaaksi. Itse osallistun parhaillaan ryhmään, jossa etsitään ovia muutokseen. Pienestä ryhmästämme on tullut läheinen, koska luottamuksen ilmapiirissä olemme voineet pudottaa naamioitamme ja katsella omaa ja toistemme elämää niin avoimin silmin ja aistein kuin se itse kullekin on ollut mahdollista. Olen siitä hyvin kiitollinen. On mielenkiintoista huomata, miten samanlaisia me ihmiset olemme lähtökohdistamme huolimatta.
Laupias Jumala on kanssamme. Hän on ollut kaikista kiusatuin ja kärsinyt ihmisen osan katkeraan loppuun asti.

Hiljainen viikko alkaa aivan pian. Totuus lyödään ristille, mutta Totuus murtautuu kuoleman kahleista. Pääsiäinen koittaa eläville ja kuolleille, naamioituneille ja murtuneille, jokaiselle.

Innostu runosta!

Eilen vietin todella kokopäiväisesti suomalaisen kulttuurin ja Kalevalan päivää. Pohjanmaan Lausujien 20-vuotisjuhlassa Seinäjoella esiintyi runoryhmiä Ähtäristä, Alavudelta, Kauhajoelta, Kauhajoen Nummijärveltä, Lapualta, Seinäjoelta ja Nurmosta. Lisäksi kuultiin taitavia yksittäisiä lausujia, joista parhaiten mieleen jäivät oman runontulkintani ja ohjaukseni oppiäiti Anneli Lähdesmäki, joka tulkitsi loistavasti Marja-Liisa Vartion "Häät". Myös Irja Forssin  ja Anne Ristikankaan vahvasti tulkitut runot jäivät kirkkaina ja lohdullisina mieleen.

Itsekin lausuin pitkästä aikaa isolle yleisölle (ilman lunttia) Eino Leinon "Laulajan laulun". Miten ihana tunne oli antaa runon viedä mukanaan ja nähdä salintäyteisen yleisön vastaanottavia kasvoja. Iloitsin siitä, että saan ammentaa kotimaisen runouden runsaasta soppakattilasta pienen kauhallisen samanhenkisten ihmisten lautasille nautittavaksi.
Kanssani näyttämöllä olivat runoryhmästämme Nummijärveltä Anna-Liisa ja  Sirpa. Hannu halusi myös mukaamme, joten Runokerän langanpätkät jakoivat osaltaan aromikasta runokeittoa tuntemattomien (Tuuli Tamminen) ja tunnettujen (Eino Leino, Satu Hassi ja Aino Kallas) runoilijoitten säkeinä.

Niin. On mukavaa olla innostunut mariginaalitaiteesta, jota runous on. Dekkarit, muu proosakirjallisuus ja sarjakuvat voittavat runouden suosiossa mennen tullen. Siksi onkin niin tärkeää pitää esillä sitä, mikä jää muuten jalkoihin.Kuitenkin suurien tunteiden keskellä melkein  kaikki hakevat tuntemuksilleen tulkkia runoista. Häissä, kastejuhlissa ja hautajaisissa tarvitaan vähintään onnittelukorttiin tai adressiin joku tunteita kuvastava värssy, ellei jopa koko runo.

Runon suosio ei ehkä ole niin suuri siksi, ettei se aina ensi kertaa kuulemalla tai lukemalla avaudu lukijalleen tai kuulijalleen. Mutta kun on hiljaisuutta, rauhallista aikaa ja tarve miettiä elämän syvyyttä, kannattaa tuntemuksilleen hakea vastakaikua runoista. Lauluthan ovat sävellettyä runoutta. Psalmien kirja raamatussa on koko maailman varmasti luetuinta runoutta, koska psalmit  niin todesti kuvaavat ihmisen syvää yksinäisyyttä - ja toisaalta iloa ja onnea. Tutuin psalmi lienee tämä:"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu..." (Ps 23). 
Viime kädessä esim. dekkarit unohtuvat, mutta koskettava laulu tai runo ei koskaan. Rakas runo tai laulu on sielun aarretta, laulun muodossa vielä muistin pettäessäkin esiin tunkevaa ydinravintoa.

Eilisessä juhlassa etsintäkuulutettiin nuoria, innovatiivisia runon tulkitsijoita jatkamaan Pohjanmaan Lausujien työtä. 20 vuotta sitten Lausujien toiminnan aloittaneet alkavat ikääntyä nopeammin kuin soisivat. Tarvitaan uusia, luovia, taitavia runon tulkitsijota - ja runojen kirjoittajia myös.
Kun olen itse ohjannut kahta runoryhmää kansalaisopistoissa, niin tiedän tämän: Runoista mitään tietämättömät aloittelijat ovat ajan kuluessa  innostuneet ja tulkitsevat niitä hyvin pian innolla ja taitavasti.
Eläköön kaikki suomalainen kulttuuri, mutta tänään erityisesti runous!

Runollista lasitaidetta olohuoneen ikkunalla

"Kuulkaa korpeimme kuiskintaa..."

Runolle ruvenneita :)

Joo-o. Kyllä se on siniristilippumme eilisaamun kirkkaudessa.

Anneli Lähdesmäki tulkitsemassa Marja-Liisa Vartion "Häitä"

Lumi

Lumi, alati hämmästytät minua. Sadat alas maan päälle. Heijastat valoa. Olet kirkas peitto, jonka taivas levittää suojelemaan maan kuorta. Olet kudottu miljardeista erilaisista pikku tähdistä.
Jos yritän ottaa yhden kädelleni, sitä ei enää ole.

Ajattelen ruusuani, jonka olet peittänyt. Mietin, mahdoinko panna tarpeeksi havuja ruusun suojaksi ennenkuin levitit vaipan puutarhani päälle. Kun katselen ruusuani nyt, näen vain muutaman maasta törröttävän varren pätkän. Kuitenkin toivon, että kesällä saan katsella ja haistella ruusuni ihanuutta.

Olin tänään hautajaisissa. Lumen kirkastaman kirkkomaan multiin laskettiin entinen työtoveri. Ajattelin taas katoamattomuuden ja katoavaisuuden arvoitusta Kaipasin rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa näistä maisemista. Mietin, miten me kaikki olemme tässä olomuodossamme täällä vain hetkisen. Mietin, miten kuitenkin isä, äiti, sisko, veli ja monta muuta rakasta ovat edelleen minulle yhtä todellisia kuin eläessään. En näe heitä enää, mutta mielessäni ja elämäni tarinassa he ovat läsnä ja olemassa niinkuin puutarhani ruusu, jota nyt en voi nähdä, mutta joka kesällä uskoni mukaan jälleen kohoaa maasta herkkänä ja tuoksuvana,

Vaikka elämme sairauksien varjossa, etsin ympäriltäni valoa ja lämpöä. Ja jos tulee oikein pimeä, muistan psalmia 139, jossa psalmin laulaja vakuuttaa: "Vaikka sanoisin: - Nyt olen pimeyden kätkössä, yö peittää päivän valon- , sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo."

Niin. Uskon todellisuus on paradoksaalista. Me elämme todellisuudessa, joka on enemmän kuin ikinä osaamme kuvitella. Lumi peittää suojaansa, antaa maan levätä ja uudistua.  Mekin pääsemme kerran lepoon maan multiin. Jaksanko uskoa, että vain hetkeksi, ja senkin hetkisen Rakkauden kämmenellä?

Ruusuni kaukaa...

...ja läheltä

"Nyt me näemme kuin kuvastimessa...

...arvoituksen tavoin..."