"Kun ei kukaan koskaan mitään, kun kaikki aina vaan"

Tuttu on tuo hokema nuoruudesta asti. Mutta aina vain paremmin ymmärrän sitä. Se on sellainen lause, jonka voi itse täydentää. Tänään täydentäisin sen vaikka näin: "Kun ei kukaan koskaan mitään ota vakavasti, kun kaikki aina vaan katsovat, mitä muut tekevät", tai: "Kun ei kukaan koskaan kuuntele mua, vaan kaikki vaan juttelee muiden kanssa."  Väsynyt äiti sanoisi ehkä: "Kun ei kukaan koskaan auta kotitöissä, vaan kaikki aina vaan tekevät omia juttujaan."

"Olen pieni pallo vain, pyöreä..."

Kun joku joskus jotakin, mutta kun ei kukaan koskaan mitään. Valivali.
Avainnauhassani lukee: "Asenne ratkaisee aina".  Noh. Mikään ei todella taida muuttua valitusvirrestämme juurikaan paremmaksi. Täytyy siis muuttaa asennetta.

Kahvipöytäkeskustelussa tänään eräs ihan siistin, vaikka hiukan ohimoilta kaljuuntuneen hiuksiston omistava mies lohkaisi: "Kun tukkakin harvenee niin ettei sitä saa enää papiljoteille."  Miehekkään miehen huumoriheitto.  Mutta asenne ratkaisi.  Koko vanhemmasta naisväestä koostunut pöytäseurue purskahti nauramaan. Vanhuuden vaivojen valittaminen jäi siihen.

Nyt pyörii pyykkikone. Siellä ovat suloisessa sekamelskassa vaaleat, kauniinkeltaiset pienet ruokaliinat (= tabletit) ja mm. mustat puserot.  Asenne ratkaisee, mitä sanon, kun kohta ripustelen vaatteita kuivamaan.

Mitäs näistä pienistä, mutta suurissakin asioissa oma asenne ratkaisee.  Jos ei kukaan koskaan anna apuaan nälkäänäkeville tavalla tai toisella, niin ei mitään kohta enää olekaan. Maa, ilma (= maailma) ja vesikään eivät  kestä enää itsekkäällä asenteella porskuttavia rikkaita.  Mutta enhän minä anna mitään, kun ei kukaan muukaan koskaan mitään.  Voi voi meitä.