Perjantaina osuimme matkallamme myrskyn silmään Saran ja Sarvelan välillä pienessä gallialaisessa kyläsessä, Karviassa. Pilvet hävittivät auringon valon silmiltämme. Puut taipuivat kaksinkerroin. Vettä satoi rankasti. Tuntui, että vesi alkoi velloa merenä vastaamme tietä pitkin. Valaistuksesta huolehtivat sadat kirkkaat, maahan asti lyövät salamat. Taustamusiikkina sateen rummutuksella oli ukkosen rumpujen jylinä. En nähnyt ajaa.Mietin siinä pysähdyttyämme Jumalaa. Onko tämä nyt kokonaan hallinnassa? Oli pieni olo. Mietin puita, karjaa laitumella, ihmisiä töidensä ääressä.Katso meitä. Katso kaikkia, jokaista. Ja Jumala katsoi. Varmasti hän katsoi senkin miehen puoleen, joka kuoli illalla samanlaisessa ukonilmassa.
Yhtäkkiä kaikki oli ohi. Parkanossa oli joku puu katkennut sähkölankojen päälle. Tie kuivui. Lämpötila kohosi takaisin ne yli kymmenen astetta, jotka myrsky oli sitä alentanut. Espooseen saavuttuamme helle helotti jo täydellä voimalla. Jumala zoomasi meihin ja näki meidän väsyneinä raahaavan matkalaukkujamme yöpaikkaan. Hän siveli silmämme uneen ja herätti uuteen aamuun. Vain Hän tietää, montako aamua on kohdallani vielä jäljellä. Päätän yrittää elää ( isolla eellä, mitä se sitten tarkoittaneekin ) oikein niistä jokaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti