maanantai 28. helmikuuta 2011

Melkein muutettu

Muutossa voimat punnitaan, kaikenlaiset. Tätä on nyt jatkunut yli kolme viikkoa. Olen kuitenkin työkuntoinen ( oli tänään ensimmäinen työpäivä ensimmäisen osa-aikaeläkejakson jälkeen ), avioliitto on voimissaan ja lihaskuntokin on parantunut. Siinä hyvät uutiset. Huonoja ovatkin sitten erilaiset laidasta laidasta vellovat ikävät  tuntemukset: kiukku, itkuväsy, selkäkivut, voimattomuus loputtomalta tuntuvan tavarapaljouden keskellä ja huumorintajun paikoittainen kaikkoontuminen. Siis noin joitakin luetellakseni. Hetkittäin kalvaa huoli myös tulevaisuudesta. Onkohan tämä nyt varmasti koti, jossa voimme asua niin kauan kunnes joku kärrää meidät sellaiseen kotiin, jossa ollaan, kun ei enää muualla tulla toimeen?
Näin palaa turha tavara...
Voi miten hyvää tekevät puolen tunnin tirsat! Joka väliin niitä on nukuttu. Ja miten mukavaa, että molemmat kissaystävämme saivat kunnon kodin. Ovat jo soitelleet ja lähetelleet tekstiviestejä. Surkealta tuntui jätää ne uusiin, outoihin oloihin, Molemmilla oli edessään tutustuminen Koiriin! Pienempi kissoistamme yritti tunkeutua väkisin liian matalan sohvan alle ja päätyi lopulta sohvan ja seinän väliseen kapeaan solaan. Suurempi sai kodin eläinystävien talosta, jossa oli neljä koiraa. Soitteli, että kaikki muu jo menettelee, mutta koirien hajuihin pitää totutella yöllä, kun kaikki nukkuvat.
Istun kirjoittamassa tätä pikkuisessa sopessa yläkerran huoneessa kahden kirjahyllyn välissä. Mukava omakolo. Mies järjestelee tavaroitaan tällä hetkellä saunassa, kun oma "toimisto" on niin pieni, että esityö ja hävittämisen kauheus tarvitsee saunan rauhan.
Tänään palautuvat edellisen asunnon avaimet vuokratalon isännälle. Jotenkin on helpottunut olo. Siis jotenkin.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Keveneekö kuorma?


Kuulun siihen etuoikeutettujen joukkoon, joille on vielä mahdollista tämmöinen osa-aikaeläkeläisyys. Se alkaa omalla kohdallani nyt ja sitä kestää pitkään, melkein vuoden 2014 loppuun. Eli leipä kapenee ( kovenee )?, mutta vapaus lisääntyy. Vastuu elämästä sekä työssä että kotona ja tässä maailmassa on silti sama. Itsestäni en pääse vapaalle.
Tämänhetkisiä tunnelmiani kuvaava sana on kuitenkin klisheinen: "Ihanaa"! On rinnassa semmoinen iloinen olo. En ole oikein elämisen huolilta jaksanut sitä ajatella aikaisemmin. Tänään, kun tiedän, ettei huomenna, eikä Herra paratkoon, kahteen viikkoon tarvitse mennä töihin, tunnen jonkin uuden alkavan. Ja kun se ei lopu tähän, vaan parin viikon välein  ihanuus toistuu! Voihan nenä!
Joku kyynikko miettii nyt, että elämän lopun lähenemistä tuo vain tietää. Voiko vanhenemisessa olla mitään ihanaa? No voi olla. Ensinnäkään ei enää tarvitse olla nuori. Toiseksi ei enää tarvitse tehdä niin paljon työtöitä. Kolmanneksi saa tehdä suhteellisen terveenä vielä monia kivoja asioita, niitä, joista on haaveillut.
Kyllä minä tiedän, ettei kuorma kevene kaikilta osin. Lähelläni on sairautta, itsekin saatan sairastua ja ikääntymisen vaivat saartavat minut pian kuin kiljuva jalopeuralauma. Silti tänään nosta maljan elämälle.
" Oi, kiitos Sä Luojani armollinen,
joka hetkestä jonka ma elin.
Kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömen mi sykähteli;
kun annoit sa tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks, 
ja hengen niin herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen."
                                Eino Leino



sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Yksinäisyyttä

Tänään alkanut yhteisvastuukeräys koskettaa monella tavalla. Meillä näytettiin kirkossa videopätkä Mosambikista kotoisin olevasta täysin orvosta Albertosta, joka 14-vuotiaana asui käytännössä kotkonaan yksin. Ensin kuolivat vanhemmat, sitten ainoa turva, isoäiti.  Se kuvasi liikuttavalla tavalla aids-orpojen elämää Afrikassa. Aivan yhtä koskettavia olivat tarinat suomalaisten nuorten yksinäisyydestä.
Yksinäisyys on sielun tila, josta on vaikea päästä irti silloinkaan, kun kaveriporukka vaihtuu. Näin kuvasi toisessa filminpätkässä suomalainen yläasteella kiusattu nuori.  Erilaiset tilanteet muistuttavat niistä fiiliksistä,  välitunneilla, jolloin aina koki olevansa ulkopuolinen. Kamalaa. Ilman mitään järkevää syytä jotkut váin joutuvat tuomituiksi yksinolon kurjuuteen, vaikka muita on paikalla.
Nyt meillä on mahdollisuus toimia nuorten hyväksi. Tehdään yhdessä ennätys...näytetään, että suomalaiset osaavat tehdä muutakin, kuin van surra yhdessä silloin, kun jokin ääri-ilmiö tapahtuu nuorten eristyneisyyden seurauksena. Nyt jokainen voi vaikuttaa. Ammattiauttajat yksin eivät voi kaikkea, tarvitaan lähimmäisyttä, rahaa ja paljon siunausta ja rukousta. Hyvää yhteisvastuukeräystä kaikkialla toivottaa maaliskukka.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Muuttomietteitä

Maailmani vapisee liitoksissaan. Kodin tavarat alkavat tunkeutua pahvilaatikoihin. Kirppiksen ovi aukeaa melkein joka päivä; osa tavaroista on saanut potkut. Joistakin on luovuttu haikeudella, suurimmasta osasta helpotuksesta huokaisten. Kissat seuraavat hölmöinä kahden ihmisolennon outoa liikehdintää tietämättä lainkaan, että eräänä keskiviikkona pankin perähuoneessa niiden kohtalo sinetöitiin neljällä allekirjoituksella. Kaksi allekirjoittanutta sai tililleen paljon rahaa ja toiset kaksi paljon velkaa. Tosin kauppaa ei käyty kissoista, vaan velan vastineeksi saamme uuden kodin rivitalon päädystä keskustassa. Metsän keskellä asumisen idylli päättyy. Samalla päättyy viidenkymmen seitsemän kilometrin päivittäinen työmatka-ajo. Kissat etsivät uutta kotia ( itse siitä täysin tietämättöminä) ja me kaksi seikkailemme monin erilaisin tuntein uuteen elämänvaiheeseen.
   Mitäkö mietin? Jotenkin todella paljon sitä, että tälle matkalle lähtiessä otetaan mukaan paljon tavaraa. Jokaisen tavaran kohdalla mietimme, tarvitaanko tätä perillä? Onko tämä jo tarpeetonta? Silti mukaan livahtaa muutakin kuin välttämätöntä. Joidenkin tavaroiden kohdalla naurattaa; tämän naulakilon ostin joskus muuttaessani, mitäköhän ajattelin rakentaa? Nämä naulat saavat mennä! Joku esine taas nostaa silmiin kaipauksen kyyneleet; äidin kapioarkku täynnä äidin ostamia lankoja, joista hänkin vielä aikoi neuloa jälkipolville monia nuttuja, sukkia ja lapasia. Tai isän omin käsin somistama pieni mosaiikkimaljakko, joka oli olemassa jo silloin, kun olin aivan pieni. Mihin panen kuusitoistakesäiselle valmistetun kansallispuvun?
Opettelen realismia. Tavara on vain tavaraa. Se vaikuttaa myös valintoihin. Tiedän, että tämä muutto on kohdallamme hyvin todennäköisesti viimeinen muutto ennen sille matkalle lähtöä, johon ei tarvitse pakata mukaan mitään. Silloin punnitaan vain se, mihin suuntaan olen kompassini lukemat asettanut. Olenko oikealla kartalla?
Mitä silloin arvostavat ne jotka tyhjäävät kotiamme?  Kantavatko he kaatopaikalle kaiken omistamamme?  "So what?", tekee mieli sanoa tunnetun poliitikon tekstiviestiä siteeraten. Tai EVVK nuorison kielellä.
"Surutonta, ah, matkalla en majaa saa, sinne kiirehdin missä on toivoni maa, lepo iäinen missä mun kätkee." Tämä virren pätkä on tosinaisen ja tosimiehen tosirealismia. 

   Hauskasti luki erään kaupasta haalitun muuttolaatikon kyljessä: "Hyvää loppuvuotta". Se oli kirjoitettu tussilla ja alla painettuna tuttu teksti "Koiviston korpputehdas". Niin että korppujen varassa jatkamme iloisina elämää. Onneksi olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunan takana on metsämaisemaa tulevassakin kodissa.