Elämän mieli

Jokainen elää elämänsä niinkuin haluaa. Elämässä on asioita, joihin meiltä ei kysytä lupaa, mutta avaimia onnellisuuteen on silti paljon jokaisen omassa taskussa.

Viime lauantaina haudattiin meidän sukumme vanhin. Hän eli melkein 105-vuotiaaksi. Nekrologista luin hänen kolmen kohdan ohjelmansa, joka on vaikuttanut pitkään ja vireään elämään: Lue sanomalehti joka päivä, käy joka päivä ulkona (kävelemässä) ja tapaa joka päivä yksi ihminen kasvokkain. Hyviä ohjeita eläkeläiselle ja miksei meille jokaiselle.

Tällaisissa maisemissa päihdekuntoutujien leiriä vietettiin
Honkajoen Jyllin leirikeskuksessa

Jollakin toisella elämänohjeet ovat erilaiset. Jokaisen päivän tekemiset ja tekemättä jättämiset muovaavat joka tapauksessa elämäämme. Voisiko asiassa kilvoitella? Kyllä voi. Joillekin kilvoittelu on suorastaan elossa säilymisen ehto.

   Olin parin päivän ajan päihdekuntoutujien leirillä, onnekseni vain yhtenä ohjaajana. Leiri kesti neljä päivää, ja ohjelma ei ollut pelkästään ulkoilua ja syömistä. AA-laisen kokemusasiantuntijan  ja muiden päihdesairauteen perehtyneiden vieraiden johdolla ja myös "omassa porukassa" käytyjä keskusteluja kuunnellessani ymmärsin, miten hartaasti lähes jokainen osallistuja toivoi, että voisi elää lopun elämänsä ilman alkoholia. Juominen kun ei ollut enää pitkään aikaan ollut kenellekään hauskaa, vaan kauhistuttava "pakko". Heidän mottonsa on anonyymien alkoholistien tuttu rukous: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan".
Tuokin elämänohje on hyvä ja käyttökelpoinen jokaiselle. Asenteistahan elämä on pitkälti kiinni.

Monesti kysytään, minkälaisin eväin vanhemmat lähettivät lapsensa maailmalle. Joillakin eväitä ei ole ollut lainkaan. Oma elämä on pitänyt oppia yksin, kaikki virheet kantapään kautta kokien. Toisille Jumala on antanut vanhemmat, joiden elämä sinällään on ollut esimerkiksi kelpaavaa. Elämänohjeita on lukuisia. Ehkä yksi armollisimmista on vanhempien sanat: "Koskaan et voi tehdä mitään niin väärää, että et olisi tervetullut kotiin."

Tuo elämänohje on kuin tiivistelmä tutusta tuhlaajapoikavertauksesta. Isän syli on auki, koska hänen sydämensä on sulaa rakkautta. Jospa me voisimme heijastaa edes hivenen tätä taivasta maan päällä.


   

Annan anteeksi - vaikea, vapauttava ajatus

Vieraan paikkakunnan kauppakeskuksessa pysähdyimme tekemään ostoksia. Edellämme ruokaosaston kärryjen ohi marssi leveäharteinen, asultaan tummanpuhuva miehenjärkäle. Takin selkämyksessä luki jotain, englanniksi. Kauhistuin. Lyhyen kaavan mukaan siinä olivat sanat: "On aika nostaa vihan lippu liehumaan!" Siinä äitienpäiväruusujen ja hempeiden lahjapakkausten keskellä seisovassa itsessäni läikähti hämmennys ja pelko.

Luimme tapamme mukaan tällä pitkällä matkallamme autossa ääneen kirjaa, tällä kertaa Anna-Liisa Valtavaaran "Ainako anteeksi?" Kirja selittää melkein aakkosista alkaen miten tärkeä, vaikea, vapauttava ja ihana asia on anteeksiantaminen, - pyytäminen ja -saaminen. Läpi kirjan kulkee teema katkeroitumisesta ja sen välttämisestä. Jos joku on yrittänyt hävittää puutarhastaan nokkosta, voi kuvitella, millaista tuhoa katkeruuden sitkeät ja pitkät juuret sydämessä saavat aikaan. Kun anteeksipyytäminen jostain syystä pitkittyy, asia myös mutkistuu.
Kirjassa puhutaankin kahdenlaisesta anteeksiantamisesta: kahden ihmisen välisestä ja toisaalta yksipuolisesta tapahtumasta. Esimerkiksi omalle äidilleen tai isälleen, joka on jo kuollut, voi antaa anteeksi toisen saamatta siitä enää tietoa. Kuitenkin anteeksiantaja voi vapautua elämään tätä hetkeä energisesti ja vapaana. Vuosia kestänyt painostava katkeruus on poissa. Sama koskee monin osin myös anteeksipyytämistä.
   Tärkein kirjan korostama asia lienee suuri vapauden ja ilon tunne, jonka anteeksiantaminen tuo omaan elämään. Se vaikuttaa muihinkin kuin vain anteeksipyytäjän ja anteeksiantajan välisiin suhteisiin. Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen ovat kuitenkin  pitkällisiä prosesseja. Pahat tunteet tulee tuntea eikä vääriä tekoja voi tehdä tekemättömiksi. Mutta teon tehnyt ihminen voi pyytää anteeksi ja anteeksisaamisen kautta vapautua elämäniloon. Mahdollisesti katkennut ihmissuhde saada uudelleen toimivaksikin.
Usein odotamme turhaan anteeksipyyntöä.  Kirja siis kehoittaa meitä oman katkeruusarkkumme äärelle.  On aika penkoa arkkua, löytää katkeruudet ja anteeksiantamattomat asiat ja ryhtyä sitten anteeksiantamisen prosessiin yksi asia kerrallaan. Kuka ei haluaisi elää vapaana negatiivisesta energiasta, jota katkeruus meissä kasvattaa? Samalla voi miettiä sitä, keneltä minun tulisi pyytää anteeksi. Anteeksipyytämisestä ja -saamisesta on itsellänikin syvälle sisimpään ulottuva, vapauttava kokemus. Olin silloin itse anteeksipyytäjän paikalla.

Ei varmaan kenenkään tarvitsisi julistaa vihan lipun salkoon nostamista, jos voisi yksilönä antaa anteeksi ihmisille tai erilaisille ryhmille tai yhteisöille hyvinkin vaikeat vääryydet.

Kirja ei tarjoile helppoheikkimäisiä ratkaisuja. Se kannustaa ja antaa työkaluja tuohon jo monesti mainitsemaani A-asiaan.

Ja mitäs Jeesus sitten tähän sanoisi? "... Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..."  Koko pyhä kirja puhuu sadoin eri tavoin vihasta, katkeruudesta ja ennen muuta armosta ja rakkaudesta. Jumalan rakkautta ei voi rajata. Mutta me itse olemme usein kuin vanhempi veli tutussa kertomuksessa; meitä ärsyttää nähdä, miten ylenpalttisen iloisesti isä antaa kaiken tuhlanneelle pojalleen anteeksi. Järjestää oikein ilojuhlat, pahus soikoon! Ajattelisi nyt vähän.
   Tai miten se yksi mies maksoi pienen hetkosen työssäolleelle saman palkan kuin koko päivän työn hikeä vuodattaneille! Tuskin ehtivät viimeiset lapioon tarttua - ja saivat saman palkan! Huhhuh! Väärin!
Näinhän me ajattelemme. Ehkäpä kannattaa käydä omien katkeruuksiensa äärelle nöyrin mielin, helluntain Hengen avittamana.