Joulu tuli taas

Tämä pitkänsitkeä  flunssa on pakottanut vimmeisen puolentoista viikon aikana perumaan monta menoa ja myös parit vieraat. Huominenkin kauankaivattu matka joudutaan perumaan, sillä itseni lisäksi aavisteltavissa ollut nuha ja harvakseltainen yskä kuuluvat myös kanssaeläjäni äänessä. Mutta tulipa joulu. Tuli ja toi rauhan tullessaan. Kaikki on tehty verkkaisesti, nauttien. Ruokaa oli riittävästi, ei ähkytty- laatikot jätettiin jääkaappiin odottamaan tulevia päiviä. Illalla ehdittiin katsoa elokuva ja kuunnella Mozartia sen jälkeen kun harvakseltaan oli paketit avattu. Takassa paloi tuli. Mikään ei kiehunut liedelle. Ja enkelikello- sen helinä on jälleen suloisinta joulumusiikkia, vaikka kestää vain pienen  kynttilän pituisen hetken. Tänä aamuna katselin kieppuvia enkeleitä helinän keskellä ja mieleni täytti ilo! Enkelit ovat olemassa. Vapahtaja on syntynyt, mikään ei voi olla huonosti.
   Toissapäivänä syötin äitiä dementiekodissa 40 minuuttia. Sinnikkäästi lusikkaa ja maitolasia suuhun, vaikka äiti yhtä sinnikkäästi napitti suunsa tiukaksi viivaksi. Äidilläkään ei loppujen lopuksi ole mitää hätää. Hänen sairautensa vain on tuollainen. Syöttöhetki oli hyvä hetki.Koin olevani lähellä, tekeväni jotain merkityksellistä. Ympärillä istui nuokkumassa ja ruokailemassa hiljainen porukka. Ruuan jälkeen äiti kellahti sängylle makaamaan. Peittelin hänet siihen. Ei sanonut sanaakaan. Äidiltä ovat kadonneet sanat. Onko sanoilla väliä?

Tänään jouluaamuna meitä sivukylän asukkaita hemmoteltiin joulukirkolla, joka alkoi klo 7 aamulla. Kirkossa oli kansaa enemmän kuin kuvittelin. Kuvittelin aika vähän... Pappi muistutti, että juuri nyt (kuvaannollisesti) ympäri maailmaa kansa kokoontuu kirkkoihin iloitsemaan Kristuksen syntymästä. Näin mieleni silmillä ilosta tanssivia afrikkalaisia veljiäni ja sisariani, aasialaisia, venäläisiä suitsukkeineen, australialaisia hellemekoissaan:
"Juhlimaan tulkaa, toivon täyttymistä, rientäkää, kutsuu nyt Betlehem! Etsikää lasta, taivaan kunigasta, ja kumartamaan tulkaa ja kumartamaan tulkaa ja kumartamaan tulkaa Herraamme!"

Joulu tuli
vaikka en ollut niin valmis.
Olin väsynyt ja kipeä.

Rauha ja rauhattomuus,
valo ja pimeys,
kylmä ja lämmin
ovat kaikki sisäkkäin elämässä.

Enkelikynttilelikön sulohelinä
on hiljaisuuden ääni.
Äidin väsyneet silmät
ovat murhetta täynnä.
Ja silti, kun äiti hymyilee
silmiin syttyy valo, joka loistaa pienen hetken.

Pieniä hetkiä
iloa, rauhaa ja lämmintä
sitä on elämä, joulu, juuri tämä joulu.                                     

Lucian päivänä

Valon kantajaksiko minusta? Kultaloimi elämäni kankaassa? Ja sitten arkinen kudelanka, joka risteilee palttinana lomittain kultaisen loimilangan kanssa? Sellaiseen tekstiilitaitajaan tarvitaan Jumala, niin että voin uskoa siihen, että elämäni on todella kudottu lujasti kiinni iankaikkisiin kangaspuihin, josta valmis kangas joskus irrotetaan.
Joka tapauksessa elämä on arkea, kohtaamisia, arkista puurtamista kotona ja työpaikalla. Välillä se on armottoman pimeää, vain askel kerrallaan kulkemista. Mutta niinkuin Martti Lindqvist sanoo, valoa on pimeässäkin. Että pimeässä siihen vähitellen silmä tottuu ja alkaa nähdä askeleen verran. Valo on olemassa, pimeys ei sitä voita.
Arki on lähtöjä ja tulemisia, kohtaamisia ja puurtamista välillä mieli maassa, välillä taivaassa. Joskus se on turhaa riitaa, omaa oikeassolemisen halua, välillä lämmintä yhdssäoloa. Joskus se  on niin arkista ja puuduttavaa, että on todella vaikea uskoa valoon, siis iankakkiseen valoon ja rakkauteen. Silti sitä haluaa uskoa, kaivata pimeässäkin, ikävöidä jotain korkeampaa, ylevämpää. Ja hetkittäin saakin nähdä korkeammalta, kokea armon väläyksiä, itkeä ilosta.

Kankaan rakentaja on aina kuulolla, sekin vaan tuppaa niin usein unohtumaan.

Itsenäisyyspäivän mietteitä

Sininen hetki oli jo ohi
lumi oli satanut jäiselle tielle.                                   
Kuljin yksin hämärässä.                                                
Maisema oli vihreän valkoinen.                                      
Ei mitään ääniä.                                                           

Teeveessä "Tuntemattoman sotilaan" metsässä             
miehet nälissään
juoksemassa, raahaamassa, ampumassa
kuolemassa, nauramassa, nukkumassa
komentamassa, uhmaamassa...

Itsenäisyyspäivä on vaikea päivä.
Jotenkin pitäisi elää arvollisemmin.
Pitäisi oppia rakentamaan rauhaa.

Olenko itse rauhan tekijä?
Enkö helposti tunne oloni helpommaksi
jos saan jonkun puhuttua samalle puolelle
kanssani toista vastaan?

Mitä se semmoinen oikein on?
Eikö pitäisi elää niin
ettei miinakenttiä synny toistemme välille
ei työssä ei kotona

Minnakentiien purkaminen on hidasta työtä
mutta se kantaa hyvän hedelmän.