Rajalla

Tänään sanon lämpimät jäähyväiset vuodelle 2014. Rajalla oleminen on mielenkiintoista. Mennyt jää taakse tehtyine ja tekemättömine tekoineen, uusi avautuu eteen kuin aivan kirjoittamaton kirja. Kalenterissa on jo varauksia uudellekin vuodelle, mutta tänään en vielä tiedä, mikä niistä toteutuu. Siis rajallakin on vain yksi hetki, tämä, tässä ja nyt.
Mennyttä voi arvioida omalta kannaltaan. Niinpä siis ylpeänä todistan, että uuden vuoden lupaukseni hävittää tänä vuonna taloudestamme 365 esinettä on onnistunut! Välillä olin jo tuskissani, koska hävittäminen laahasi jäljessä. Jokainen tavara on nimittäin luetteloitu, ja perään merkitty, mikä on ollut esineen seuraava etappi ulko-ovesta poistumisen jälkeen. Huh helpotusta, kun joulukuun lopulla tyhjensin laatikoista muistamaani isomman VHS-kasettiröykkiön. Mies vei ne vielä talteen johonkin muualle, mutta nuo kasetit pelastivat joulukuun poistot lähes kokonaan. Suurin poisto oli vanha TV, joka kökötti paikallaan juuri noiden kasettien mahdollisen katselun vuoksi. Kun kerran totesimme, että kasettiboksi ei enää pelittänyt, koko TV pääsi ongelmajäteasemalle ja toivottavasti sieltä kierrätykseen. Miellyttävin, ja samalla henkisesti rankin, oli Harry Potter-sarjan poistaminen omasta hyllystä kirjaston kokoelmiin. Nyt ne ilahduttavat monia ja kirjahyllyynkin tuli ainakin metri lisää tilaa.
Vieläkin voin jatkaa turhan poistamista, mutta ihan omaa tahtia, ilman tilitystä.

Myös minut on poistettu. Lopullinen poisto tapahtui marraskuussa niin hauskoissa ja haikeissa juhlissa, että jälkikäteen adrenaliinia ja endorfiinia olisi riittänyt pakattavaksi muidenkin iloksi. Tuo poisto tuntuu vielä, vaikka jonakin päivänä nykyolotilasta tulee tavallinen arki. Työelämä on takana, mutta uudet ideat muhivat päässäni. Syvä toiveeni on, että kotiseurakunta selviää kirkon kriiseissä hukkaamatta Rakkauden Jumalan sanomaa, sellaista, joka tuo toivon tuikkeen ja ilon helinän yksinäisten, särkyneitten, sairaiden ja köyhien elämään.

Kulunut vuosi on ollut muutenkin juhlavuosi. Diakoniatyömme täytti vuoden alussa 100 vuotta. Kirkkokuoro(ni) täytti 90 vuotta. Sen kunniaksi pidimme konsertin ja julkaisimme levyn. Loppu- vuoden juhliin kuului mm. Nummijärven kirkon 80-vuotisjuhla. Nummikori-runoryhmä(ni) pääsi esiintymään salintäyteiselle yleisölle. Vielä hohdokkaampi oli esiintymisemme ikäihmisten virkistyspäivän joulujuhlassa Nummikodilla. Hyviä ystäviä saa näin mukavissa harrastuksissa ja henkinen hyvinvointi kasvaa.

Yksityisessä elämässämme on ollut monenlaista iloa ja huoltakin. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikki on hyvin juuri nyt. Lukuisista kulttuurielämyksistä päällimmäisiksi ovat jääneet Jorma Hynnisen ja Kalevi Kiviniemen joulukonsertti Kurikan kirkossa, Laura Hynnisen solistinen osuus Ginasteran harppukonsertossa Helsingin musiikkitalolla ja Jurvan teatterin oivallinen esitys Sofi Oksasen "Puhdistuksesta".

Viattomien lasten päivänä osallistuimme Lapuan tuomiokirkossa Heli Karhumäen 50-vuotisjuhliin, Heli itse juonsi "Kymmenen laulua ja sata tarinaa Etelä-Pohjanmaalta". Se oli kooste hänen elämänsä tärkeistä ihmisistä ja tapahtumista. Päällimmäiseksi jäi mieleen kuva, jonka Heli oli löytänyt netistä. Hän oli tehnyt siihen puhekuplan, joka kuului suurinpiirtein näin: "Jos joku vielä pelottelee Sinua Jumalalla, niin sano, ettet pelkää, koska tunnet Jumalan Pojan." Hyvää uutta vuotta 2015!

Erilainen joulu

Hassua. Silitin joululiinan pöydälle tapaninpäivänä. Myös jouluasetelman rakensin olkkarin ja keittiön väliselle tasolle vasta silloin. Tonttumuori- ja vaarikin istahtivat vasta tapanina lipaston päälle. Enkelikello on vieläkin kokoamatta, koska kynttilät ovat Hukka- nimisessä paikassa tallella.

Sen sijaan jouluverhot ripustin ikkunoihin jo muutama päivä ennen aattoa, ja siivous ja jouluruuatkin olivat valmiit jo hyvissä ajoin, Joulusaunassakin kävin jo aatonaaton aattona. Eli joulu oli levällään ja hajallaan pitkin poikin sekä ajassa että paikassa.

Aatonaattona matkasimme lähes pysähtymättä yli 400 kilometriä anoppilaan, että ehtisimme apteekkiin ennen seitsemää hakemaan kolmen kuukauden lääkkeet. Uupuneina, mutta ajoissa pääsimme perille. Vastassa oli anoppi, joka heti esitti jyrkän kiellon. Aattona ei mennä munaamaan häntä apteekkiin kolmen kuukauden lääkeasioilla. Monen minuutin välillä epätoivoisenkin taivuttelun jälkeen anoppi uskoi, että asiat voidaan hoitaa (ja täytyykin), ja uskoi senkin, että nythän oli vasta aatonaatto.

Niin kului joulu hiipuvaa ja kuihtuvaa vanhusta katsellessa, toimitellen ruokaa pöytään ja tiskejä kaappeihin. Jälleen kerran tajusin, miten katoavaa ja haurasta on ihmisen elämä, Kyyneleet nousivat silmiini lupaa kysymättä katsellessani kappelin ikkunasta omaistensa haudoille kynttilöitä sytyttäviä ihmisiä. Istuin hautausmaan aattohartaudessa korvissani miehen helisevä kannel; "Jouluyö, juhlayö..." Oli vielä ilta, mutta illan vaihtuessa yöksi lähdin yksin ulos, annoin tihentyvän lumisateen kastella kasvoni ja puhdistaa mieleni masentuneista aatoksista. Olihan sentään niin paljon, mistä kiittää.

Loppujen lopuksi, kotimatkalla joulupäivänä, ymmärsin, että joulu ei läheskään aina ole tunnelmointia, vaan raakaa ja todellista ihmiselämää. Läheisen ihmisen sairauksien kyllästämässä kodissa oli jotain ensimmäisen joulun tallin hämärästä, köyhyydestä ja turvattomuudesta. Liikuttavaa oli, kun joulupäivän aamuna anoppi pyysi  minua etsimään kamarin lipastosta uuden kynttilän (ainoan) ja sytyttämään sen pöydälle radion aamukirkon ajaksi. 

                                                                      *

Aivan ihanaa oli tapanin aamuna herätä omassa sängyssä, valmistella kodin joulu "valmiiksi", olla rauhassa, ulkoilla, nukkua pitkät päikkärit. Amaryllis avasi kolmannen kukkansa. Maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Tämä joulu oli ehdottomasti tärkeä meille kaikille.
Ehkäpä ne enkelikellon kynttilätkin löytyvät ennen loppiaista.

Ohikiitävää maisemaa

Kodin jouluseimi

Aina ei ole helppo löytää oikeaa tietä...

Parempi sytyttää pienikin liekki, kuin kirota pimeyttä

Ajatuksia adventtina

Ihana kakku sitten unohtui uuniin ja paloi. Ostamani teippirullan leikkausterä ei katkaissutkaan teippiä - kaukomaan halpatavaraa. Herkulliselta näyttävä omena oli sisältä mätä. Tallentamani elokuva ei ollutkaan tallentunut digiboxiin. Auton pissapoika tyhjeni pahimmalla hetkellä hirveässä kelissä. -
Tällaisia asioita tapahtuu meille kaikille. Ne harmittavat hetkisen, mutta eivät vaikuta kuin pintaan mielemme tunnekeskuksessa.

Sitten on pettymyksiä, jotka kolhaisevat ja tekevät kuhmuja sisäiseen keskukseemme. Aika parantaa pettymysten aiheuttamia kolhuja hitaasti. Toiset pystyvät unohtamaan kokemansa pettymykset tai epäoikeudenmukaisuudet helpommin kuin toiset. Omasta mielestäni olen itse tässä suhteessa "helppo" ihminen. Pettymys tuntuu karvaalta, mitä tärkeämmästä asiasta tai läheisemmästä ihmisestä on kysymys, mutta pystyn silti jatkamaan elämää itseni ja toisten armahtamiseen pyrkien.
Silti täytyy myöntää, että uusi pettymys samassa asiassa nostaa vanhan pintaan - ja siinä sitä sitten taas rämmitään huonon itsetunnon ja syyllisyyden suossa. Nimittäin - pahinta on pettyä itseensä.

Toiselle ihmiselle on mielestäni helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. Oman mielen kanssa teen ainakin minä usein töitä yksikseni. On vaikea myöntää omaa osuuttaan epäonnistumisessa tai vaikkapa kotoisassa kähinässä. Illalla ennen nukahtamista kuvat tapahtuneesta nousevat mieleen ja häveten tajuaa taas langenneensa samoihin ärsyttäviin käyttäytymismalleihin kuin ennenkin. Hymyn sammuttaminen toisen silmistä on helppoa. Aina ei ole yhtä helppoa astua askelta kohti anteeksipyytämistä.

Pahaa pettymysjälkeä piirtää mieleen myös epäoikeudenmukaisuuden kokeminen. Toipuminen tällaisesta on vaikeaa ja voi kestää pitkään - jälleen riippuen asiasta ja sen mittasuhteista. Tunneihmisenä joudun itse itsesäälin kuohuihin ja tarvitsen nopeaa purkua ystävien tai mieheni kanssa saadakseni tapahtuman vastaamaan oikeita mittasuhteita. Jälleen on asioita, jotka on pakko käsitellä oman pään sisällä loppuun. Kukaan muu ei loppujen lopuksi tiedä onnellisemman elämän avaimia omaan elämääni kuin minä itse.

Jos ajatellaan epäoikeudenmukaisuutta koko maailman laajuisena ongelmana, kutistuvat pienen elämäni pienet asiat kärpäsenkakaksi rikkaan ja hyvissä oloissa varttuneen kuviotapetille. Mutta se onkin sitten uuden tarinan aihe.

Ehkä meillä hyväosaisen, ulkonaisesti rikkaan, pohjoisen maan asukkailla on aihetta hiljentyä miettimään elämää ja viettää vaikka pieni paastonaika ennen Vapahtajan syntymäpäivää. Oikeanlainen "paasto" on oikeudenmukaisuuden puolesta puhumista, edes pienen askeleen ottamista poispäin itsekkyyden ja oikeassaolemisen halustamme.