Maailman parantamisen vaikeus

Oli vuosi 1968, Euroopassa hulluksi vuodeksikin kutsuttu. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Isosisko oli lähtenyt opiskelemaan ja toi mukanaan kotiin radikaaleja ajatuksia sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka maailmalla vallitsi. Olin otollinen maaperä, joka tuotti nopeasti satoa. Taisi olla juuri tuon vuoden joulu, jolloin muutamien muiden seurakunnan nuortenilloissa viihtyvien kanssa järjestimme kirkkoon "nälkäjoulu"-tilaisuuden. Ajatus oli, etteivät ihmiset ostaisi niin paljon lahjoja toisilleen, vaan rahat luovutettaisiin nälkää näkevien hyväksi. Muistaakseni askartelimme korttejakin kirkon eteisessä myytäväksi. Ja rahat lähetettäisiin kaukaiseen Biafraan, jossa ihmiset sodan keskellä nääntyivät nälkään. Olin valmistanut elämäni ensimmäisen kirkkopuheen. Jännitti, miten ihmiset suhtautuisivat asiaan. Ja kyllähän he suhtautuivatkin. Yksikään ihminen ei tullut paikalle. Se oli nuorelle intomielelle ja idealistille käsittämätön asia. Ihmiset ilmeisesti kokivat ankeana ajatukset, että nälkäiset luurankolapset työnnetään heidän sielujensa silmien eteen kesken herkullisten jouluvalmistelujen.
   Viime viikkoina olen lukenut kuvassa olevan kirjan: "Puolikas keltaista aurinkoa". Suosittelen sitä kaikille, vaikka luettavaa riittää yli 600 sivua. Se vie lukijan keskelle Nigerian ja siitä itsenäistymään pyrkineen Biafran sotaa ja sitä todellista nälänhätää, jonka keskellä ihmiset elävät, rakastavat, kuolevat, iloitsevat ja surevat. Se riisuu ihmisen paljaaksi hyväuskoisuudesta. Päähenkilöistä tulee ihmisiä, ei mustavalkoisia, vaan ihmisiä kaikkine tunteineen ja tuntoineen. Kirja kantaa loppuun saakka. Kirjoittajaa sanotaan Afrikan lupaavimmaksi nykykirjailijaksi. Tämä teos on käännetty 28:lle kielelle ja myös esikoisromaani "Purppuranpunainen hibiskus" on saanut kiittävän vastaanoton. (Olen senkin lukenut ja suosittelen lämpimästi).
   Sitten haluankin sanoa vain sen, että kaikki, mitä edes yritimme tehdä Biafran hyväksi, oli oikeutettua, vaikkakin naivisti toteutettua. Kunnioitan meitä nuoria jälkikäteen hyvästä tahdosta. Ehkä ihmisestä kertoo enemmän se, mitä hän haluaa tehdä, kuin se, mitä hän tekee. Jumala näkee sydämen.

Kesäaika ja Marian ilmestyspäivä lähestyy

Kesäaika alkaa Marianpäivänä. Me siirrämme kellojamme tunnin eteenpäin. Valo on juuri tänään, 20.3., voittanut Pohjolassa pimeyden. On kevätpäivän tasaus. Mutta nyt mietin Mariaa, joka nostattaa meidät tuntia totuttua aikaisemmin ylös vuoteistamme, jos aiomme ehtiä  messuun kuulemaan millaista oli silloin, kun maailmaan syntyvä Jeesus oli vielä vain sana enkelin huulilla. Maria koki nuoren naisen elämän suurimman ihmeen. Enkeli Gabriel tuli hänen luokseen mukanaan Marian biologisen, henkisen ja hengellisen todellisuuden muuttava uutinen. "Älä pelkää Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimen Jeesus." Maria oli syystäkin ihmeissään. Hän oli kihloissa Joosefin kanssa, mutta heidän suhteensa ei vielä ollut intiimi. Ihme oli valmis. Yhä vielä tunnustamme sen kirkossa joka sunnuntai: "...syntyi neitsyt Mariasta..."

   Tänä vuonna Marianpäivän teksti on pelkkää ylistystä. Sen voi lukea evankeliumista Luukkaan mukaan 1.luvusta jakeet 46 - 55. Rakastan tuota laulua, jonka nuori Maria virittää Elisabetin luona,  hänen, joka myös oli tavannut enkeli Gabrielin muutamia kuukausia aikaisemmin. Silloin tuo vanha nainen ja hänen miehensä Sakarias olivat saaneet ilmoituksen poikalapsen syntymästä. Tämän pojan nimi oli oleva Johannes, myöhemmin Kastajana tunnettu, Jeesuksen tienraivaaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Marian kiitosvirsi on pienen, köyhän ihmisen ylistys Jumalalle, joka katsoo laupiaasti ihmisiin, niihin, jotka Häntä kunnioittavat. Se kertoo, että rikkaat Herra lähettää tyhjin  käsin pois, mutta ruokkii nälkäiset runsain määrin. Vallanpitäjät menettävät valtansa, alhaiset korotetaan. Maria oli nöyrä, maan hiljaisiin kuuluva nuori tyttö. Hänen kiitoslaulunsa on soinut varmasti kirkkaana ja heleänä Elisabetin luona, kun hän viimein on tajunnut, mitä  hänelle ihan oikeasti on tapahtumassa.

Mieheni pikkuinen lapsenlapsi, joka viikon päästä täyttää kaksi vuotta, kuljettaa kuulemma mukanaan Lasten Raamattua ja hokee: "Haamattua, lue haamattua." Taitaa olla nuorimmasta päästä suomalaisia, jolle tuo kirja on luettu kannesta kanteen. Ihanaa on, että Iso Kirja kiinnostaa pikkuista, rakasta tyttöä.


  

Räsymatto

Eteisen lattialla on äidin aikoinaan ihan minua varten kutoma räsymatto. Sen raidoista löytyy jonkun tutun vaatteen muisto. Kotona kudottu matto onkin enemmän kuin matto, se on osa historiaa, osa omaa elämääni. Se on myös muisto äidistä. Sieluni silmin voin nähdä äidin hahmon kangaspuilla. Voin kuulla polkusten kolahduksen toisiaan vasten, sukkulan sihahtavan äänen ja pari tiukan pehmeää kaidepuun paukahdusta, kun kude iskeytyy kiinni jo aikaisemmin kudottuun. Voin nähdä äidin ottavan mittanauhan naulastaan ja mittaavan raitojen välin. Voin nähdä hänen hymynsä ja kuulla äänen, joka sanoo: "Taas tuli puoli metriä lisää, ja katso, miten tasainen reuna".

Elämää on usein verrattu räsymattoon. Joskus mattoon syntyy häikäisevä, kultainen raita. Joskus raita on likaisen samea. Tänäänkin kudon mattoani. En ole niin kohtalonuskoinen, että ajattelisin, etten itse voi mitenkään raidan väriin vaikuttaa. Voinpa hyvinkin, ainakin joskus. Joskus taas elämä itse pakottaa mattoon mustan raidan. Tapahtuu jotain surullista. Tulee sairautta, kuolemaa, kyyneleitä. Nuo mustat raidat näyttävät jälkikäteen taspainottavan mattoa. Mustassa yhtyvät kaikki värit. Kuolema on koko elämän värien summa. Jokaisen matossa näitä raitoja on.

Mutta mihin sitten voin itse vaikuttaa? Esimerkiksi tämän päivän raita näytti aamulla melko tummalta. En olisi halunnut lyödä mattooni kivuliasta raitaa. Myöhemmin päivällä ymmärsin, että tämän päivän kuteen väriin mahtuu kyllä valoakin. Se vain vaatii toista kulmaa katsella asioita. Voin muistaa elämän tärkeimmän asian: rakkauden. Kun sen muistan, kaikkeen tapahtuvaan syntyy ikuisuuden läsnäolo. Jumala on rakkaus ja rakkaus on ikuista, koska Jumalakin on ikuinen. Kaikkine vastoinkäymisineni olen ja elän hyväntahtoisessa maailmankaikkeudessa. Itse Albert Einstein on sanonut jotenkin näin: "On oleellista löytää vastaus kysymykseen, elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa".  Kuteeseen, jonka sukkuloin päiväni tai paremminkin juuri läsnäolevan hetken raitaan, sisältyy aina rakkauden hehkuva hohde. Koko matto loistaa, sillä armo on uusi joka aamu.

Maaliskukan makunautintoja

Kuukauden alkupuoli on juhlallinen, Viikon sisälle mahtuvat  hää-, nimi- ja syntymäpäiväni. Juhlakausi päättyy kansainväliseen naistenpäivään. Niinpä miehelläni on ollut mahdollisuus ilahduttaa minua monin eri tavoin. Tapa, jolla hän sen teki, kertoo hänestä jotain. Tässä kaksi kuvaa aamupalatarjonnasta.



Syntymäpäiväkattaus

Nammmmmmmmm.........
Jugurtinkin voi tarjota niin monella tavalla. Näistä luomuksista huomaa mielestäni sen, miten
keskittyneesti mieheni oli paneutunut aamuiseen tehtäväänsä ja haluunsa ilahduttaa ja naurattaakin minua. Jos olisi olemassa ohjelma: "Arvostele mun aamiainen", lähettäisin mieheni oitis sinne.
Uhallakin kerron vielä  syntymäpäivä- ja hääaterioista. Niistäkin tuli jotain tallennettua kameraan. Hääpäivänä mies vei minut rakentamaansa lumihuoneeseen syömään. Grillasimme makkaroita hiilloksella. Aurinko lämmitti jo, ja juhla-ateria maistui ihanalta. Makkarat olivat toiselta kyljeltään aivan mustia, mutta ei tuo haitannut. Syntymäpäivänä pääruokana oli juustokastikkeessa kypsennettyjä lohimedaljongeja. Salaattitarjontakin oli runsas. Istuin pöytään jälleen kuin kuningatar. Kaapista mies oli etsinyt juhlavan kynttilänjalan ja kukkakaupasta hankkinut ison kimpun tyylikkäästi sidottuja tulppaaneja. Vaivannäkö ja välittäminen ovat asioita, joita en vaihtaisi timanttisormukseen. Näin on hyvä!

Ulkoravintolan makkarahiillos