Epätäydellisenä rakastettu

Järvi vähän kirkkaammassa säässä...

Välillä elämä on pilvistä. Oma mieli on takkusykkyrällä ja ahdistava tunne painaa rinnassa, eikä siitä tahdo millään päästä eroon. Koko päivä peittyy synkän pilven alle esim. jonkun työtoverin tai läheisen ihmisen sanoista tai sanomatta jättämisestä. En löydä halua enkä uskallusta selvittää kiusallista asiaa, kun pelkään vielä pahempaa oloa syntyvän. Sitä sitten vaan taapertaa katse maata viistellen iltaan. Välillä möykky purkautuu kotona. Jos se on iso ja vaikea, itsellekin jotenkin epäselvä, se jää painamaan selkää kumaraan ja mieltä maahan pitkäksi aikaa. Silloin tarvitsen kuulijan, joka kestää itkuni.

Nyt kuitenkin mieleni on valoisa. Hiljaisuudessa usvaisen järven rannalla vietetty päivä, kuunneltu ja nautittu Jumalan armoravinto on tehnyt tehtävänsä. Ei tee mieli avata mitään melua tuottavaa toosaa. On hyvä istua tässä näpyttelemässä ja jutella oman ukon kanssa. Riittää, että elämä on tällaista tavallista, hyvää, meille annettua elämää.
   Hiljaisuuden päivän virikepuheen tilalla rakensimme kukin kuvan omasta elämästä lattialle "lattiakuvien" avulla.  Mietimme ensin, mikä elämäämme rajoittaa, millaisen haluaisimme sen olevan, voisiko sitä jotenkin muuttaa? Kun jokainen oli rakentanut eteensä lattialle kuvan omasta elämästään ja sen rajoista, se kuvaannollisesti pyhitettiin Jumalan läsnäoloa kuvaavalla kultaisella kehällä. "Kun Jumala Sanallaan Sinutkin loi, Hän tarkoitti samalla näin. Sä arvokas oot, Sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan Sua."
Pilvisenä, harmaana ja pimeänä syyspäivänä on hyvä nostaa katse ylöspäin, kohti taivasta. Konkreettisestikin. Tulee parempi olo, kun muistaa, kenen sydämessä minulla aina on arvokas, oma paikkani.
.