Henkarin jälki!

Voi miten monta mukavaa tilaisuutta olen osittain pilannut miettimällä toisarvoisia asioita. Yksi esimerkki viime viikolta. Olimme Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa Musiikkitalolla. Ystävämme Laura Hynninen soitti solistina Alberto Ginasteran harppukonsertossa. Harpun ja orkesterin yhteistyö oli niin lumoavaa, että kuunnellessani sitä unohdin itseni. Kyyneleet pyrkivät silmiin ja liikutus valtasi mielen.
Mutta - vähällä oli, ettei konserttitalon ihmisvilinässä kävellessämme iltaani pilannut henkarin jälki juhlamekossa. Mekko oli ollut huolettomasti henkarissa ja ohueen villakankaaseen oli noussut kohouma olkapäälle. En onnistunut vapautumaan kohoumastressistä, vaan se vaivasi siellä tuntemattomien ihmisten joukossa. Hohhoijaa! Oikein naurattaa nyt.

Olisi paljon kevyempi olo, kun emme ottaisi itseämme niin kovin vakavasti. En tiedä, koskevatko tällaiset ulkomuotoon tai vaatetukseen liittyvät asiat vain naisia? Milloin hiukset jakautuvat väärin ja jokin itsepintainen hiusjoukkio pyrkii väkisin pystyyn, milloin taas sukkahousuun syntyy reikä ja silmukkapako alkaa nousta näkyviin kengän piilosta.
Hienokin hetki saattaa lässähtää, kun keskittyy omaan itseensä toisten ihmisten tai muun tilaisuuteen kuuluvan sijasta. Voihan keskittymisen pilata jokin todellinenkin huoli, mutta se on sitten jo eri asia.

Otammeko muutenkin omat töppäilymme ja mokamme liian raskaasti? Mietitkö sinäkin joskus yön hiljaisina hetkinä mokaa, joka sinulle päivällä tapahtui? Onko aina oltava niin täydellinen? Jos tilanteelle ei voi mitään, lienee parasta olla iloisesti oma itsensä, vaikka sitten jokin ulkoinen asia olisikin vialla. Olen kuullut sanonnan, joka meni jotenkin näin. " Perhoset osaavat lentää, koska ne eivät ota itseään liian vakavasti,"  Ajattele! Miten ihana olisi pudottaa pois turhat estot, itsensä tarkkailut, mokaamisen pelot ja vain olla ja vaikka lentää. Työtä tehdessäkin voisi keskittyä vain juuri siihen, mitä tekee, eikä ajatella, mitä mieltä muut ovat ja huomaako kukaan, että teen tämän näin hyvin.

Eilen illalla matkalta kotiuduttuamme huomasin puserossani suklaakuorrutusta. Se muistutti jätskinautinnosta. Onneksi huomasin sen vasta kotona. Se ei pilannut itse hetkeä pimeän ja sateisen kotimatkan lepotauolla.
                                                                  *

Onpa vaikea valita kuvia tähän! On ollut syyslomaviikon aikana ihania tapaamisia suvun lapsiperheiden kanssa. Kiitos kaikille teille, joiden luona vietimme unohtumattomia hetkiä. Periaatteesta en lisää (herkullisia)  kuvia tänne julkiseen netitykseen, joten luonnon ihmeellisyys riittäköön jälleen :)

Varhainen syksynkirpeä terapialenkki

Lieventääkseni eilisen "Runo tutuksi"- tapahtuman oman ryhmäni esitykseen kohdistunutta mielestäni kohtuuttoman rankan kritiikin aiheuttamaa pahaa mieltä, tein tänä aamuna varhaisen kävelylenkin rakkaitteni haudoille. Reipas kävely kirpeässä syyssäässä lievensi mieleni hämmennystä. Kaipaus poisnukkuneita kohtaan pakahdutti sydäntä. Syksyinen aamu oli aivan liian kaunis. Tässä kuvakertomusta kirkkomaata ja  hautoja lähestyessäni:

siskoa kaivaten

äitiä ja isää kaivaten

veljeä kaivaten

Elämästä kiitollisena!

Merkitty

Ihmisen voi merkitä jollain tietyllä merkillä hyvässä ja pahassa. Ehkä on opittava pitämään suunsa kiinni. Jos sanon jostakin; "Tuossa sitten on tyhmä ihminen", niin sanomani lisää omaa ja kuulijan asennetta tuota "tyhmää" ihmistä kohtaan. Jos kuulen jonkun sanovan; "Ai, se on sen aivovaurioisen vaimo", teen silloin karhunpalveluksen sekä miehelle että vaimolle. Jos sanon; "Kyllä on lihava ihminen", lisään tuon ihmisen tuskaa entisestään, koska se mihin kiinnitän huomiota ja vielä sanon sen ääneenkin, lisää pahaa oloa ja vähentää hyvää ilmapiiriä.
Huomaamattamme merkkaamme ihmisiä erilaisin leimoin. Kun joskus omiin korviin sattuu jotain itsestäni takana päin puhuttua pahaa, loukkaannun. Mietin, keitä on ollut kuulemassa. Voin huonosti ja olen vihainen, Häpeä kasvaa minussa, omanarvontunne vähenee.
   Olimme vähän vajaan viikon Kivitipussa "Tukea vertaisuudesta"-lomajaksolla. Kaikkia osallistujia yhdisti sama sairaus, joko henkilökohtaisesti tai välillisesti. Siellä tutustuessani useisiin sairastaviin, mieleni heltyi yhä enemmän. Parkinsonin-tauti on vain sairaus, kroonista sairautta kantava on ennen muuta ihminen, oma ihana persoonansa, vasta sitten yhtenä monista ominaisuuksistaan hän on sairas.
Onkohan meissä ketään ihan tervettä tai virheetöntä?

Älkäämme siis nimitelkö ja merkitkö ihmisiä leimoilla.

Eri asia ovat sitten hyvät merkitsemiset. Toista voi kehua ja kiittää mielin määrin. Se lisää aina hyvää oloa ja ihmisen omanarvon tunnetta. Kannattaa silti välttää imartelua, siinähän on yleensä kyse oman edun tavoittelusta.
 Kun kohtaamme ihmisen ihmisenä kiinnittämättä huomiota johonkin erityispiirteeseen, oli se sitten sairaus, kehon muoto, vamma, tai muu "erilaisuus", lisäämme hyvinvointia tässä välillä pahoinvoivassa yhteiskunnassamme. Kuunnellessamme ihmistä sellaisena kuin hän on, saamme omaan elämäämme iloa ja lohdutusta. Muuri väliltämme  kaatuu tai madaltuu. Lämmin yhteisen ihmisyyden tunne lisääntyy.

Vanhassa testamentissa Jumala pani Kainiin merkin, joka suojasi häntä maanpakolaisuudessa. Hän oli juuri tappanut kateudessa veljensä Abelin ja valitti Jumalalle kohtaloaan ja rangaistustaan, Hän pelkäsi, että joku tappaisi hänet hänen lähtiessään pois isiensä maasta. Jumalan armon merkin vuoksi hänen ei tarvinnut pelätä.
   Meidätkin on merkitty armon merkillä. Jumalan rakkaus on samanlainen jokaista ihmistä kohtaan. Hänen merkkinsä on anteeksiannon ja hyväksynnän merkki. Ajattele vähän, Jumala rakastaa, vaikka olen tällainen "maan pakolainen", syntisäkki, häpeän ja taakkojen kantaja, sairauden tuttava. Onks muulla välii?
On. Rakastamisella, välittämisellä, armahtavilla asenteilla.

"Siunattu"

Tämä kuva napsahti vahingossa

Pesussa

Pomarkun kirkossa

...ja sen  sakastissa