tiistai 18. syyskuuta 2012

Laulun henki

Miksiköhän ihminen osaa laulaa? Joku on varmaan asiaa tutkinutkin, mutta ihmeelliseltä se silti tuntuu. Vaikka ihminen voisi vain puhua, niin Luoja on antanut luodulleen lisäksi taidon ja halun laulaa ja luoda musiikkia. Mikä ilo! Lutherkin jo totesi, että musiikki on paras tapa karkoittaa paholainen.  Olen viime aikoina miettinyt, mitä syvää minussa tapahtuu, kun laulan.

No, minulle laulaminen on kovin hoitavaa, ellei suorastaan terapeuttista. Yksin hoilatessa tulee parempi mieli, mutta yhdessä toisten kanssa laulaessa tunteet nousevat ainakin potenssiin kolme! Tulen juuri kuoroharjoituksista ja mieleni on hyvä. Päässä soi " ...kunniaksesi , kunniaksesi, kunniaksesi, Herra!" Sitä pitkää, läpisävellettyä laulua laulettiin viimeksi tämän päivän treeneissä viisiäänisesti ja tuntui, että katto nousee innostuksesta ilmaan. Uusia laulajiakin on kuorossa neljä, joten kuoromme kasvaa ja nuortuu, mikä lienee kirkkokuoroissa aika harvinaista.  

Kannel ja hymyilevä karhu musiikin odotuksessa...
 
Mutta siitä terpeuttisesta vaikutuksesta vielä haluan sanoa jotakin. Kun siskoni kuoli kesällä ankean sairauden jälkeen, minun oli vaikea tavoittaa suurta suruani ilman laulua. Kuuntelin uudelleen ja uudelleen Rajattomien laulamaa Eino Leinon sanoittamaa laulua: "Ikävöi, ihminen! " Kyyneleet valuivat, muistot kulkivat ja mielen täytti suru, joka ajelehti ikävän ja kaipauksen laineilla. Hautajaisissa ortodoksikuoron laulamat suruveisut ja iloiset ylösnousemuslaulut puhuttelivat. Aina ei tarvitse itse päästä laulamaan; jo hyvin laulettu tai soitettu, sielua puhutteleva musiikki on puhdistavaa ja uudistavaa. Kirkossa virret saavat kyynelpurot virtaamaan - jos on niiden aika. Mutta yhtä hyvin ilo voi pulpahtaa pintaan; tekisi mieli nousta penkistä ja tanssia pelkästä hyvästä mielestä. ( Jos ihan rehellisiä ollaan, niin virsikirjassa tosi riemullisia virsiä on minimaalinen määrä melankolisiin verrattuna).

Runot ovat toinen juttu, mutta sanonpa vielä sen, että laulut ovat ilman melodiaa runoja. Jos nuotti vie mennessään tai on liian vaikea laulettavaksi, kannattaa lukea teksti runona. Sitäkin olen harrastanut yksin ja yhdessä toisten kanssa. Uutena avautuu sana - laulettuna tai luettuna. Lahjaa kaikki.

PS Itkuvirteni sanat jaksavaisten lukea. Löytyy myös "Juutuupista" :) 

"Ikävöi, ihminen!
Kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden
aikoja armaita hempeän hoiveen.
Isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla.
Untesi neitiä,
häntä mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan?
Lempesi taikaa,
riemuja ammoin jo menneitä multaan?
Retkiä marjassa,
laineita soljuvan salmen ja lahden?
Käyntejä karjassa,
kesäyön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi?
Istuen illoin,
tuntien hiljaa jo maatuvas maaksi
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sä korkeelle kurkotat yhä?

Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli."
                                     Eino Leino

            

lauantai 15. syyskuuta 2012

Elämän etsijä

Meillä töissä kävi tietoturvakouluttaja. Oppimani asia numero yksi: "Suurin uhka turvallisuudelle on koneen käyttäjä itse, se asenne, jolla suhtaudun tietokoneen käyttööni". Olipa heti koulutuksen jälkeen pakko käydä työhuoneella tekemässä muutamia parannuksia... vaikka eivät omat salasanani nyt ihan siinä koneen vieressä liimalapulla olleetkaan. Asenne taitaa ratkaista ( melkein ) kaikissa asioissa.
Aivan kivenheiton päässä kodistamme on kehitysvammaisten asuntola. Eräs tuon kodin asukkaista, keski-ikäinen mies, on ottanut elämäntavakseen seisoa työajan ulkopuolelle jäävän ajan tienristeyksessä ja nostaa kättä kaikille ohiajaville autoilijoille. Hieno elämäntehtävä ja uskomaton uskollisuus! Jo vuosia hän on ilahduttanut meitä ohikulkevaisia.

Eräs tuntemani veteraani on aina kovin  ilahtunut tavatessamme.  Ja paikka, missä hänet usein tapaamme, on konsertti. Hän on varmasti paikalla kaikissa klassisen ja hengellisen musiikin konserteissa. Hän arvostaa musiikkia, rakastaa kuorolaulua ja on myös uskollinen seurakuntalainen. Huolimatta korkeasta iästään ja kahdesta kepistään, joita liikkumaan pääseminen edellyttää, en ole koskaan kuullut hänen valittavan mistään. Hän kunnioittaa elämää ja iloitsee siitä.

Jokainen aamu avaa oven uuteen mahdollisuuksien päivään. Jokainen iltakin on vielä mahdollisuus. Mikä on oikea ja kohtuullinen elämänohje tämän moniarvoisen ja usein kiireisesti sykkivän ajan haasteiden keskellä? Olisiko se tämä ikivanha rakkauden kaksois- ( tai kolmois ) käsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?"  Mietin sen jokaista sanaa erikseen. Rakasta. Jumalaa. Yli. Kaiken. Ja. Lähimmäistäsi. Niinkuin. Itseäsi. 

Kumarran pääni. Ristin käteni. Haluan jatkaa matkaani rakkauden etsijänä ja löytäjänä. Epäonnistuneena voin alkaa uudelleen: 
"...Voin armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen."