Tänään keli oli hiukkasen lumipöperömäinen. Aurausenkelit eivät olleet ehtineet vielä ihan joka paikkaan. Olin liikkeellä valon ja pimeän välissä, hämärässä.
Tämän vuodenvaihteen aika on ollut merkillinen. Uni, tuo vanha ystävä, on välillä ollut kateissa. Onneksi vain välillä, sentään hyvin nukuttuja öitä on enemmän. Silti mietityttää edelleen tuo kehon ja mielen yhteistyö. Ja se, mitä eräs vyöhyketerapeutti sanoi: "Keho on lahjomaton. Se muistaa ja muistuttaa." Tai jotenkin noin se meni.
Kun voisi tavoittaa nyt ne, jotka ovat edelleen työelämässä ja kuormittavat itseään ylenmäärin. Sanoisin, älkää luulko olevanne korvaamattomia. Tehkää yksi asia rauhassa loppuun, mikäli vain mahdollista. "Festina lente!" niinkuin latinankirjassa luki, eli: "Kiiruhda hitaasti!" Jokaisella työpaikalla pitäisi olla keskellä päivää pakollinen parinkymmenen minuutin ulkoilutauko, jolloin kaikki, säällä kuin säällä, saisivat/ joutuisivat ulos kävelemään. Siinä pää selkiäisi ja happi virtaisi kehoon. Ei kahvikuppia vaan ulkolenkki voisi olla kirjoitettu taukohuoneen seinälle.
On helppoa täältä heitellä neuvoja, mutta ei niin helppoa, ettei totta toinen puoli. Pidetään huolta omasta jaksamisesta. Tehdään kivoja asioita, muistetaan olla ulkona monta kertaa viikossa.
Sitten jaksamme olla inhimillisiä ja välittäviä myös oman perheemme keskellä. Toivottavasti.
Kaunista!
 |
| Matkalla |
 |
| Kotiovella |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti