Anteeksisaamisen iloa

Anteeksisaamisessa on jotain taivaallista. Olen loukannut syvästi lähimmäistäni. Asiasta on keskusteltu ja sovittukin, mutta sitten taas rajuilma nousee ja sanan säilät lyövät yhteisen metsän puita kumoon oikein olan takaa. Myrskytuhoja korjatessa menee oma aikansa ... siinä sitä vilkuillaan, josko voisi taas päästä väleihin, on niin kurja olla vihainen ja eristyksessä. Kaipaa niin paljon stressitöntä oloa rauhassa ja sovussa. Yritän uudelleen pyytää anteeksi kaikkea, myös sitä, mitä äsken tuli sanottua. Yllätyksekseni toinen hymyilee hieman. Ryntään halaamaan häntä. Halauksen lämmössä tajuan, että olen saanut anteeksi, kaikki on taas hyvin. Elämä jatkuu. Ihan itkettää ilosta.

Olemme juuri eläneet joulun, jolloin Armo syntyi ihmiseksi, lihaksi ja luiksi tänne tavallisten ihmisten joukkoon. Siksi anteeksisaamisessa ja anteeksiantamisessa on taivaallista makua. Ainoa käsky, minkä Jeesus antoi, on rakastamisen käsky. Kaikki muut käskyt sisältyvät tähän. Arkielämässä rakastaminen on usein nöyrällä paikalla olemista. Itse olen ollut vasta muutamia vuosia naimisissa ja tänä aikana olen ihmeekseni joutunut monta kertaa pieneen kriisiin. Näen itseni toisen silmin ja huomaan ärsyttävät piirteeni selvemmin kuin aikaisemmin. Lähellä eläminen on ihanaa, mutta myös vaikeaa. Pakko siinä on opetella toisen kuulemista. Myöntää, että ihan aina en ole oikeassa, vaan kumppanini on aiheesta loukkaantunut ja pahalla mielellä.

Juuri äsken meillä kävi ystäväpariskunta, jonka kanssa paljon puhutaan näistä kommunikaatiotaidoista. Hauskaa ja vaikeaa ja kipeääkintekevää on käydä läpi tosi elämässä tapahtunutta. Yrittää uudelleen ja etsiä uutta tapaa toimia. Elämä voi muuttua paremmaksi opettelemalla vuorovaikutustaitoja, mutta anteeksiantamista ja -saamista ei voita mikään. Eläköön armo - ansaitsematon rakkaus minun osakseni.

Hajanaisia ajatuksia

Totta kai me odotamme valkoista joulua!  Todennäköiseltä näyttää, että kotimaan itä- ja pohjoisosassa toive toteutuu. Me täällä lännessä ja etelässä saamme nauttia vesipisaroiden kimalluksesta. Kannattaa siis iloita jokaisesta lumipäivästä! Kuvan lumilyhty syntyi 4.adventtisunnuntaina - joskin kuvanotosta ehti kulua tuskin kymmentä minuuttia, kun ylin lumipallo putosi kynttilän päälle ja kynttilä tärvääntyi käyttökelvottomaksi.
Voiko joulullekin käydä noin? Kaikki näyttää hetken hyvältä...sitten tunnelma rikkoontuu pahan mielen tai loukkaantumisen vuoksi. Toivon, että meille kaikille joulun sisin väri olisi punainen, rakkauden väri. Että voisimme olla aitoja ja tosia toisillemme. Joulun tunnelma tulee tekemättä. Jokaiselle kuuluu oma joulurauhansa, sellainen, kuin hän haluaa. Tarkoitan sitä, että samassa perheessä yksi rakastaa hiljaisuutta, toinen tv-elokuvia ja kolmas kaikkia perinteisiä jouluruokia jne. Ei pidä pakottaa puolisoaan tai lapsiaan syömään lanttulaatikkoa tai pipareita, jos he eivät niistä pidä. Siis esimerkiksi.
     Nyt on tämä päivä. Itselläni kiehuvat lantut ja taatelit hiljakseen. Aion ylittää itseni tekemällä jotain itse, mutta ei paljoa. Paljon on liikaa. Taustalla soi Rajattomat-yhtyeen uusi joululevy .On hyvä olla.

Enkelinsiivet

Tässä Valkoisesta Puusta hankitut siivet

Mieheni on tänään onnellinen. Yksi unelma on toteutunut: hän pääsi laulamaan kotikirkon urkuparvelle jumalanpalveluksessa. Kyllä lauloikin kauniisti - varsinkin kun yllätykseksi oli valinnut aivan alkuun vaimon sanoittaman laulun. "Hiljaa, aivan hiljaa, laulaa murheen musta maa..."  Tämä laulu syntyi Persianlahden sodan aikana, mutta sen sanoma liikuttaa itseäni vieläkin. On niin paljon vaikeuksia ihmisillä ihan tässä lähellä, puhumattakaan niistä miljoonista ihmisistä joilla ei ole riittävästi mitään. Heidän ympärilleen haluaisi kietoa lämpimän viitan tai suojaksi enkelin siivet.
   Oma enkeli varmaan heitä jokaista suojeleekin ja varjelee. Silti epäoikeudenmukaisuus, joka täällä maailmassa vallitsee, suorastaan huutaa taivaaseen. Mietin, ketä voin muistaa tai auttaa itse saadakseni joulumielen. Että sieluni voisi olla mukana valmistautuessani suureen juhlaan.
   Kävimme kahvilla Valkoisessa Puussa kirkonmenojen jälkeen. Siellä kynttiläkuppien reunaan on kiinnitetty enkelinsiivet. Ne muistuttavat minua siitä, että sytyttäessäni edes pienen liekin pimeään, läsnä on Jumalan rakkaus.

Hiljaa, aivan hiljaa
   laulaa murheen musta maa.
Kuule, kuuntele
   syvältä köyhyydestä
      keskeltä pelkojen
sen ääni
   toivon kantamana yössä kohoaa.

Kuka tekee toivon työtä?
Keskellä nälän, puutteen, kurjuuden,
    soidessa tuhon, sodan, aseiden
kuka on se, ken ei pelkää yötä?

Kuule, kuuntele.
Aamunkoittoon saakka
  laulaa murheen musta maa -
Kristus itse vielä yössä kulkee
   rakastaen pienimpiään,
      rakkaimpiaan koskettaa.
Ei pelkää Kristus
   ihmiskunnan itsekkyyden yötä,
hän meissä jatkaa
   rakkauden, uskon, toivon työtä.
Kuule, kuuntele -
liity lauluun.

Nyt syttyy toinen kynttilä...

Joka Jumalan joulu tämä sama ristiriita - valmistua jouluun menemättä liiallisuuksiin. Onko kamalaa vähentää lähetettävien joulukorttien määrää? Ei kai, jos sitten pystyy olemaan huokailematta kortteja saadessaan: "Tuollekaan ei lähetetty... pitäiskö..." No mutta eihän tämä mitään vaihtokauppaa ole!
Yksi ystäväni sanoi iloisesti heittävänsä kortit lukemisen jälkeen  roskiin, ei ymmärtänyt tätä perinnettä ollenkaan. Tärkeää olisi muistaa niitä, joita kukaan ei muista.
 
Entä sitten nämä jouluvalot? Vastapäätä asuvalle naapurille ei voi valehdella, että valokaapelisi on ihana, kun se todellisuudessa on aivan karmea ja osuu suoraan silmiin, jos raottaa sälekaihtimia omassa ikkunassa. Vapaa maa, vapaat tavat! Eläköön Suomi, jonka itsenäisyyttä taas juhlimme kukin omissa oloissamme. Tai no - linnan juhlijat juhlivat, me muut ( = naiseläjät ) seuraamme töllöttimistä kuka minkäkinlaisissa hepenissä saapuu kättelemään presidenttipariskuntaa. Varsinkin karmeitten asujen moittiminen on ihanaa! Ja hyvänen aika, sieltähän voi tänäkin vuonna kenties napata tuttujakin, ihan tästä läheltä.

En ollut tänään kirkossa, mutta radiosta kuulin, että tämän toisen adventin aihe on: "Kuninkaasi tulee kunniassa." Kirkossa on laulettu myös virttä: " Te laaksot, notkot nouskaa/ te vuoret vaipukaa!/ Jumalan kansan toivo/ nyt täyttymyksen saa./Hän saapuu kuninkaamme/ja rauhanruhtinaamme./ Siunattu olkoon Hän,/ ken meille  tuo elämän."  Siis todellisen elämän. Ne juhlat tulevat kerran olemaan oikeudenmukaisuuden ja ilon juhlat: "Oh, deep in my heart, I do believe, we shall overcome some day."   Sytytän siis toisen kynttilän ja selvitän itselleni rauhallisesti, että joulu kyllä tulee vaikka en tekisi mitään valmisteluja. Mutta koska haluan valmistua Jouluun, teen sen minkä jaksan. Olenhan jo sytyttänyt adventtikynttilät, kranssi on ovessa ja kynttelikkö  ikkunalla. Joulukorttien kimppuun käydään itsenäisyyspäivänä. Rahkatorttutaikinan resepti on merkitty netin suosikkilistalle ja Tapaninpäivän vieraskakun reseptikin on jo valittu. Ei muuta kun joulumieltä sydämiin ja rohkeasti kohti suurta juhlaa!

Matkoilla

Kävimme etelässä. Monia vuosia on ehtinyt kulua siitä, kun oma auto on jäänyt parkkiin ja matkanteko
jatkunut yleisillä kulkuneuvoilla. Emme lentäneet. Menimme junalla eikä sen kauemmaksi kuin Helsinkiin ja Karhulaan. Viikko junien, bussien, metrojen ja ratikoiden vilinässä ja vauhdissa oli sen verran mielenkíintoista, että itse tielläolosta muodostui melkein matkan olemus. Landelainen sai tutustua maksutapoihin erilaisissa välineissä, bussien ja ratikoiden numeroihin ja reittivalintoihin. Olihan se outoa oman auton käyttäjälle.  Vain kerran meni pieleen eli maksoimme liikaa. Tarkoitus oli mennä ystävän luo Vantaalle. Ostimme metroliput ja matkasimme tyytyväisinä. No sitten onneksi tajusimme, että HKL:n lpiuilla ei matkustella Vantaalla. Mellunmäki on Hesaa, mutta kolme pysäkinväliä siirsi meidät Vantaalle, joten jouduimme ostamaan lisäksi seutuliput: Älytöntä! ( maalaisesta ).
Mutta tietenkin matka oli myös tapaamisia ystävien, omaisten ja kulttuurin kanssa. Virkistäviä kohtaamisia oli monta. Puolivuotias Elias sai meidät hyvälle tuulelle vain olemalla oma aurinkoinen itsensä. Ilman sanojakin voi kommunikoida. Eliaksen tapa kommunikoida oli mm. hekottava nauru ja suloinen hymy.
   Toinenkin pieni poika jäi mieleen. Ikä lienee noin kuusi vuotta. Tapasimme hänet Suulisniemen Siwan pihassa. Sieltä jostain alikulkutieltä hän ilmestyi ja totesi silmiin tuijottaen kirkkaalla äänellä:"Tässä lähellä on suo!" Se suo oli kyllä tuolle pojalle iso asia, joka piti kertoa jollekin.
    Kiitos kaikille matkalla tapaamillemme ihanille ihmisille. Ja muistakaa te, jotka käytätte lähijunia: Lippu ostetaan lipunostovaunusta. Vaunun pysähtymispaikka on merkitty kyltillä asemalla. Jos nouset johonkin muuhun vaunuun ilman lippua, sinua rangaistaan rahallisella sanktiolla!
Kyllä maalla on sentään mukavaa. Ysävyyttä saimme kokea etelässä runsain mitoin, mutta täällä on enemmän tilaa hengittää.