Kohinaa

Kolme päivää kesäloman jälkeistä työelämää on takana. Päässä kohisee. Vasta kerran olen unohtanut avaimet kokoontumistilaan ja kerran aurinkolasit kotikäyntipaikkaan. Meneekö hyvin?  - Kohisee.

"Pylväspyhimyksemme" Repeteus
opettamassa luottamusta 

Meillä kävi vieras, joka oli ollut Saksassa isossa kaupungissa erilaisessa hiljaisuuden retriitissä. Asuntona oli ollut pieni toimistohuone, johon toimistotyöntekijä tuli aamulla työhönsä.  Ruuat laitettiin yhdessä kadunmiesten kanssa asuntolassa. Päivän teksti luettiin kadulla ihmisvilinässä. Tekstiä vieraamme pohti kulkien ihmisten keskellä pitkin kaupungin katuja ilmeisen kovassa metelissä. Piti olla vain, katsella elämää ja antaa oman mielen etsiä yhteyksiä päivän raamatuntekstin kanssa.  Metelin keskelläkin syvimmät ajatukset nousivat esiin.  Niistä sai sitten ohjaajan kanssa jutella.
Päässä kohisee, kun kello määrää menemiset ja tulemiset, ja kohtaamisia on paljon. Miten elää hetkessä? Mistä löydän sen varmuuden, että voin luottavaisesti olla ikäänkuin tyhjän päällä, luottamatta vain itseeni ja suunnitelmiini,  joustaen ja mukautuen tilanteen mukaan? Mistä löydän sisäisen rauhan?
   Äitini sanoi ennen kuolemaansa: "Mennään jo taivaaseen nukkumaan. Minulla ei ole täällä enää mitään rauhaa."  (Kannattaa kirjoittaa asioita muistiin. Tämänkin repliikin luin hiljattain päiväkirjastani).  Miten me kiireiset ihmiset löydämme taivaan rauhaa sisimpäämme? Luottamus lienee avainsana. Tätä kysyn ja yritän päästä pään kohinasta eroon.