Kiitos.

Syksy tulee ihan väkisin. Vaikka olen syksyihmisiä, tästä kesästä en luopuisi, koska en oikein ehtinyt sen mukaan. Ei - ei ollut kiireitä. Silti kesä on vain jotenkin karannut käsistä. On ollut hyviä hetkiä, lämmintäkin joskus, järven vesi vilvoittavaa eikä puutarhaakaan ole juuri tarvinnut kastella. Olen seurannut punarintaa, istunut mieheni kanssa nuotiolla aivan hiljaisessa metsässä, aistinut monesti liikkumattoman hetken. Olen saanut jutella myöhään yöhön ystävien kanssa, laulaa, nauraa ja nauttia niin monista erilaisista asioista. Erityisesti mielessä ovat rakkaat lapset, ihkauusi kummipoika, kaksivuotinen nappisilmä ja uljas yksivuotias. Olen saanut nauttia myös taiteesta; harpun helinästä, kanteleen soinneista, tauluista, lauluista, runoista.  Kesä on ollut pullollaan tapahtumista. Ja silti -

Kesä on ollut luopumisen kesä ja jäänyt kesänä siksi ikäänkuin varjoon. Vaikka sieluni on huutanut: "Älä ota pois!", on täytynyt tyytyä siihen, että en voi hallita elämää. Jos en voi päättää säätiloista, voin vielä vähemmän päättää sairastumisista, sairauden etenemisestä, läheisteni elämästä tai kenenkään kuolemasta. Elän tarinassa, jonka käsikirjoittaja on joku toinen kuin minä. Tähän kesään on kirjoitettu luopumisia, sairautta ja kuolemaa minun ja monen muunkin kohdalla.

Mennyttä en saa takaisin. Nyt on tartuttava syksyyn. Syksyinen metsä odottaa. Voin nauttia ja iloita niin paljosta, mitä jo lähellä oleva luonto tarjoaa. Puutarhassa aroniapuun lehdet punastuvat ja marjat mustuvat, pihan pihlajat hehkuvat marjataakkoineen ja tienvarsien kanervat loistavat violettia.
    Alkavat uudet vaiheet työssä ja harrastuksissa.  Ehkä opin kiittämään myös luopumisista. Juuri nyt, kun suruviesti Anna-Maija Raittilan kuolemasta on saavuttanut meidät, voin kiittää hänestä. Hän oli hengellinen äitini, hän oli isosiskoni tavoin esimerkkini elämässä. Nyt saan kaivaa kirjahyllystä hänen tekstejään ja kiittää kaikesta siitä, mitä hänessä sain. Anna-Maijan teksteissä elää ilo ja lohdutus, joka liikkuu matalalla, ahdistuneen ja surullisen ihmisen vastaanottotaajuudella. Muistan, miten hän keskellä vaikeuksia toisti usein sanat: "Kaikki muuttuu hyväksi". Niin. Kaikella on tarkoitus. Juuri sitä on vaikea hyväksyä silloin, kun luopumisen kipu riipoo sielua. Ehkä Jumala osaa kääntää jopa pahan palvelemaan hyvää. Sanon "ehkä" ja kuiskaan nopeasti ja hiljaa yhden sanan: "Kiitos!"

 
 

Kerrosaikaa

Otetaanpa vaikka parhaillaan kuluva tunti 25.8.2012 klo 20-21. Itse olen kuluttanut sen  seikkailemalla netissä, katsomalla uutiset ja aloittamalla tämän blogin kirjoittamisen. Samaan aikaan mieheni on imuroinut, harjoitellut laulamista ja kuuntelee parhaillaan jotain netissä. Tässä taloyhtiössä jokaisessa kodissa parhaillaan kuluva tunti on erilainen. Erilainen se on jokaisella ihmisellä maassamme ja maapallollamme. Se on huikaiseva ajatus. Jokainen sekunti, minuutti ja tunti kerrotaan maailman asukkaiden lukumäärällä. Aika venyy moniksi erilaisiksi elämäntapahtumiksi. Valtaosa maapallon ihmisistä heräilee uuteen aamuun, jotkut nukkuvat, Euroopassa ja Afrikassa eletään päivää tai iltaa.
Moni ihminen elää elämänsä viimeistä päivää, monet taas syntyvät juuri nyt. Heidän elämäntaipaleensa alkaa. Moni on iloinnut, moni surrut, moni sairastunut, moni toipunut sairaudestaan. Moni on rukoillut. Moni matkustaa, moni elää lauantaita. Suomalaiset saunovat, juhlivat, tappelevat, ovat humalassa. riitelevät tai rakastelevat. Lapset leikkivät, kinastelevat, viettävät synttäreitä, tekevät koulutehtäviä... jne. jne. Loputtomasti.

Surullisinta on se, että samaan aikaan kun me täällä läntisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla elämme ulkoisesti hyvää elämää, suurin osa maailman ihmisistä taistelee jokapäiväisestä leivästään ja kärsii sairauksista, jotka voitaisiin estää. Monet äidit ja isät katselevat pakolaisleireillä nälkiintyneitä lapsiaan. Monia kuolee mielettömissä sodissa ja miljardit ihmiset etsvät toivon ja ilon ituja elämäänsä. Ihminen voi osaksi valita, millainen hänen "tänään" on. Mutta on myös asioita, joita ei voi valita. Valinnan tekevät johtajat, ne joilla on valtaa. Karmaisevan totta on klisheemäiseksi muuttunut lause, se että eniten maapallollamme katastrofaalisissa oloissa kärsivät lapset ja naiset.

Tiedostaminen ja sen perusteella omien valintojen tekeminen on tärkeää. Voin aloittaa läheltä. Kuka tarvitsee minua tänään? Onko minun pakko heittää roskat luontoon? Voisinko kenties noukkia roskan? Voisinko kiinnostua saippuaoopperoiden sijasta television dokumenteista, jotka valottavat luonnonsuojelun tilaa tai jonkin kärsivän kansan elämää? Voisinko selvittää, miten voisin olla mukana helpottamassa edes yhden kärsivän ihmisen  elämää? Voisinko ottaa kummilapsen Etiopiasta tai jostain muusta maasta ja auttaa siten yhtä lasta paremman elämän alkuun? Usko, toivo ja rakkaus ovat sanahelinää, jollei sydämessäni tapahdu muutosta.

Itse olin tänään saajan osassa. Ystävän runsaasta puutarhasta riitti herukoita, omenoita, salaattia ja kukkasia rivitalon asukkaalle. Mitähän minä voisin jakaa omastani?

Viikolla vieraanamme oli rakas kaksivuotias. Hän ilahdutti elämäämme jakamalla suukkoja ja halauksia, iloista naurua ja näkökulmaa siihen, mitä voisi olla lapsenkaltaisuus; laskelmoimattomuutta ja aitoja tunteita.  Lapsukaisen tekeminen oli täydellistä hetkeen keskittymistä, niinkuin tämän viivan veto.

Penkillä urheilua ihmettelemässä

Urheilu ei ole ollut koskaan oma intohimoni. Kummasti kuitenkin tällaiset olympialaisten kaltaiset isot kisat pysäyttävät silloin tällöin penkille, penkkiurheilemaan. Pakko on ihailla nuoria taitureita, jotka tekevät uskomattomia suorituksia lajissa kuin lajissa. Pakko on myöntää, että urheilukin on kulttuuria, ruumiin kulttuuria. On ollut ilo seurata iloisia ja onnellisia menestyjiä, erityisesti niitä, jotka eivät ole piilottaneet tunteitaan suoritusten aikana ja erityisesti niiden jälkeen.
  
Mutta urheilu muuttuu heti tympeäksi suorittamiseksi, jos sen taitaja tuijottaa vain ilme totisena senttejä, sekuntien sadasosia tai pisteitä. Välillä ihmettelin onnistuneen suorituksen jälkeisiä ilmeettömiä kasvoja. Miksi?  Aidot tunteenpurkaukset ovat saaneet töllöttimen kautta kisoja seuranneenkin hymyilemään leveästi, huudahtelemaan, nousemaan sohvasta tai sitten melkein itkemään epäonnistuneen kanssa. Olen ymmärtänyt, miten paljon nuori mies tai nainen on tehnyt työtä omassa lajissaan ja miten sittenkin jokainen kilpailee pääasiassa vain itsensä kanssa. Oman tuloksen parantaminen riittää. Jos yrittää toisten tahtiin, uupuu ja masentuu. Omassa vauhdissaan pääsee hymyillen hyvään tulokseen. Toiset saavat rauhassa vaatia enemmän, minä teen sen, mihin pystyn.
Voisikohan tästä  löytää yhtäläisyyksiä myös elämään? Oma elämä tarvitsee tunteen paloa ja järjestelmällistä tekemistä tavoitteiden saavuttamiseksi. Lepohetket ovat kullan arvoisia.
Ilman minkäänlaista päämäärää tai tavoitetta päivät valuvat käsistä. Kaikessa tekemisessä on oltava mukana keskittyminen ja ilo. Kun joutuu pettymään itseensä tai itsestä riippumattomiin olosuhteisiin, on aika surra. Kun menettän jotain kallisarvoista, voin miettiä, mitä kaikkea sain silloin, kun minulla tuo aarre vielä oli.


Iloa!

Mutta ensin on löydettävä oma "lajinsa". Vaikka elämää on enemmän takana kuin edessäpäin, kysymys oman lajin löytämisestä on ajankohtainen. Mitä minä tässä vaiheessa elämääni haluan tehdä? Mihin kulutan kallisarvoiset päiväni? Olenko onnellinen tekemisissäni? Osaanko innostaa toisia hyviin päämääriin, heille sopiviin?
Ja sitten se lopullinen ilo. Erityisesti muistiini jäi näkemistäni olympialaiskasvoista eräs etiopialainen juoksija. Ennen juoksuun lähtöään hän teki kolme ristinmerkkiä. Maaliin tullessaan (voittajana) hän itki ilosta ja kaivoi poveltaan kankaisen ikonin ja asetti sen ahnaiden kameramiesten eteen. Mietin kyllä, olisiko hän suudellut ikonia myös hävitessään. Ehkä?
Perimmäinen ilo ei ole omien ansioitteni varassa. Armo on ilmaista. Mutta sen arvostaminen vaatii nöyryyttä. En ole paras, teen vääriä valintoja, minua käytetään hyväksi, mutta Jumalalle kelpaan juuri tällaisena. Kelpaan niinäkin päivinä kun kaikki päämäärät ovat kateissa ja harmaa lohduttomuus laskeutuu päälleni raskaana kuin läpikäymätön sumu. Silloinkin Jumala on kanssani.