Aarteenetsijä

Hannu Syrjälahti: Käännä kasvosi meidän puoleemme

Edellisen blogini jälkeen joku ehdotti kaivosmiehen uraa. Kun kerran pitää päästä pintaa syvemmälle. Aloin sitä asiaa miettiä. Näinä viikkoina on Isosta Kirjasta pompannut esiin teksti, jossa mies löysi pellosta aarteen, myi kaiken omistamansa ja osti sitten tuon pellon.
Aarteen täytyi olla jotain erityistä. Mies oli iloinen. Hän luopui kaikesta ja halusi vain tuon aarteen. Olen seikkailumatkalla tuota aarretta etsimässä, G.Hughesin "Pyhän yllättämä"-nimisen kirjan opastuksella. Ehkä saankin olla itse se aarre, kultalöydös. Jumala, joka tajuaa sen arvon, luopui kaikesta saadakseen minut!
   Tänään jossain tuolla Etelä-Koreassa 100 metrin finaalissa Usain Bolt pinkaisi kullan hankintaan etuajassa. Kaikella on aikansa. Kaiken voi menettää yhtäkkiä. Silti vaikka menettäisin aivan kaiken, en ole koskaan yksin. Seurassani kulkee eräs, joka ei pimeänä päivänäkään jätä. Siitä kuulimme tänään Kurikan kirkossa, kun neljä nuorta muusikkoa lauloi ja soitti huiluin, saksofonein, melodikoin, kitaroin, rummuin, kosketinsoittimin ja erilaisin eksoottisin vempelein. Otsikkona oli "Sielläkin Sinä olet".  Pimeässä, pelossa, toivottomuudessa. Jatkan toiveikkaana kaivosnaisen uraani.

Kuka olen?

Syvällinen kysymys, mutta älä hätkähdä. Se on asia, jota joutuu ajoittain miettimään vielä varmaan kahdeksankymppisenäkin. (Vaikka kuulinkin "sivukorvalla" kahden noin seitsenkymppisen keskustelupätkän: "Ei sillä ole enää väliä, mitä mieltä me ollaan, antaa nuorempien ajatella".) Joo, mutta mun mielestä sillä on väliä. Elämä kasaa päälleni niin monta roolia, että saadessani aikaa pysähtyä joudun ajattelemaan sitä pohjimmaista itseäni. Mitä olen silloin kun työrooli on päältäni riisuttu?  Mitä haluan elämältä? Minkälaisia tunteita koen ja mikä ne minussa herättää?  Mitä haluan tehdä, minne haluan mennä? Toivoisin, että toiveeni ja ajatukseni toteutuisivat arkielämässäni ainakin osaksi.  Kaikki unelmat eivät voi toteutua, mutta tunnistanko ne esteet, jotka ovat toiveideni toteutumisen tiellä?  Voinko tehdä asialle jotakin?
   Yhtäkkiä yllättäen tällä viikolla koin syvältä nousevan kiukun tunteen ja halun itkeä. On vaikea eritellä, mistä se tuli.  Joku viisas sanoi: "Me synnymme yksin, mutta persooniksi me kasvamme muiden kanssa". Tämäkin tunne liittyi ihmissuhteisiin. Olipa vain tainnut jäädä puimatta aikoinaan.
Yhdestä asiasta olen varma. Oppiakseni tuntemaan itseäni tarvitsen toisia ihmisiä. Tarvitsen ehkä luotettavan ja rehellisen ihmisen peilikseni.
Voin myös tutkailla menneisyyttäni. Onnekseni olen kirjoittanut kokemuksiani ja päivieni kulkua paperille lähes koko elämäni, lapsuutta lukuunottamatta. Niitäkin tutkimalla voin luoda kuvaa ajatuksistani ja toiveistani elämäni eri vaiheissa.

Järjestystä

Muuttopäivän sekasotku helmikuulta

Mieleni kaipaa ulkoista järjestystä. Työpäiväni aikana mies oli yhdessä tuttavan kanssa saanut aikaiseksi hyllyt molempiin pieniin ulkovarastoihin. Kurkkasin niihin ja ilo vilahti sydämeeni. En ollut tajunnutkaan, miten paljon tavaraa ja miten hyvässä järjestyksessä varastoihin mahtuu.
Vaikka muutosta tähän ihanaan kotiimme on kulunut jo muutama kuukausi, sisätiloissakin on vielä paljon järjesteltävää. Meiltä puuttuu ripustinkaappi ja kahdessa komerossa hyllyt ovat meidän tarpeitamme ajatellen epäkäytännöllisesti aseteltu. Onneksi olemme saamassa kaappiasiantuntemusta lähiaikoina ja sisällekin paremmat säilytystilat.
Ulkoinen epäjärjestys ei mielestäni ole luovuuden tai sisäisen harmonian merkki, niinkuin olen kuullut sanottavan. Vaikka ei se sitäkään merkitse, että sisäinen elämä olisi rikkinäistä ja sekavaa. Mutta väsymystä se ainakin minulle aiheuttaa. Kun ei ole oikeaa paikkaa tavaroille, joutuu koko ajan etsimään ja järjestelemään. Se kuluttaa voimia ja tekee pahantuuliseksi.
Yhä vielä myös tarve vähentää tavaramäärää on suuri ( minulla ). Vanhempien kuoleman jälkeen seurasi heidän kotinsa tyhjennys. Siitä näkövinkkelistä lienee itselleni paljon apua. Se, mitä jälkeenjäävät arvostavat ja se, mitä vielä itse tarvitaan, se säilytetään. Muu lajitellaan kirpparille tai roskiin. Mutta mihin vetää rajaa, kun kyseessä ovat kirjeet, valokuvat, kirjat, diat ja elokuvat, joita  kaikkia meidänkin huushollimme on pullollaan? Mietintämyssyä ja harkintakykyä en ainakaan voi nakata roskikseen.

Kohinaa

Kolme päivää kesäloman jälkeistä työelämää on takana. Päässä kohisee. Vasta kerran olen unohtanut avaimet kokoontumistilaan ja kerran aurinkolasit kotikäyntipaikkaan. Meneekö hyvin?  - Kohisee.

"Pylväspyhimyksemme" Repeteus
opettamassa luottamusta 

Meillä kävi vieras, joka oli ollut Saksassa isossa kaupungissa erilaisessa hiljaisuuden retriitissä. Asuntona oli ollut pieni toimistohuone, johon toimistotyöntekijä tuli aamulla työhönsä.  Ruuat laitettiin yhdessä kadunmiesten kanssa asuntolassa. Päivän teksti luettiin kadulla ihmisvilinässä. Tekstiä vieraamme pohti kulkien ihmisten keskellä pitkin kaupungin katuja ilmeisen kovassa metelissä. Piti olla vain, katsella elämää ja antaa oman mielen etsiä yhteyksiä päivän raamatuntekstin kanssa.  Metelin keskelläkin syvimmät ajatukset nousivat esiin.  Niistä sai sitten ohjaajan kanssa jutella.
Päässä kohisee, kun kello määrää menemiset ja tulemiset, ja kohtaamisia on paljon. Miten elää hetkessä? Mistä löydän sen varmuuden, että voin luottavaisesti olla ikäänkuin tyhjän päällä, luottamatta vain itseeni ja suunnitelmiini,  joustaen ja mukautuen tilanteen mukaan? Mistä löydän sisäisen rauhan?
   Äitini sanoi ennen kuolemaansa: "Mennään jo taivaaseen nukkumaan. Minulla ei ole täällä enää mitään rauhaa."  (Kannattaa kirjoittaa asioita muistiin. Tämänkin repliikin luin hiljattain päiväkirjastani).  Miten me kiireiset ihmiset löydämme taivaan rauhaa sisimpäämme? Luottamus lienee avainsana. Tätä kysyn ja yritän päästä pään kohinasta eroon.

Hukassa ollaan

Mikä kumma meitä oikein vaivaa? Ison Kirjan sananlaskussa pyydetään: "Älä rikkautta, älä köyhyyttä minulle anna. Anna minulle määräosani leipää." Noh. Mitä näemme ympärillämme (ja itsessämme)? Ihmisen, joka haluaa kaiken aikaa. Jotenkin se haluaminen liittyy siihen, mikä itsekullekin on tärkeää. Pinnallisesti todettuna joku (yleensä mies) kiillottaa autoansa ja älähtää pienestäkin naarmusta ajopelinsä pinnassa. Auto on hänen mittarinsa tai tavaramerkkinsä. Autoista keskustellaan miesten kesken hartaasti ja paljon.  Naiset puolestaan kiillottavat ulkomuotoaan. Joku sanoi nk. naistenlehdessä: "Tunnen itseni alastomaksi ilman irtoripsiä."  Naiset puhuvat kengistä, vaatteista tai meikeistä melkoisella innostuksella.
    Joku elää viikonlopuista, toinen työstään ja kiireisestä kalenteristaan. Monelle elämä siilautuu elämän näköiseksi vain omien lasten ja heidän tekemisiensä kautta. Jos ihmisiltä kysytään, mikä on elämän tärkein asia, lähes jokainen kuitenkin vastaa: "terveys ja  perhe". Mutta vaalimmeko me näitä itsellemme tärkeitä asioita? Pidämmekö kohtuudella huolta terveydestä ja välitämmekö todella hoitaa lähisuhteitamme?
   Uutiset heittävät silmillemme asioita, jotka aiheuttavat päänvaivaa. Itä-Afrikka on kokemassa ennennäkemätöntä katastrofia. On pakko kääntää katseensa pois nälkään kuolevien lasten hiipuvilta katseilta. On helppo lakata ajattelemasta. Asia on liian suuri ja vaikea. Entä sitten kuvat maailman metropolien pörssisaleista? Talouskatastrofi on uhkaamassa koko maailmaa. Mitä kaikki merkitsee? Yhä hullumpia uutisia kuulee myös nk. vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden tiimoilta. Hesarissa kuuluu olleen juttu ruotsalaisesta koulusta, jossa ei ole enää tyttöjä ja poikia, vaan vain "ystäviä". "Han" ja "hon" on korvattu "hen"illä. Ja tuohon kouluun on enemmän tulijoita kuin voidaan ottaa! Voi Herra hyvästi meitä siunaa. Mehän alamme olla todella hukassa. Suvaitsevaisuus on oikein, mutta siinäkin voidaan mennä ääripäähän. Luojan luoma elämä kääntyy farssiksi, jossa ei ole enää päätä eikä häntää. - Nyt kaatuu liian moni asia päälle. Pitää lopettaa ja toivottaa meille kaikille hulluille kuitenkin parempaa huomista.
  

Kiireetön aamu

Nukahdin uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että kello kävi jo kymmentä. Tänään ei tarvinnut kiirehtiä mihinkään. Ei ollut aikatauluja. Kun vihdoin nousin sängystä, jäsenet tuntuivat rennon raskailta ja olo keveältä. Aamupalalla terassilla maistelin, miltä tuoreet mustikat todella maistuvat. Join kahvin rauhassa. Huomasin, että eräs kukka alkaa avata keltaista kukintoaan ensimmäistä kertaa. Oli kiireetön olo. Sen tunsi pikkusormea myöten. Mikään asia ei ahdistanut mieltä. Mikään ei ärsyttänyt. Ei ollut soitettavia puheluita tai kalenteriin merkitsemättömiä asioita. Oli hyvä olla.
Mieskin tuli suihkusta ja liittyi seuraan. Siinä sitten mietimme, mitä hyvään elämään kuuluu. - Kiireettömät aamut ainakin joskus, sanoin. Kun mies häipyi asioilleen, kävin suihkussa, pukeuduin ja sitten annoin ajatuksien tulla. Mitä kaikkea tällä viikolla on tapahtunut, keitä olemme kohdanneet, mitä on jäänyt mieleen?

Kohtaamisista on jäänyt mieleen kasvoja, katseita, sanojakin. Ajattelen, että jonkun ihmisen olemus ja silmät kertoivat hänestä jotain enemmän, kuin mihin juttelullamme pääsimme. Jokaisen elämään liittyy asioita, joita ei halua ottaa puheeksi; usein niitä leimaa koettu menetys tai suru. Jään hiljaiseksi toisen ihmisen salaisuuden äärellä. Yhteys syntyy joskus sanoittakin.

Mutta yksi juttu tältä viikolta naurattaa yhä. Ystäväpariskunnan seitsenvuotias lapsenlapsi oli siivonnut paapan kanssa autoa. Penkin alta oli löytynyt pennin kolikko. Sen nähdessään seitsenvuotias oli huudahtanut: "Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää!"