Välitilinpäätöstä

Kuihtuvaankin osuu auringon kaunis valo

Paastonajan kilvoitteluni olla ystävällinen ja luoda lämmintä hyvää oloa ympärilleni on ollutkin yllättävän vaikeaa. Sekä työpaikalla, ystävien seurassa harrastuksissa että erityisesti kotona on täytynyt oikein tietoisesti tarkkailla sanomisiaan, ettei huulilta solahda ilmoille jotakin sarkastista tai pisteliästä. Annan itselleni pisteitä siitä, että joskus olen ehtinyt vetää suussa pyörivät sanat takaisin, tai muotoillut asiani kauniimmin tai ollut vain hiljaa. Oikeassaoleminen on niin mukavaa, ettei aina muista, että vielä mukavampaa on uskaltaa olla väärässä tai huomata ainakin se, ettei se oikeassaoleminen ole niin tärkeää.

Välillä on tietysti niitä huonoja kotipäiviä, jolloin miehen on kestettävä väsynyttä ja ärtyisää vaimoaan, jolle mikään ei ole hyvin, ei niin tai noin päin. Olo on silloin stressaantunut ja uupunut. Takana on huonosti nukuttu yö. Tyytymättömyys omaan itseen on suuri ja kasvaa jokaisesta huonosta sanasta, jonka suustaan päästää. Mies koki kuluneella viikolla vierelläni tällaisen huonon päivän ja kesti sen. Voidaan varmaan puhua rakkaudesta, kun on nähnyt toisen haavoittuneimmillaan, sielu rujoudessaan paljaana, ja silti jää lähelle vaikka vailla valmiita vastauksia ja kykyä lohduttaa tai edes ymmärtää. 
Välillä tilanne on onneksi toisinpäin. Mies kipuilee ja minä olen ymmälläni ja yritän ymmärtää.

No, tällainen ihminen sitten on. Kuorta kun raaputtaa hiukan, sisällön karuus paljastuu. Suurinta iloa tuottaa hyväksytyksi ja nähdyksi tuleminen silloinkin, kun yrityksistä huolimatta tulokseksi jää pelkkää tyhjää, kyyneliä ja surua. Siksi kilvoittelu on hidasta - kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta periksi en anna. Kristuksen jalanjälkiähän paastonaikana yritän seurata. Armo on aivan lähellä. Koko ajan.
 

Hiutunut

Kääntelen käsissäni äidin vanhan kansallispuvun puseroa. Se on niin hiutunut ja parista kohtaa jo parsittu, että mietin, miten pestä se mahdollisimman hellävaroen. Ensi kesänä ehkä tarvitsen sitä. Äidin kansallispuku sopii nyt minulle. Omani on liian pieni. Tuntuu hyvältä pukeutua äidin pukuun.
Samalla mietin, miten paljon pidän vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista, liinoista, kuluneista kirjoista. Luetteloa voisi jatkaa monenlaiseen materiaan.


Pala poistettua pitkospuuta Kauhanevalla

Arvokkaita ovat myös vanhat ihmiset. Elämän kuluttamia, mutta yhä jakamassa meidän kanssamme tätä aikaa. Arvokas on vanhus, jonka iho on kulunut ohueksi, hiukset harmaantuneet ja ohentuneet, kämmenten selkämykset täynnä tiheitä ryppyrivistöjä. Joskus vanhuksen henkinen elämäkin on hiutunut, joillakin muistot kadonneet, jäljellä vain kaipaus lapsuuden kotiin tai taivaan kotiin - lepäämään, niinkuin äiti asian ilmaisi viimeisinä viikkoinaan. Joillakin kauniisti hiutuneilla vanhuksilla hymy on herkässä ja ajatukset kirkkaat ja terävät.

Virsikirjani on kovin hiutunut. Pidän sen kuluneista ja sormien likaamista sivuista. Siitä näkee, että virret ovat olleet käytössä. Laulu on helähtänyt satoja ja taas satoja kertoja yksinäisten vanhusten luona, syntymäpäivillä, työssä ja juhlassa, kotonakin. Ehkä laulutkin ovat hiutuneita. Silti rakkaat virret eivät katoa minnekään, vaan hoitavat meitä edelleen. Niitä lauloivat jo aikaisemmat sukupolvet, niissä rukous ja kiitos soivat samálla tavalla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.


Kerran kotikäynnillä eräs melko varaton, pienessä mökissä asuva mummo näytti minulle tosi paljon luettua Päivän Tunnussanaansa. Tiedäthän tuon joka vuosi uutena ilmestyvän pienen kirjasen, jossa on sana kunkin vuoden jokaiselle päivälle. Hän oli saanut sen joskus seurakunnasta lahjaksi ja lukenut tuon kymmenen vuotta vanhan kirjasen joka vuosi uudelleen läpi, päivä päivältä, lause lauseelta. Se oli niin kaunis kirja ja niin herkkä vanhus, että kyyneleet nousivat silmiini vanhusta kuunnellessa.

Vanhat kirjeet, jotka isoäiti on aikoinaan sisarelleen kirjoittanut ovat kalliita aarteitani. Omat vanhat koulutodistukset, vanhat koulukuvat ja muut valokuvat nousevat arvoasteikossa mitä pitemmälle aikaa kuluu.
Nyt päivä on hiutunut jo yöksi. Suljen koneen ja kömmin jo hiukan hiutuneitten lakanoiden väliin nukkumaan. Aamulla aivan uusi ja tuore aamunkoitto odottaa tätäkin eläjäänsä. Armo on aina uusi. Se ei koskaan hiudu pois.