Hetken lumo

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa kääntyä kohti loppuaan. Tässäkin ajan rahtusessa on ollut monta koskettavaa hetkeä. Joskus ne menevät niin nopeasti ohi, että niitä on vaikea tavoittaa jälkikäteen. Mutta joistakin on jäänyt mieleen pysyvä jälki. Pyhimmät ja kipeimmät niistä jäävät oman sydämen pehmolevylle. Ne eivät ole tarkoitettu jakoon. Hyvä ja oikein on omistaa ne itselleen.

Mutta on ollut myös hetkiä, joista kaksi jaan kanssanne.
Tammikuussa minua on opetettu kahdessa aivan erilaisessa asiassa. Toisesta kerroinkin jo edellisessä blogitekstissäni - sopeutumis- ja valmennuskurssista. Se pidettiin Turun Hirvensalossa Suvituulen kuntoutuskeskuksessa. Tiesimme, että aivan muutaman kilometrin päässä Suvituulesta on Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Halusimme nähdä sen ehdottomasti, koska se oli tullut nähdyksi tv:ssä ja olimme molemmat siitä vaikuttuneita. Ajoimme siis sinne jonkin tauon aikana. Kokemus oli vaikuttava. Kuva kertokoon enemmän kuin sanat. Tuon ihmeen sisässä lauloimme kahdestaan virren: "Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Mistä turvan löytää sielu rauhaton? Kuka auttaa voisi, yö kun läsnä on?"  (Vk 482 ) Koskettava hetki, kuva oman sydämen tilasta, sen peloista ja sinne luvatusta rauhasta. Tuoreen puun tuoksu, venettä muistuttavan kirkon sisällä istuminen ja omat ajatukset yhdessä lumosivat.

Turusta palattuamme oli edessä työhön liittyvä lattiakuvakoulutus. Harjoittelimme ja saimme koskettavia kokemuksia ihmiselämään liittyvistä kertomuksista, jotka toteutettiin lattiakuvamenetelmällä. Koulutuspäivän toisena aamuna kouluttajamme Kaija Tiirola johdatteli meidät uuteen päivään kertomuksella Lootista ja hänen vaimostaan. Vaimo katsoi kiellosta huolimatta taakseen tuhottuun kaupunkiin, jähmettyi ja muuttui suolapatsaaksi.
Seurasi pitkä työskentely, jonka aikana kävimme läpi omaa menneisyyttämme ja tietä, jota kuljemme nyt kohti tulevaisuutta. Loppuvaiheessa, kun lattialle oli jo rakennettu menneisyys ja elämän polku,
jolla loisti turvana Kristus-kynttilä, mietimme unelmia ja haaveita, joita elämältä odotamme. Niiden merkiksi veimme tulevaisuuden niitylle höyheniä. Halutessamme saimme mainita ääneen unelmiamme.
Tarina kosketti sydämeen asti. En halua muuttua kivettyneeksi, katkeraksi, syyllisyyksiä kantavaksi suolapatsaaksi, vaan vaeltaa vapaana ja armahdettuna kohti unelmiani. Kun Kaija kiersi piirimme jokaisen osallistujan luona lausuen silmiin katsoen: "Jumala on luvannut antaa sinullekin tulevaisuuden ja toivon ", alkoivat kyyneleet nousta minusta kuin syvästä lähteesta. Lumoava, puhdistava hetki.

Elämän hauraus ja rajallisuus

Elämässä on kohdattava asioita, joita et ole tilannut, joita et halua ja jotka eivät parane positiivisella ajattelulla. Ensin kipeä, uusi asia on kohdattava, sitten siihen on sopeuduttava ja vasta sitten voi myös positiivinen asenne auttaa. Meillä nämä prosessit alkoivat, kun mies sai runsaat kaksi vuotta sitten diagnoosin.
Parkinsonin tauti oli uuden tuttavan nimi. Tämä herra Parkinson muutti taloomme asumaan. Aluksi helpotti se, että hieman vapisevan vasemman käden oireesta alkanut epävarmuus sai varman diagnoosin. Ei tarvinnut enää miettiä ja vatvoa asiaa.
   Ylpeänä voin kertoa, että mies ei lannistunut, vaan tajutessaan elämänsä haurauden ja rajallisuuden hän lopetti turhan ajanvietteen koneella, kuten nyt vaikka pasianssin peluun. Hän alkoi maalata - palasi vanhan harrastuksensa juurille oikein olan takaa. Edelleen hän kävi töissä, mutta sairaus ja lääkkeet väsyttivät kovasti. Seurakuntatyö, johtamistehtävät ja pitkät työmatkat veivät väsymyksen vuoksi paljon voimia.
   Tulimme myös tutuiksi taudin lääkitysten kanssa. Lääkkeet aiheuttivat lisäoireita; niitä jouduttiin muuttamaan ja tarkentamaan. Väsymys lisäsi ärtymysherkkyyttä ja sairaus alkoi näyttää todellisia kasvojaan.

Työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen olikin sitten loppujen lopuksi helpotus. Sai alkaa elää elämää omaan tahtiin. Positiivisuus palasi. Parkinson oli tullut jäädäkseen, mutta se pysyi melko pitkässä juoksunarussa ja jätti miehelle ja minullekin vapaata liikkumatilaa.

   Vihdoin nyt tammikuussa pääsimme Kelan kustantamalle sopeutumisvalmennuskurssille, jossa käytännössä opeteltiin lääkkeidenottoon, liikuntaan, nukkumiseen ja ruokailuun liittyviä asioita. Suurin ilo oli vertaistuki, mahdollisuus tavata toisia samassa tilanteessa olevia. Eräs osallistuja sanoitti monen kokemuksen loppupalaverissa: "Kun olen saanut tavata muita, on kuin raskas reppu olisi otettu pois hartioilta".
Mekin saimme paljon evästä ja monta rohkaisun ja kehoituksen sanaa matkaevääksi. Elämä on rajallista,  mutta ei toivotonta. 
 

Talvi

Nyt se tuli. Odotettu kaunis lumi, pakkanen ja valo. Lumi on valoa puunoksilla, maassa ja ihmisen mielessä. Samalla, kun keräsimme pois joulukoristeita, toivoin hiljaa mielessäni että lumitalvi kestäisi kauemmin kuin joulu. Joulun ikivalo jää valaisemaan ihmiskunnan pimeyttä, mutta mieli kaipaa tätä kengän alla narskuvaa pakkaslunta, höyhenen kevyttä, hiutaletähtinä säteilevää. Talvea.

Heti piti päästä kokeilemaan luistaako suksi. Hyötyliikuntaa tuli runsain mitoin jo kerätessä kätköistään lapaset, monot, sukset ja sauvat. Mahtavaa oli todeta, että sukselle ei tarvinnut tehdä mitään. Se luisti just sopivasti eikä lipsunut ylämäessäkään. Hiki tuli. Onneksi on sähköt ja suihku, lämmin vesi.

Kävin sitten lenkin jälkeen autokorjaamolla. Lämmitysjohto oli "saanut siipeensä", kuten korjaamon isäntä totesi. Ehdimme siinä jutella monenmoista. Pilvettömälle talvitaivaalle ilmestyi lentokone, joka piirsi jälkeensä vahvan, useampisäikeisen laahusviivan. "Siinä menee 570 ihmistä New Yorkista Dubaihin", totesi isäntä. Naurahdin, mutta ymmärsin sitten, että ihan tosissaan tuo haastoi. Kaksi lentoa menee kuulemma yli päivittäin. Kolmessa kerroksessa on niissä väkeä. Netistä voi koneen reittiä seurata, valisti paikalle saapunut nuorempi pariskunta.
Illalla kuuntelimme ihan ihmeellisen kaunista musiikkia, kun Kristiina Ilmonen soitti TVssä mäntyhuilua. Vain yksi melodia, hänen itse säveltämänsä "Joutomailla", mutta kirkas helmi muun soitannon keskellä, aivan kuin timantti hangella, pysyäkseni tässä talviteemassa :)  Ohjelma ( Kansanmusiikin isompi ilta Yle Teemalta ) näkyy Areenalla vielä 30 päivää. Ilmosen esiintyminen on siinä kohdassa 22 minuuttia, 10 sekuntia. Kannattaa poimia tuo helmi.

Uuden kynnyksellä

En ole vielä sopeutunut ajatukseen. Joskin mietin viime vuotta kokonaisuutena. Jotenkinhan on tätä elämääkin arvioitava omalta kohdaltaan. En voi vain iloita toisten iloja tai surra läheisteni suruja, vaan on katsottava kohti itseä - vaikkapa mielen peilin kautta.
Uskollinen ystävä voisi olla hyvä peili. Mietin, mitä hän minulle sanoisi, jos olisi nyt tässä.
- Mielestäni hiuksesi ovat alkaneet harmaantua, olen pannut sen merkille viime vuoden aikana.
- Olet ollut välillä väsyneen näköinen, mutta toisaalta näen, että päätös osa-aikaeläkkeestä on antanut Sinulle iloa ja voimia tehdä paljon sellaista, jota et täystyöläisenä ehkä olisi jaksanut.
- Mietin, miten paljon surua vuoteesi on mahtunut. Silti jaksat hymyillä.
- Olet ottanut uusia askelia.

Kiitos, ystäväni. Et ehkä tiedä, että minua on viime vuonna kannustettu tavallista enemmän. Olen saanut rohkaisua niissä harrastuksissani, joita rakastan. Minun puolestani on rukoiltu. Olen oppinut itsekin lisää luottamuksen ja rukouksen läksyä. Mielessäni on usein mystikon sanat: "Kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki muuttuu hyväksi." Ehkä tässä ovat jaksamiseni salaisuudet.

Elämäntavassani on varmasti korjaamisen varaa. Niiden asioiden kanssa käyn sisäistä keskustelua ja pyrin muuttamaan elämäntapojani siinä missä voin. Pyhimys en halua olla, mutta Pyhään uskova ja jokaisessa ihmisessä piilevään hyvään uskova myös tahdon olla.

Voisiko uusi vuosi olla kuin lapsena oppimani laulun mökki:
" Nytpä tahdon olla mä, pienen mökin laittaja. Seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kammariksi. Päähän toiseen pirttisen, pienen, soman, puhtoisen."Seinät ovat usko Jumalaan. Sen luottamuksen varaan on hyvä rakentaa pirtti omalle perheelle, ystäville, työlle ja harrastuksille. Kamari on sisintäni varten. Siellä hiljenen, rukoilen, mietin ja annan itseni levätä Jumalan sylissä.