Joulun jälkeen

Elämä on niin erilaista. Hyvin tuttu vanha aviopari elää kaksistaan. Mies on dementoitunut ja yli yhdeksänkymppinen vaimo hauras, mutta viisas. Kun kaatuilua ei olisi, hän kyllä vielä jaksaisi hoitaa miestään. Kyllä hän nytkin hoitaa, mutta tuntuu, että elämä turvatonta, kuin hauras naru, joka voi katketa pienestä vastoinkäymisestä. Eipä siinä ole jouluksi laitettu herkkuja. Syödään sitä, mitä kaupungin ruokapalvelu tuo tullessaan. Silti vaimo sanoo: " Mulla on ollut niin hyvä aviomies, että pidän kyllä hänestä huolta niin kauan kuin voin. Kyllä me tässä vielä pärjätään."

Joulu jotenkin vielä korostaa eriarvoisuutta. On niitäkin, joille joulu ei merkitse mitään, ei edes perinnettä tai juhla-aikaa. Ehkä heillä ja myöskään heidän lapsillaan ei ole mitään perinteitä. On vain samaa arkea kaikki, välillä lomaa koulusta ja työstä, mutta muuten mennään EVVK- asenteella.

Sitten on niitä, joilla on varaa ja terveyttä yllin kyllin. Voi lentää Saksaan jouluostoksille ja viettää joulua ylenpalttisena ruoka- ja juomajuhlana. Lahjoja annetaan ja saadaan laadulla - kalliita ja hienostuneita. Ehkä sydämessä elää pieni tietoisuus siitä, että tämä kaikki ei voi kestää loputtomasti.
Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin siellä, missä on lunta. Nettitaidot ovat hanskassa ja matka nopeasti varattu.

Ehkä tämä kuulostaa jotenkin negatiiviselta tällainen puhe. Ehkä olen pettynyt, kun katselen elämää ympärilläni. Työni puolesta olen päässyt sisälle erilaisten ihmisten elämään ihan konkreettisesti. Voin vain vakuuttaa, että toisin kuin joulumedia ja markkinatalous toivovat, suuri joukko nuoria ja vanhoja, keski-ikäisiä, yksinäisiä ja perheellisiä, elää sairauksien, köyhyyden, väkivallan ja monenlaisten hankaluuksien keskellä.  Heille pieni lahjakortti tai hyväntekeväisyytenä saatu lahjapaketti lapselle tuo ilon kyyneleet silmiin. Tiukimman jouluhalauksen sain äidiltä, joka muiden vaikeuksiensa lisäksi oli saanut tiedon päässä olevasta kasvaimesta.

Itse kaaduin vesilätäkköön jouluaattona.Veden alla oli jäätä. Hameenhelmat märkinä ja kylki kivistäen lauloin muiden kuorolaisten mukana: "Tule rakkaus ihmisrintaan, tule lahjana joulun tään..." Siinäpä se tärkein. Rakkaus syntyy meihin. Mikään muu ei ole tärkeää. Armo. Ansaitsematon Rakkaus Minun Osakseni.

  

Itsenäisyyspäivä

Tavallisen ihmísen juhlavatkin päivät ovat kovin inhimillisiä. Huolimatta siitä, että siniristilippu oli vedetty salkoon ja netistä olin lukenut suuren miehen Nelson Mandelan kuolleen, ensimmäinen työ oli raivata keittiön pöytä kaikesta turhasta. Miehen eräästä työpaikastaan saamat hopeakynttilänjalat kaivettiin pakkauksistaan ja niihin löytyi laatikon kätköistä kaksi valkoista kynttilää. Vaaleansiniselle liinalle katettiin lautaset ja normikaurapuuron sijasta keitin mannapuuroa (mm.siksi, että parasta ennen päivämäärä oli juuri ohitettu). Oli vaaleansinisen valkoista. Kaneli puuron päällä maan ruskeaa.

Juhlajumalanpalvelusta seurasimme suurkirkosta, jossa piispa Salmi puhui asiaa. Liian vähän vain oli maan johtoa paikalla, lienevätkö varmistaneet Tampereelle pääsyn ajoissa :) Mutta Eero Heinäluoma (mm.) veisasi ihan oikeasti eikä vain tuijottanut lattiaa tai virsikirjaa. Toivottavasti piispan puhe on netissä luettavissa.

Välillä piti käydä haukkaamassa raitista ilmaa lumen kuorittamassa maisemassa Kalkunmäen poluilla. Vilakka viima puhalsi, eikä yllättäen ketään muita lenkkeilijöitä näkynyt jalkaisin kulkemassa. Yleensä me emme ole siitä liikkuvaisemmasta päästä kansalaisia. Mutta hyvä me, tänään!

Ruokaa lämmitettiin ja tuunattiin. Mielessä olivat koko ajan Timo ja Hilkka Kuortti, ystävämme, joiden vuoksi istuimme presidentin juhlavastaanoton ajan tiiviisti sohvassa odottaen vilkutusta. Hilkka ja Timo tulivat sieltä hymyilevinä ja kauniina. Miksi selostajat eivät tienneet tässä kohdin nimiä? Pitää varmaan valittaa Jurvan kuntaan :)
Konsertti Tamperetalolta oli upea, mies toi nenäliinankin. Voihan Vesku Loirin "einoleinot"! Oli mies saanut äänensä takaisin. Ja sitten vielä Soile Isokoski itketti sotakuvauksien keskellä "Maan korvessa"-laululla. Kokonaisuus oli niin hieno! Mieluummin sitä seurasi kuin liian ahdasta tanssilattiaa. Kiitos, kiitos! Samalla juotiin jätski-kakkukahvit ja minä yritin koko ajan kirjoittaa tätä blogia. No yrittämiseksi se jäi. Nyt veteraanit ovat kahvilla ja voin rauhassa päätellä tämän päivän tunnelmia. Eletään ihmisiksi ja etsitään yhteyttä ja rakkautta enemmän kuin eroavaisuuksia ja eripuraa.

Makeata marraskuuta

Marraskuun pimeyttä on valaissut nauru, ilo ja ihmisten välinen yhteys. Nyt on kirjoittajalla valinnan vaikeus. En tiedä, mistä kirjoittaa, kun blogistin ensimmäinen sääntö on, että kirjoituksen tulee olla lyhyt. Aloitan.
    Ilo on puhdas jääkaappi. Sen järjestystä ja puhtautta katsellessani mietin, miten vähän aikaa johonkin työhön kuluu, kunhan tartun toimeen. Ilo on myös puhdas kylpyhuone. Aikaa siivoamiseen meni enemmän ja miestäkin tarvittiin pyykkikoneen siirrossa apuun, mutta tyytyväisyys ahkeroinnin jälkeen oli taattu. Ilo on myös pyjamapäivä, jota tänään vietämme. Vihdoinkin aikaa toisillemme ja rauhalliselle oleilulle. Pyjamapäivä ei kyllä ole ihan totta. Kävimme "kökkälounaalla" leirikeskuksessa. Talkoovoimin aikaansaatu makoisa lounas vapautti pyjamapäiväläiset ruuanlaiton vaivasta ja samalla tuimme Nummijärven kyläkirkon ulkoverhoilun uusintaa vaatimattomalta osaltamme. Oli ilo nähdä hymyileviä kasvoja. Oli hyvä myös kuulla ikonimaalaaja Liisa Viertolaa, ja nähdä hänen puhutteleva Jumalanäidin ikoninsa, jonka hän lounaan yhteydessä lahjoitti seurakunnalle.
   Suurin marraskuinen ilo on kuitenkin uusi runokokoelmani "Harmaa säteilee". Kannen kuvitus on graafikko Elina Warstan taiteilema. Kiitos vielä, kultainen Elina!  Olen kirjasta lapsellisen onnellinen ja kiitollinen. Maanantainen julkistamistilaisuus kirjastossa oli huippua. Ihmisiä tuli ovesta lisää ja lisää. Olin ihan "Hoo Moilanen" jo väkimäärästä.  Kustantajan edustaja, ArtboxIrjan omistaja, myi kirjoja. Itse keskityin vieraisiin (tuttuihin) ja kerroin siitä, miten runoni syntyvät. Vuorotellen miehen kanssa joitain niistä luimmekin.  Miehen pistämätön huumorintaju piristi mukavasti tilaisuutta. Itsekin liikutuin laulusta, jonka hän  musiikkiopiston opettajan Katalin Berkiné Kothencz´in  säestyksellä lauloi. Teksti oli vanhin kirjan runoista, ja sävel jo edesmenneen kanttorimme Esko Latva-Laturin käsialaa. 
    Makeimmat naurut on silti naurettu parisuhdetapahtumissa. Kannattaa tutustua vaikka netin kautta esimerkiksi "Parisuhteen palikoihin"( www. parisuhteenpalikat.fi) ja lähteä mukaan johonkin tapahtumaan. Avioparien ongelmat ovat yksilöllisiä, mutta paljossa toistensa kaltaisia. Miehet kun edelleen ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Kun tuikitavalliset parit kouluttaessaan pariskuntia vaikkapa seksuaalisuudesta kertovat siinä kokemuksia omasta elämästään, niin naurua pulpahtelee ja kun spontaani yleisö kommentoi, pulpahtelu muuttuu räjähtelyksi. Luennon aihe voi olla mikä tahansa, kokemukset ovat arkipäivää ja itsekoettu koskettaa. Seksuaalisuus on palikkatalon palikoista vain yksi muiden joukossa, siinä kuumalla linjalla kumminkin. Kannattaa mennä kuulolle oman kumppaninsa kanssa. Parisuhdekin on (makean) naurun paikka!

Talitintti, sinitintti, orava ja harakka

Vain valokuvaajaa karttava orava. "Lintulaudan" kunkku!

Oikeastaan otsikon arvojärjestys pitäisi olla toisinpäin: Orava, harakka, talitintti ja sinitintti. Niskakipuisen lauantaiaamupäivän iloja oli kehitellä linnuille lokakuinen kattaus jyvistä, pähkinöistä ja aurigonkukansiemenistä. Talitintit ovat lennelleet jo pari viileää päivää tuossa marja-aroniapuun ympärillä levottomina. Eikö se jättiläinen huolehdikaan tänä vuonna helposti saatavasta ravinnosta. Meillä on nälkä! Ei oo kivaa!
   Kun sain pöntön täytettyä ehdin tuskin kiinnittää sitä puuhun, kun jo parvi talitinttejä valtasi tarjoiluastian. Menihän se viesti sille jättiläiselle perille, ei muuta kun  syömään vain!
Jäin jännittyneenä seuramaan, mitä todella tapahtuu. Kerrankin oli aamupäivä ilman kiireen kierähdystä.
   Talitinttien nautiskellessa ateriaa, joskin vähän kisaillen, mutta suht´ sovussa kuitenkin, tuoksuvaahterapensaasta lennähti paikalle tosi äksy sinitiainen. Talitintit näyttivät saavan sen pienen sulosinikeltaisen olemuksen tärisemään raivosta. Se lensi aggressiivisesti jokaisen talitintit perässä ajaen ne kauemmas lintulaudalta. Ei se ehtinyt itse syömäänkään. Se oli kuin parkkipirkko, joka ei siedä tinttitovereiden pysäköintiä eikä edes lähestymisyritystä tulevan talven ruokapaikalleen. Hieman noloina talitintit pyrähtivät pakosalle jokaisen yrityksensä jälkeen. Sinitintti hallitsi ainakin ensimmäisen erän yksistään.
    Vähän ajan kuluttua saapui paikalle iso, aikuinen orava. Se oikein rojahti syömään. Juoksi välillä metsään ja sitten taas takaisin. Linturintama näytti luovuttavan heti alkuerässä. Mutta kuka pomppii ruohikolla? Herra Harakka pyrkii saaliinjaolle. No ei tule kuuloonkaan! Terhakka, vaikkakin minusta vähän ylisyöneen näköinen orava ajaa harakkaa takaa kohmettuneella nurmikolla kerta toisensa jälkeen.
   Yritän puhella niille ikkunalasin läpi. "Hei, älkää nyt viitsikö. Siitä riittää kaikille. Vuorotellen, kiitos!" Eläintenkin luonnekuvaan kuuluu sama ahneus kuin meillä nyky-ihmisillä: "Mulle kaikki heti! Minä ensin! Odottakoot muut!"
   Tylsää. Olisipa hienoa, jos oppisin väistymään hienosti. Antamaan tilaa toisille. Kaikessa. En silti varmasti jäisi ilman. Oppisimmepa jakamaan leipämmekin niiden kanssa, joilla sitä ei ole.

Näiden veijareitten kuvaaminen on tosi haastavaa ilman jalustaa.

 Eikö ketään muuta hämmennä markettien notkuvat ruokahyllyt ja ihmisten nyrpistely satojen eri vaihtoehtojen äärellä? Jospa nälkäiset afrikkalaislapset pääsisivät edes yhdeksi päiväksi täyttämään meidän markettimme. Jokainen saisi kerätä itselleen ison paperikassillisen juuri sitä hyvää, mitä haluaisivat.

Elämän kauneus

Onneksi on olemassa kauneutta. Elämän vaikeudet, välillä suoranainen kauheus ja rumuus toimivat kuin tummana taustana sille hyvälle ja kauniille, mitä yhä on olemassa. Tänään sää oli syksyn kirkas ja kuulas. Vielä aamuruskoista taivasta vasten vedin taloyhtiön lipputankoon siniristilipun suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi ja samalla sen yhtä kehittäjää, Aleksis Kiveä muistaen. Kirjojen maailma on itselleni rakasta. Monet kirjat kuvaavat elämää realistisesti, jopa inhorealistisesti, mutta silti niissäkin tavallisesti sympatiapisteet kulkeutuvat pienen ja heikon, jo usein syntymässä vähäiset eväät saaneen taskuun. Vaikka tuo henkilö olisikin jo rikoksen teille ajautunut ihminen.

Päivällä olimme miehen kanssa kuuntelemassa Aira Samulinia, joka on 85-vuotias ja rakastaa, jos häntä kutsutaan vanhukseksi. Oli pakko muuttaa pienoisia ennakkoluuloja hänestä. Olemus ja hyvät  elämänohjeet välittivät kuvaa naisesta, jolla on  hyvä, terve itsetunto millään tavalla itseään korostamattomassa muodossa. Samulinin ohjeet hyvälle elämälle olivat tänään ainakin nauru, tanssi, riittävä uni ja toisten ihmisten kohtaaminen, asioiden jakaminen ja heikompien huomioon ottaminen. Lämpöinen aalto kylmenevässä syyssäässä oli tämä ihminen. Erityisesti liikutti pienen liikunta- tai tanssituokion aikana, miten hänen huomionsa oli kiinnittynyt eturivin pyörätuolilähimmäisiin. "Noin juuri, voi auttaa toisella kädellä toisen ylös, jos ei muuten käsi nouse. Voi miten täällä eturivissä tanssitaan ihanasti." Aira Samulinin oma elämäntarina tuli kuulluksi siinä juttujen lomassa. Ei ole ollut helppoa, ja silti hänen olemuksensa välitti kaunista seestymistä ja rauhaa.

Ja sitten tuo luonto! Kävin tilaisuuden jälkeen hautausmaalla ja kuvasin vähän tätä kauneutta. Oli niin onnellinen olo, pieni syysilman kirpeys nipisteli poskia, luonto hehkui ja kaikkialla vallitsi rauha. Ajattelin, että täällä nukkuvat ne, joiden ei enää tarvitse tehdä oikeita tai vääriä valintoja elämässään, mutta jotka varmaan toivovat, että me, heidän läheisensä, tekisimme oikeita, elämänmyönteisiä päätöksiä arjessamme.

Hyvä päivä. Illalla vielä ahkeroimme miehen kanssa puutarhaa syyskuntoon. Rakensin tulppaaninsipuleille ihan uuden penkinkin. Ulko-ovella loistavat kanervat ja yksi iso koristekaali.
Mies nosteli puutarhakalustojen alla olleet "lavetit", putsasi ne ja laittoi kuivumaan. Oli mukava puuhata yhdessä. Nyt keittiöstä leviää uunipadan ja tuoreen piirakan tuoksu. Tervetuloa, huominen vieras. Kaikki on melkein kesken :)

Odotus

Joskus odotus palkitaan. Pienikin asia voi jo toivonsa menettänyttä ilahduttaa. Tunsin itseni toivottomaksi tumpelohortonomiksi, kun oli jo syyskuun alku ja kehäkukkani olivat edelleen vain noin 10 cm:n pituisia lehtimuodostelmia. Siis en saa edes kehäkukkaa kukkimaan! Manasin kukkapenkkiä, jonka olin rakentanut sanomalehdistä ja mullasta, multakerros oli todennäköisesti liian ohut. Varmasti olikin. Mutta mikä ilo: noin viikko ennen näitä syyskuun lopun kylmiä ilmoja katsahdin jälleen kukkapenkkini puoleen ja sieltä katseeseeni vastasi kaksi ihanaa, naama ammollaan nauravaa kehäkukkaa! Molemmat pääsevät tähän nyt oikein kuvan kanssa tuomaan toivoa toivottomille odottajille.


Joskus odottaminen on vaikeaa. Tunnet, että jokin fyysinen vaiva rasittaa kehoasi, mutta huolimatta tutkimuksista mitään ei tunnu löytyvän oireiden syyksi. Silloinkin, olipa syy vaivoihin miten rankka tahansa, odotus ja epätietoisuus päättyy, kun saa selvän diagnoosin. Odottaminen epätietoisuudessa on vaikeinta.
Sekin on kurjaa odottamista, kun pekkapouta ennustaa jotain kamalaa koiranilmaa. Tulossa oleviin kauheuksiin valmistautuminen on pelonsekaista, vastenmielistä.

On myös asioita, joiden odottamisesta iloitsee. Odotus on melkeinpä parempi kuin itse asian toteutuminen. Silloin on olemassa varmuus, että tuo odotettu päivä koittaa varmasti. Siihen voi varautua ja valmistelujakin voi tehdä. Kuinkahan moni (joulu)ihminen on jo salaa kääntänyt katseensa kolmen kuukauden päähän ja aloittanut kenties suunnitelmat? Itse en kuulu noihin ihmisiin, mutta varmaa on, että yrittäjät kuuluvat, sillä jo nyt on joissakin liikkeissä joulusesonki alkamassa. Huh huh.

Silti. Vaikka odottaminen on mukavaa, on vielä mukavampaa ja viisaampaa elää täysillä tätä hetkeä.
Jos mieli on kiinni vain tulevassa, voi jotakin elämässä vilahtaa ohi. Siis rakastakaamme toinen toisiamme ja eläkäämme toisiamme tukien odotuksinemme juuri tässä päivässä, tunnissa ja minuutissa. Mieskin löysi tänään elämäänsä uuden iloisen asian, kun pyrähti juoksuaskeliin viidentoista vuoden tauon jälkeen! Olisittepa nähneet miehen iloisen naaman!

Vähiten puhutut odotukset liittyvät varmasti elämän päättymisen hetkiin. Jokainen niitä mielessään ajattelee ainakin joskus. Joku ei odota mitään, joku odottaa elämän suurinta ihmettä. Ajattelen mielelläni kuolleista omaisistani (niinkuin meidän nuoriso-ohjaajamme hyvässä saarnassaan sanoi), etteivät he Jumalan näkökulmasta ole kuolleet, vaan nukkuvat. Ortodoksit puhuvatkin kauniisti kuolonuneen nukkuneista.
Armo kantaa rajan yli.

Matkalla kesästä syksyyn

Vaikka on jo syyskuu, niin "... kesä jatkuu, kesä!"  Ulkona on niin lämmin, että syksyiset pukeutumiskoodit eivät istu aikaan. Se on mahtavaa, vaikken itse enää osaakaan kesäillä, vaan elän toiminnallista syksyihmisen elämää. Ulkonakin eniten ilahduttavat paikoin punertuneet pihlajanlatvat, kirkkaan keltaisina hohtavat vaahterat ja koivujen hillitty kallistuminen kellastumisen puolelle.
Lämpimiä tunnejälkiä ovat tämä kesä ja syksykesä mieleen painaneet.

Tässä väreilee auringossa Puujärvi Karjalohjalla. Se oli tämän kesän ykkösuimapaikka - kirkas järvi, sopivasti syvenevä, elokuun lopullakin vielä aivan kesänlämmin.
Olin hiljaisuuden retriitissä ja nautin kaiken muun ohessa tämän järven vilvoittavasta vedestä ja siitä onnellisuuden tunteesta, jota uidessa koin.



Paljon muitakin onnenhetkiä on kesään mahtunut, esim. Lauhavuoren maisemat täällä kotolähellä. Molemmilla vaelluksilla olin loistavassa seurassa, ensin kesän alussa aikuisen kummityttöni kanssa, sitten myöhemmin rakkaan siipan seurassa.

 

 

 

Monen muun ohessa olen kirjoittanut runokirjaa, jonka pitäisi putkahtaa julkisuuteen joskus tänä syksynä. Olen ollut projektista iloinen, vaikka se luonnollisesti on vaatinut paljon työtä. Tänään on vielä suunniteltu ja korjailtu, mietitty kaikki valmiiksi kirjan taittoa varten. Iloitsen tästä tulevasta toisesta "lapsestani" paljon jo etukäteen. Tämän enempää paljastamatta selityksen saa myös tämän blogikirjoittelun viivästyminen. Nyt kaikki alkaa omalta osaltani olla valmista.

Kirjan tiimoilta vierailimme aivan ihmeellisessä paikassa - Livonsaaren yhteisökylässä Naantalissa. Siellä näin ensimmäisen afrikkalaisen majan mallisen kodin Suomessa. Seinät oli tehty savesta, sekaan tukipuiksi aseteltu säännöllisin välein puuklapeja. Oli hieno!

Vaikuttava, ehkä monella tavalla vaikuttavin matka oli kuitenkin eilen, kun jälleen miehen kanssa matkasimme Ouluun. Seinäjoelta hyppäsimme junaan ja illalla palasimme junalla takaisin. Lyhyt matka, mutta liikuttava ja koskettava. Olimme katsomassa viime kesänä kuolleen siskoni Taruliisan muistonäyttelyä. Viivyimme näyttelyssä pitkään, koska viihdyimme siellä ja tutkimista, katselemista ja muistelemista oli niin paljon. Se ei ollut pelkkä taidenäyttely, vaan näyttelytilaan oli lavastettu Taruliisan työpiste ja ikkunalaudoilla oli Taruliisan kauniisti maalaamia ruudullisia puupalikoita, joiden kääntöpuolelta löytyi taiteilijan päiväkirjamerkintöjä lapsuudesta aivan viime vuosiin asti. Niiden tekstien ja pienten kuvien äärellä sai käydä läpi siskon elämää monelta tasolta, välillä nauraen ja välillä ihaillen Taruliisan sinnikkyyttä elämän eri vaiheiden keskellä.
Näyttely oli itkuun asti liikuttava, kuin sukellus raikkaaseen veteen, johon sai oman kaipauksensa upottaa. Koimme molemmat, että Taruliisa itse oli hyvin lähellä. Oli hyvä olla iltaan asti.

Järkyttäväkin juttu matkaan sisältyi. Mennessä junamme oli todella myöhässä aikataulusta. Tuskailimme jo lyhyeksi jäävää näyttelyaikaa. Kymmenisen minuuttia ennen Oulua juna pysähtyi kokonaan. Kuulimme surullisen uutisen: joku oli kuollut vastaantulevan  junan alle, joten odotus raskaissa mietteissä kesti vielä tunnin. Oulussa vaihdoimme paluulipun myöhempään junaan, joten käytännön haittaa siitä ei meille sitten tullutkaan. Tapasimme Oulussa myös ystävän, jonka kanssa nauru raikui ja juttu luisti juodessamme kauppahallin kahviossa maukkaat sumpit.

 

Vähänkin on paljon

"Pilvet kulkee kulkuaan, laula sinä vaan!"

Siivoustalkoiden periaate

Tämä kesä on ollut kuin kesäkeittiön pappilan hätävara: äkillisiä lähtöjä ja vaarallisia(kin) tilanteita. Sisäistä iloa ja tuskaa, auringon kirkasta valoa, onnea ja iloa. Kyyneleitä. Naurua. Taidetta. Paljon luettuja kirjoja, siivousta ja  juhlia, marjastamista ja kirjoittamista. Ennen muuta  vieraita, siis rakkaita omaisia ja ystäviä.

Blogi on saanut odotella yhden harmillisimmasta päästä olevan pikku sähköpiikin iskettyä verkon kautta tietoliikenteemme reitintimeen. Olimme Soneran ansiosta kolme viikkoa ilman nettiyhteyksiä. Tätä modeemimme salaista katoamista välillä Toijala - Kauhajoki voisi suositella jonkun salapoliisin tutkittavaksi. Oma olettamukseni on, että se lepää vaikkapa Kauhavan postin nurkassa ihmettelemässä miksi kukaan ei nouda sitä luokseen. Lopulta Sonerassa päädyttiin lähettämään uusi härpäke ja hyvittämään asiaa antamalla jopa yksi laajakaistakuukausi ilmaiseksi!

Toinen sähköpiikki sulattikin sitten erään hiustenkuivaajan paikassa, joka toimi ateljeena taiteita harrastavalle miehelleni. Siellä fööni oli lepäillyt muutamia viikkoja käyttämättömänä taulujen kuivattamistyöskentelyä odotellen. Jollakin millälie ukonilmalla pistorasiaan tuli ilmeisesti sähköpiikki ja sen jälkeen kyseinen vempele otti ja suli. Kaikki kolme huonetta (ystäviemme asumaton kotitila) talon alakerrassa oli sitten ylt´ympäriinsä mustien muovinokihiukkasten peitossa. Se oli kamalaa, mutta yhteisistä talkoohetkistämme ystäviemme kanssa tuon sotkun siivoamisessa tuli hauskaa ja mukavaa. Homma on jo hanskassa, vaikka vähän vielä kesken.

Kävimme eilen ensi-iltaelokuvissa katsomassa filmin "Kekkonen tulee!" Siinä Kristiina Elstelä omassa roolissaan luetteloi erilaisia asioita. Häntä matkien voin luetella ne paikat, joissa olen tänä lämpimien vesien kesänä saanut vanhahkoa kehoani liotella: Honkajoella Karvianjoessa, Aronkylässä Kyrönjoessa, Isojoella Kangasjärvessä, Nummijärvellä Majaniemessä ja campingilla, Teuvan Parrassa ja Kurikassa erään ystäväpapin uima-altaassa.  Tämä luettelo kertoo myös jotain lomamatkailumme rajoista :) Eipä silti, tulihan sitä kauempanakin käytyä. Kun kysyin mieheltä kesän kohokohtaa, vastaus oli yksiselitteinen: "Kun sain soittaa kaikille lapsilleni ja lapsenlapsilleni kannelta Perniön vanhassa tuvassa - ja he jopa kuuntelivat." Täyttyivät ne silmät kyynelistä minullakin juuri silloin. Yksi onnenhetkistä oli juhannuksen leppoisa yhdessäolo.

Tää oli mustikkapäivä

Edellisen mustikkaretken poluilta...

Tää näkee silmissään vielä mustikkaisia mättäitä. Tää oli äsken mustikassa. Oli tää tänään ennemminkin siellä, mutta tää tuli välillä kotiin. Tää söi kotona kasviskeittoa koskenlaskijajuustolla terävöitettynä ja sitten tää meni uudestaan metsään. Tää ei voinut enää unohtaa hyttysmyrkkyä.

Nyt tää on kotona taas ja ajattelee niitä hyttysiä. Miks niitä pitää olla niin paljon? Metsä on niiden reviiriä, mutta ei niiden silti tarvitsisi tunkea nenään, suuhun, silmälasien alle ja kaulaan. Miksiköhän Jumala loi ne hyttyset? Tää sai yhteensä jotain neljä litraa niitä marjoja, mutta enemmän olisi tullut, jos ei olisi ollut niitä hyttysiä. Tään selkäkin on vähän väsyvää sorttia. Mutta tään periaate on, että mustikat poimitaan käsin, ei koneella. No, periaatteestaan joutuu kärsimään tehottomuudessa, mutta marjojen puhtaudessa käsinpoimija voittaa. Sitäpaitsi tää nauttii niitten marjojen koskettamisesta. Tää on varmaan vähän hullu.

Siellä metsässä alkoi laulattaa. Kaukaa varis vastasi. Sitten tuli mieleen kaikkea ja kaikkea. Ajatukset olivat välillä mustia tai ainakin harmaita. Viime aikojen kirkolliset keskustelut alkoivat taas mietityttää ja surettaa. Miksi me ollaan niin rajaavia ja poissulkevia, ärhäköitä tuomitsemaan?

Kesken näiden mietteiden alkoi kuulua huminaa. Tää kuuli selvästi, miten tuuli nousi ja alkoi taivuttaa puita. Tää istui kannolle ja kuunteli metsän salaperäisiä, ihastuttavia ääniä. Sitten tuli kiitollinen olo. Miten hyvin kaikki on. Miten tää on nauttinut lomapäivistä ja läheisistä ihmisistä.
Jostain syystä suusta alkoi tulla ulos vanhan virren sanoja: "Jo varhain Herra annoit, meill´ osan iäisen..."
Sitten alkoi sataa. Hitaasti ja hiljaa - ja tää tuli kotiin, pani saunan lämpiämään ja kävi antamassa pusun miehelle. Se vähän hermoili huomisen saarnan kanssa. Tää menee nyt kohta saunaan ja tekee sitä ennen mustikkarahkaa. Saturdaynight fever!

Runon ja suven päivänä

Naamakirjassa parikin ystävääni on linkittänyt tänään Eino Leinon Nocturnon sivulleen. " Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu. Kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu..."
Aivan nappi runo tämän Eino Leinon syntymäpäivän aamurunoksi, etenkin jos sen vielä laulaa Vesa-Matti Loiri. (Miten se Loiri osaakin niin tulkita, joulunakin menee ihan kylmät väreet selkäpiissä, kun Loiri laulaa:"...On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kun itse yhtä puhdas olla voisin...")
Runo. Koska kirjoitan niitä itse, mietin kovasti, millainen runo on hyvä runo. Mielestäni siinä pitää olla itse eletyn makua, arkista, herkkää, katkeraakin, kunhan sen aitous löytää kosketuspinnan lukijan kokemusmaailmassa. En itse pidä runoista, joiden sanoma on piilotettu niin monimutkaisiin abstraktioihin, että lukeminen on kuin 1000- palaisen palapelin kokoamista. Hyvä runo tulee suoraan kohti, itkettää tai naurattaa, ärsyttää tai ilahduttaa. Riimejä saa olla, mutta ei niin, että runon ajatus ontuu, kun tekijän ainoa pointti on ollut löytää täsmäävä loppusointu edellisen rivin viimeisen sanan kanssa. ( Oi, miten ihana maa, kohta kahviherkkuja saa :)

Suvi. Se on juuri tätä: aurinkoa, kypsyviä marjoja, lämpimiä uimavesiä, hyttysiä, mattopyykkiä, tienvarsien kukkaloistoa ja puuutarhanhoitoa (tai hoitamattomuutta). Kesä on lyhyt ja sitä ei koskaan ehdi hyödyntää täydellisesti. Jotain jää seuraavaan suveen. Ulkona oleminen ja eläminen olisi tärkeää, tärkeintä. Silti niin usein istumme sisätiloissa ja huomaamme yllättäen, että nyt se sitten meni. Syksyn viimat puhaltavat. Lehdet putoavat puista. Puutarhakalusteet ja melkein käyttämätön grilli kannetaan varastoon. Suvi tuli, suvi meni. Ihana suvi!

Tämän kesän parhaita kokemuksia oli juhannus, jonka saimme viettää yhdessä koko miehen puoleisen perheen, lasten ja lastenlasten kanssa ystäväpariskunnan vanhalla maatilalla. Pitkä pöytä oli katettu ulos. Sen äärellä ja muutenkin ulkona vietimme rauhallisen, leppoisan, paineista vapaan päivän. Kaikenikäiset sulassa sovussa yhdessä. Ja kun mies vielä sai soittaa vanhassa tuvassa kannelta ja jälkikasvu lojui lattialla patjoilla hiirenhiljaa (!) kuunnellen, silloin taivas jo melkein kosketti maata.

Voihan Ärsy!

Ärsytyksen kierre on kamala. Se alkaa pienestä. Se pahenee, jos olosuhteet ovat otolliset. Se romauttaa, jos ei ajoissa tajua lopettaa negatiivisten ajatusten kierrettä. Pahimmillaan se johtaa siihen, että yhdetkin hymyilevät, onnelliset kasvot alkavat...ärsyttää. Kateus!

Tutkisteltuani itseäni hiljaisuudessa noin puoli tuntia voin todeta, että kyseisen olotilan katkerat juuret löytyvät omasta itsestäni. Olen vihainen itselleni ja saamattomuudelleni. Seuraukset saa kokea lähin ihminen nahoissaan kiukkuisten, pisteliäitten sanojen muodossa. Ulos suustaan tulee päästäneeksi sellaistakin, mitä on valmis heti pyytämään anteeksi.

Ja miten tuo Ärsy sitten vaikuttaa ympäristössä niinkin, että tavarat putoilevat, roskiksen rivat pettävät, sormi hipaisee liian kuumaa astiaa, kynsi katkeaa, kännykkä on hukassa, ostokset unohtuvat kaupan tiskille tms.  Ikäänkuin olisi omalla mielialallaan aiheuttamassa dominoefektiä. Jopa sateen pystyy loihtimaan juuri suunnitellun lenkin ajalle.

No nyt Ärsy on jo kaikonnut. Tajusin, mitä minun tekemän pitää ja sain hyvän mieleni takaisin.
Tämä teksti on purkaus eikä sisällä mitään syvällistä. Se vain helpottaa. Nyt vaikean, mutta tärkeän tehtävän äärelle. Se on jotain ihanaa. Siitä tulee jotain hyvää. Se vaatii henkistä ponnistusta, mutta tulee vielä päivä, jolloin voin hyppiä kattoon ilosta: Olen tehnyt sen! Mutta ensin menen syömään miehen tekemää makaronilaatikkoa ja nauttimaan kesän ensimmäisistä mansikoista.

Hylätty pyörä

Aivan kotimme läheisyydessä on jo viikkoja seissyt puuta vasten lasten polkupyörä. Kamu. Se lukee pyörän rungossa. En voi mitään sille, että tuo fillari surettaa minua. Kamu on jätetty, vaikka kaveria ei saisi jättää. Etupyörässä on jäljellä vain vanne. Mikä (surullinen) tarina on tuon pyöränuorukaisen pitkäänjatkuneen hylkäämisen takana? Miksi lapsi tai hänen vanhempansa eivät nouda pyörää ja vie sitä korjattavaksi? Pitäisikö minun viedä se poliisiasemalle - vai onko täällä enää sellaista poliisiasemaa, johon löydettyjä tavaroita voi jättää?

Minua surettaa pyörän kohtalo siksi, että se viittaa niin selvästi ihmisten tapaan olla välinpitämättömiä, jopa hylätä toinen vaikeana hetkenä. Kuinka moni nojaa oman (epä)onnensa puuhun vahingoitettuna, laiminlyötynä, hylättynä siksi, että ihmiset tietoisesti tai tietämättään lyövät leimakirveellä oman mielensä mukaisen merkin jotenkin yleisestä normista poikkeavaan ihmiseen. Poikkeavuus voi olla sairaus, outo ulkonäkö, normaalista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen tai vaikkapa eloisa tai hidas persoonallisuuden muoto, ihan mikä tahansa.
Järkytystäni ruokkii ja tönii tämän hetken julkinen keskustelu. Jossakin täällä Etelä-Pohjanmaalla ei hyväksytä vammaisten asuntolaa naapuruuteen. Toisaalla haukutaan alimpaan helvettiin ne, jotka hyväksyvät kristityt veljemme viemään sanomaa armahtavasta Jumalasta tähän miljardien ihmisten maailmaan.

Vuosikausia istuin joka kesä puolustamassa evankelisten kesäjuhlien vuosikokouksissa naisten oikeutta saada vihkimys papin virkaan. Siihen kokoukseen asti, jossa me hävisimme. Silloin hajosi evankelinen liike. Nyt tuntuu kaikki toistuvan SLS:ssä. Olen asiasta hämmentynyt. Onko tässä tehty kärpäsestä härkänen? Tuntuuko monista siltä, että heistä on tullut hylättyjä polkupyöriä? Ainakin noista kahdesta miespapista varmasti tuntuu siltä.  Eikö Lähetysseura voisi hieman avata vastaanottavan maan luterilaisen kirkon kantaa näihin tuleviin lähetteihinsä? Heillä lienee sanottavansa siihen, kuka sen maan kirkossa saa tehdä työtä ja kuka ei?

Asia olisi helpompi, jos raamattua voisi lukea vain yhdellä tavalla. Minä en tiedä, mutta minun raamatussani Paavali huudahtaa vankilasta juonittelunhalusta evankeliumia julistavista kuultuaan:" Ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei." (Fil 1:18)Ehkä minäkin olen hylätty pyörä. Joillekin, joissakin asioissa. Ehkä me kaikki olemme. Siksi kaikenlainen inhimillinen hylkääminen koskee niin kovasti. Omassa elämässä, läheisten elämässä ja työssä kohtaamieni ihmisten elämässä. Ainakin yksi käsky pitäisi meille kaikille kristityille olla selvä. Meidän tulee pyrkiä yhteyteen ja rakkauteen, opettelemaan rakastamista oikein tosissamme.
Sisäinen diakoniatyöntekijä minussa sanoo, ettei kukaan saa jäädä rakkauden ulkopuolelle. Välittäminen ja vastuunkanto on rakkautta. Kumpa tuo polkupyörä löytäisi takaisin kotiin.
        

Elämän mieli

Jokainen elää elämänsä niinkuin haluaa. Elämässä on asioita, joihin meiltä ei kysytä lupaa, mutta avaimia onnellisuuteen on silti paljon jokaisen omassa taskussa.

Viime lauantaina haudattiin meidän sukumme vanhin. Hän eli melkein 105-vuotiaaksi. Nekrologista luin hänen kolmen kohdan ohjelmansa, joka on vaikuttanut pitkään ja vireään elämään: Lue sanomalehti joka päivä, käy joka päivä ulkona (kävelemässä) ja tapaa joka päivä yksi ihminen kasvokkain. Hyviä ohjeita eläkeläiselle ja miksei meille jokaiselle.

Tällaisissa maisemissa päihdekuntoutujien leiriä vietettiin
Honkajoen Jyllin leirikeskuksessa

Jollakin toisella elämänohjeet ovat erilaiset. Jokaisen päivän tekemiset ja tekemättä jättämiset muovaavat joka tapauksessa elämäämme. Voisiko asiassa kilvoitella? Kyllä voi. Joillekin kilvoittelu on suorastaan elossa säilymisen ehto.

   Olin parin päivän ajan päihdekuntoutujien leirillä, onnekseni vain yhtenä ohjaajana. Leiri kesti neljä päivää, ja ohjelma ei ollut pelkästään ulkoilua ja syömistä. AA-laisen kokemusasiantuntijan  ja muiden päihdesairauteen perehtyneiden vieraiden johdolla ja myös "omassa porukassa" käytyjä keskusteluja kuunnellessani ymmärsin, miten hartaasti lähes jokainen osallistuja toivoi, että voisi elää lopun elämänsä ilman alkoholia. Juominen kun ei ollut enää pitkään aikaan ollut kenellekään hauskaa, vaan kauhistuttava "pakko". Heidän mottonsa on anonyymien alkoholistien tuttu rukous: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan".
Tuokin elämänohje on hyvä ja käyttökelpoinen jokaiselle. Asenteistahan elämä on pitkälti kiinni.

Monesti kysytään, minkälaisin eväin vanhemmat lähettivät lapsensa maailmalle. Joillakin eväitä ei ole ollut lainkaan. Oma elämä on pitänyt oppia yksin, kaikki virheet kantapään kautta kokien. Toisille Jumala on antanut vanhemmat, joiden elämä sinällään on ollut esimerkiksi kelpaavaa. Elämänohjeita on lukuisia. Ehkä yksi armollisimmista on vanhempien sanat: "Koskaan et voi tehdä mitään niin väärää, että et olisi tervetullut kotiin."

Tuo elämänohje on kuin tiivistelmä tutusta tuhlaajapoikavertauksesta. Isän syli on auki, koska hänen sydämensä on sulaa rakkautta. Jospa me voisimme heijastaa edes hivenen tätä taivasta maan päällä.


   

Annan anteeksi - vaikea, vapauttava ajatus

Vieraan paikkakunnan kauppakeskuksessa pysähdyimme tekemään ostoksia. Edellämme ruokaosaston kärryjen ohi marssi leveäharteinen, asultaan tummanpuhuva miehenjärkäle. Takin selkämyksessä luki jotain, englanniksi. Kauhistuin. Lyhyen kaavan mukaan siinä olivat sanat: "On aika nostaa vihan lippu liehumaan!" Siinä äitienpäiväruusujen ja hempeiden lahjapakkausten keskellä seisovassa itsessäni läikähti hämmennys ja pelko.

Luimme tapamme mukaan tällä pitkällä matkallamme autossa ääneen kirjaa, tällä kertaa Anna-Liisa Valtavaaran "Ainako anteeksi?" Kirja selittää melkein aakkosista alkaen miten tärkeä, vaikea, vapauttava ja ihana asia on anteeksiantaminen, - pyytäminen ja -saaminen. Läpi kirjan kulkee teema katkeroitumisesta ja sen välttämisestä. Jos joku on yrittänyt hävittää puutarhastaan nokkosta, voi kuvitella, millaista tuhoa katkeruuden sitkeät ja pitkät juuret sydämessä saavat aikaan. Kun anteeksipyytäminen jostain syystä pitkittyy, asia myös mutkistuu.
Kirjassa puhutaankin kahdenlaisesta anteeksiantamisesta: kahden ihmisen välisestä ja toisaalta yksipuolisesta tapahtumasta. Esimerkiksi omalle äidilleen tai isälleen, joka on jo kuollut, voi antaa anteeksi toisen saamatta siitä enää tietoa. Kuitenkin anteeksiantaja voi vapautua elämään tätä hetkeä energisesti ja vapaana. Vuosia kestänyt painostava katkeruus on poissa. Sama koskee monin osin myös anteeksipyytämistä.
   Tärkein kirjan korostama asia lienee suuri vapauden ja ilon tunne, jonka anteeksiantaminen tuo omaan elämään. Se vaikuttaa muihinkin kuin vain anteeksipyytäjän ja anteeksiantajan välisiin suhteisiin. Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen ovat kuitenkin  pitkällisiä prosesseja. Pahat tunteet tulee tuntea eikä vääriä tekoja voi tehdä tekemättömiksi. Mutta teon tehnyt ihminen voi pyytää anteeksi ja anteeksisaamisen kautta vapautua elämäniloon. Mahdollisesti katkennut ihmissuhde saada uudelleen toimivaksikin.
Usein odotamme turhaan anteeksipyyntöä.  Kirja siis kehoittaa meitä oman katkeruusarkkumme äärelle.  On aika penkoa arkkua, löytää katkeruudet ja anteeksiantamattomat asiat ja ryhtyä sitten anteeksiantamisen prosessiin yksi asia kerrallaan. Kuka ei haluaisi elää vapaana negatiivisesta energiasta, jota katkeruus meissä kasvattaa? Samalla voi miettiä sitä, keneltä minun tulisi pyytää anteeksi. Anteeksipyytämisestä ja -saamisesta on itsellänikin syvälle sisimpään ulottuva, vapauttava kokemus. Olin silloin itse anteeksipyytäjän paikalla.

Ei varmaan kenenkään tarvitsisi julistaa vihan lipun salkoon nostamista, jos voisi yksilönä antaa anteeksi ihmisille tai erilaisille ryhmille tai yhteisöille hyvinkin vaikeat vääryydet.

Kirja ei tarjoile helppoheikkimäisiä ratkaisuja. Se kannustaa ja antaa työkaluja tuohon jo monesti mainitsemaani A-asiaan.

Ja mitäs Jeesus sitten tähän sanoisi? "... Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..."  Koko pyhä kirja puhuu sadoin eri tavoin vihasta, katkeruudesta ja ennen muuta armosta ja rakkaudesta. Jumalan rakkautta ei voi rajata. Mutta me itse olemme usein kuin vanhempi veli tutussa kertomuksessa; meitä ärsyttää nähdä, miten ylenpalttisen iloisesti isä antaa kaiken tuhlanneelle pojalleen anteeksi. Järjestää oikein ilojuhlat, pahus soikoon! Ajattelisi nyt vähän.
   Tai miten se yksi mies maksoi pienen hetkosen työssäolleelle saman palkan kuin koko päivän työn hikeä vuodattaneille! Tuskin ehtivät viimeiset lapioon tarttua - ja saivat saman palkan! Huhhuh! Väärin!
Näinhän me ajattelemme. Ehkäpä kannattaa käydä omien katkeruuksiensa äärelle nöyrin mielin, helluntain Hengen avittamana.

Västäräkki, kevät!

Näin tänään omin silmin kaksi västäräkkiä. Ei ollut kameraa mukana, mutta mieleen jäi hauska kuva: pieni lintu pomppii asfalttipihalla pikku nokassaan melkein päänsä kokoinen kuiva ruohokimppu.
Olin tulossa veteraanien kevätlaulajaisista ja menossa parkkipaikalle autoani hakemaan. Ilahduin linnuista yllättävän paljon. Oli kuin kevät olisi valunut olemukseeni. Hyvä ystäväkin oli tulossa kylään.

Eilen olimme tulossa kotiin juuri auringon laskiessa. Takaapäin lankesi maiseman ylle kaikenläpäisevä viisto, punertava valo. Ajoimme haltioituneina noin kolme kilometriä kuin ihmeellisesti valaistussa luontotunnelissa. Terijoen salavat, koivut, kuuset, punaiset talot ja tie edessämme olivat kuin sadussa. Takanamme ajanut auto ei kiirehtinyt ohitsemme, vaikka olisi voinut sataa huristella. Ihmetteli varmasti samaa auringon järjestämää ilmaista taidenäyttelyä.

Niin. Kevät. Kevät tekee ihmiselle joka vuosi taikoja. Tekee yhä enemmän mieli uudistua, ikääntyessäkin. Haluaa, että minussakin lintu rakentaa pesää, että minäkin olen ihmeen kaunis, että minussa voi syntyä jotakin uutta. Keskelle ikääntymisen erilaisia tunteita herää voimakas luomisinto. (Kevätaurinko kieltämättä pakottaa myös katselemaan pölyä ja likaa, tarttumaan rättiin, imuriin ja haravaan oksasaksiakaaan unohtamatta.) Koskaan en ole liian vanha tekemään jotain luovaa, uutta!
Eikä sen tarvitse olla runo, taulu tai laulu, vaan vaikka ihana uusi ruoka tai uudistettu kukkapenkki tai uusi maalikerros vanhalle esineelle.

Kevät on hullaantumisen aikaa. Hullaannutaan, juovutaan, iloitaan valon ja kasvamisen ihmeestä!
Rakastetaan (yritetään rakastaa) kaikkia ihmisiä ja kiitetään heistä, jotka jakavat elämää kanssamme juuri tänä keväänä. Ystävät, malja keväälle!

 

Isoäidinneliöitä

Hih. Jos et tiedä, mitä ne ovat, et elä samassa todellisuudessa kuin minä juuri tänään. Ja tästä päivästä edelleen vappuun. Ja jo paljon ennen sitä - omien lappusten virkkausvaiheessa. Meillä nyt vaan on seurakunnassa niin mainio ja níin mukaansatempaava ja niin työllistävä yhteisvastuuprojekti, että siitä on ihan pakko jo kirjoittaa tämän huhtikuun ensimmäinen blogi.

Juurikin näin. Siinä on sitten sana, mikä minua ärsyttää. Tuo juurikin. Miksi pelkkä juuri ei riitä?
Niin. Niistä virkkaustalkoista. Talkootouhu on innostanut meidän seurakuntalaisiamme todella. Monessa tuvassa, olohuoneessa ja kamarissa on viime viikkojen aikana virkattu neliöitä, joista on tarkoitus koota erilaisia tuotteita vappuna myytäväksi. Vappuna huutokauppa alkaa Kauhajoen seurakuntakeskuksessa klo 13. Jos tulet paikalle, näet luomisvimman tuloksia. On peittoja, kasseja, laukkuja, tyynyjä ja vaikka mitä.

Itselläni on jo entuudestaan 1970-luvulla virkattu poncho. Äiti ne palaset virkkasi ja minä jatkoin muutamilla kierroksilla pylväitä. Lopuksi hapsutin koko komeuden. Olen käyttänyt sitä läpi neljän vuosikymmenen, opiskeluajoista näihin päiviin, jolloin eläkeikä ei ole ollenkaan kaukana. Ja aina vain rakastan tuota vaatetta. Se on niin lämmin. Sen alle voi peittää nuhjuisen puseron. Se vain yksinkertaisesti on ihana.

Näin tässä pari yötä sitten unen, jossa kuulin Jumalan kysyvän: "Onko leipää köyhille ihmisille?"
Vastasin katsellen pyöreitä, pulleita limppuja: "On, on leipää köyhille ihmisille."
Ehkä se uni enteili huutokauppamme odotuksia ja ajatuksia. Näillä peitoilla ja muilla tuotteilla yhteisvastuun kohteena olevat yksinäiset vanhukset saavat lämmintä leipää, ystävän ja paljon iloa.

Juuri(kin) näin! Amen.

Uskomaton sunnuntai

 

Valo herättää minut. Kirkas auringonsäde osuu maljakon keltaiseen liljaan. Kahvi tuoksuu jo. Hyvin nukutun yön rippeet karisevat silmistäni. Mies on keittänyt kahvin. Hän katsoo minua hymyillen ja sanoo: "Hyvää pääsiäistä, kultsi!" Hmmm. Pääsiäinen. Suuri päivä. Huraa! Huraa! Huraa!

Tämän hiljaisen viikon ajan ovat kyyneleet yhä uudestaan nousseet sisimmästäni. En ole ollut varsinaisesti surullinen. Kuitenkin pitkään  pidätelty suru se on hilannut silmävettä ylöspäin poskipäille vierimään. Yllättäen, yhtäkkiä, mutta ennen muuta laulaessa.
On ollut hyvällä tavalla ikävä veljeä, isää, äitiä ja siskoa. Samalla olen aavistanut katoavan nyt-hetken arvon. Hetket liittyvät hetkiin. Talviaika vaihtui kesäajaksi. Miten pitkään saan näitä uusia hetkiä? Mitään muuta en omista. Vain juuri tämän. Tämän pääsiäisen nyt. Tänään.

Vaikka haudalle kantamani narsissit ovat paleltuneet yöpakkasissa, niiden vieminen sinne ei ollut turhaa. Elämän ainoa hetki on nyt.

Kerran oli se hetki, jolloin suurin kaikesta tapahtui. Uskoni mukaan eräänä sunnuntaiaamuna, juuri sen perjantain jälkeisenä, kun Rakkaus naulattiin väkivaltaisestí ristille, rikkaan miehen hautaluolasta astui ulos Kristus itse, Jeesus. Hän astui ulos, mutta myös nousi ylös kuolleista, Tuonelan valtakunnasta.

Huraa! "Tahdon tanssia ja laulaa, alla kirkkaan auringon!" Tuo kuolema, jonka käsikoukussa meitä jokaista kerran viedään, on ikuisesti voitettu. Tänään saan iloita siitä. Levätä. Olla rauhassa.

Huominen kutsuu uusiin haasteisiin. Mutta tämä pääsiäinen ilon hetkineen kirkossa, lenkkipolulla ja kodin rauhassa on nyt. Nyt ei haasteta riitaa. Tänään on läheisyyden ja välittämisen päivä. Rakkaus ei ole kuollut.

Katastrofaalinen torstai

Tänä iltana läheisimmätkin karkaavat, pettävät, kieltävät. Ihmisen surkeuden koko kuva paljastuu. Olemme tosipaikan tullen pelkureita ja takinkääntäjiä. Uskon sen kyllä itsestänikin. On vaikea olla, kun rakastamaani Mestaria pilkataan tai hänestä puhutaan keveästi kaksituhatta vuotta vanhana legendana. Pienenä tyttönä ajattelin, että minä en kyllä olisi ollut opetuslasten kaltainen. Itsetuntemus on vuosien karttuessa sen verran parantunut, että tiedän: kyllä, kyllä olen juuri samanlainen.
Ympärilläni oleva maailma on täynnä kärsiviä ihmisiä, minun veljiäni. Kärsimys satuttaa, kun se tapahtuu tuntemalleni ihmiselle.
Kysymys on sydämeni laadusta. Olenko niiden puolella, joiden mottona on:"Itse tämän kaiken hyvinvointini olen työlläni ansainnut ja itse siitä myös nautin". Aivan oikeutetulta tuntuva ajatus.  Mutta silloin kun raha alkaa juosta rahan luokse sijoitusten ja pörssittelyn keinoin, alkaa ärsyttää.

 Mitähän Jeesus tästäkin sanoisi? Hän oli ehdottomasti aina köyhän ja sorretun puolella. Hän ei välittänyt maallisesta kunniasta, rikkauksista eikä vallasta. Hänen tahtonsa oli vain ja ainoastaan rakastaa. Hän ei rakastanut pikkuisen. Hän kehoitti seurajiaankin tekemään samoin ja painotti: "Minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle!"

Kiirastorstain iltakirkossa sammuvat kaikkien opetuslasten kynttilät. Yksi toisensa perään kieltää tuntevansa hänet. Pietari kääntää takkinsa pelkästä pelosta. Juudas haluaa rahaa kavalluksen keinoin.
Mitenkä minä pakenen?

Syyllistyn laiminlyönteihin, pahoihin ajatuksiin, rakkaudettomuuteen. Facebookissa oli tänään koskettava kuva nälkään riutuvasta veljestäni jossain kaukana. Vieressä oli teksti, jonka mukaan rikkaan ihmisen shamppoossa on enemmän hedelmää kuin köyhän lautasella. En osaa, mutta haluaisin, elää oikeudenmukaisemmin. Oikeaa paastoa olisi profeetan mukaan se, että antaisimme leipää nälkäisille, antaisimme oikeuden virrata niinkuin ehtymätön puro, katkoisimme sorrettujen kahleet. Tällaisen paaston seuraus profeetan mukaan olisi se, että omat haavamme kasvaisivat umpeen. Sehän olisi ihanaa! Parempi palkinto kuin loma ulkomailla tai lottovoitto!

Katastrofaalinen torstai. Rakkauden aterian jälkeen pakenen pois. Kynttiläni sammuu. Tuoko seuraava päivä sovituksen?

Lumimyräkkä ja lumen lumo

Se oli ihan kauhea päivä. Lunta tuli ja tuli. Työssä ajelin autolla. Kävin monessa paikassa. Joka pysähdyksen jälkeen kaivoin auton lumen alta ja kannoin litrakaupalla lunta kengissäni autoon. Aamulla hienosti föönattu hiuksisto lässähti roikkuviksi suortuviksi. Kotiin pääsin lopulta ja sain autonkin katokseen. Hanskat märkinä kauhoin lunta lattialta ulos. Kodin suojiin selvisi liikenteestä myös mies. Huokaisin helpotuksesta.
   Silti illalla halusin lähteä kuoroon. Lunta satoi edelleen sakeasti. Autokatoksen edustalla sitä oli kolmisenkymmentä senttiä.Tuulilasin pyyhkijöiden avusta huolimatta etulasi vaikutti samealta. Näin vain lunta, joka leijaili ympärillä. Selvisin autokatoksesta melkein sokkona tielle, mutta ajaminen pääväylälle olikin sitten liikaa. Pysähdyin kauhuissani, sillä jalkakäytävien vallit olivat niin korkeat, etten uskaltanut sukeltaa sokkona sekaan. Auton valoja näkyi ja aura-autonkin keltainen valo vilkkui vasemmalla. Pelko lamaannutti: Mitä tapahtuu, jos juutun tuohon valliin ja jään aura-auton yliajamaksi? Yritin peruuttaa takaisin. Auton renkaat sutivat. Olin jumittunut lumihankeen. Nousin ja käytin lumilapiota ja sainkin  lopulta peruutettua auton naapuritalon pihaan. Siellä juutuin taas hankeen. Pari ystävällistä lenkkeilijää yritti tuupata autoani, mutta kaasutin hermostuksissani liikaa. Ulos siis ja lumilapio kouraan. Tässä vaiheessa juoksin jo kotiovelle ja miehen ystävällisellä avustuksella onnistuin selviämään takaisin autokatokseen. Huh huh huh. Niin jäivät laulut laulamatta.
Seuraava aamu oli ihmeellinen!



Varjojen leikkiä puutarhassa

Aronian oksat jäivät lumen alle

Ovenvartijatontustamme näkyi vain pää (huolimatta katoksesta)

Naapuritalon parkkipaikkaa ja jäteastiat



Kinosten kauneutta puutarhassa

 Sädehtivän kirkas valo leikki timatteina kinoksilla. Nousimme aikaisin ylös tekemään lumitöitä. Kaikki oli niin kaunista ja toisaalta niin huvittavaa. Maailma oli kokonaan erilainen. Kuvasin hieman ja kiitin tästä lumesta! Ja aurinko oli kuin suuri ihme. Kylmäkin oli, mutta en ajatellut sitä, vaan kauneutta. Tartuin hetkeen. Miksi valittaa sitä, mitä ei voi muuksi muuttaa?
 

Elämäni autot

Ensimmäisen autoni hankin vuonna 1976. Se oli lämpimän punainen Skoda L110 (muistaakseni noin meni tuo hieno numerosarja). Ajelin autolla nelisen vuotta. Skodasta jäi mieleen monta mukavaa muistoa. Se oli auto, jolla työkavereiden yllytyksestä ajoin noin 500  metriä peruuttamalla lähikuppilaan. Kun veljeni halusi lainata sitä, muistutin: "Kunhan et liian kovalla otteella tartu erilaisiin nuppeihin, kaikki sujuu hyvin." Autossa oli näet semmoinen kiva ominaisuus, että esimerkiksi nk. starttimoottorin nuppi jäi helposti käteen.  Opin myös tietämään, että autossa on solenoidi-niminen osa.  Käynnistämisvaikeuksiahan oli, ja välillä tarvittiin toinen konepellin alle solenoidia koputtelemaan samalla kun itse käynnistin konetta. Kerran Alavuden nuoriso työnsi kulkupelini yllätykseksi piiloon erään rakennuksen vastakkaiselle seinustalle. Jos se olisi tapahtunut nyt, epäilisin dementoituneeni,  niin etten muista, mistä ovesta olin mennyt taloon sisään. Silloin ensimmäinen ajatus oli, että joku on varastanut Skodan! Hahhaa! Värssy: "Skoda, neljä pyörää ja loota. Äiti työntää, isä ohjaa, lapset kantaa pohjaa", tuli myös tutuksi.

Primera ja mies

Toisen autoni hankin vasta Keniassa. Kuusi vuotta ajelin siellä ruskealla pikkuisella Suzukilla, jonka rekisterinumero oli KTF 476. Muistan sen hyvin siksi, että poliisitarkastuksia oli tien varsilla jatkuvasti. Poliisi kysyi ennen ajokorttia aina rekisteritunnuksen - ilmeisesti siksi, että autoja varastettiin niin paljon. Suzukin kanssa koin vain  kaksi pienehköä kolaria. Molemmista voisi kirjoittaa erillisen jutun, mutta mainittakoon tässä ainoastaan, että toisessa kolarissa syyllinen oli lehmä ja toisessa kolarissa aiheuttajana oli tuulilasiin lennähtänyt täysikokoinen kukko. Jälkeenpäin naurattaa, mutta totisesti ei silloin. Rengasrikkoja oli tuhottomasti, ja edelleen osaan vaihtaa renkaan sukkelasti tarpeen vaatiessa. Kerran jouduin outoon tilanteeseen. Poliisi pidätti autoni ollessani matkalla häihin.  Poliisi hyppäsi sisään autooni ja osoitti edellä ajavaa autoa: "Seuraa tuota!" Ei siinä muu auttanut kuin seurata ja toivoa, ettei ajomatka kestä pitkään. Oli näet kiire häihin, ja leipomani hääkakku oli vaarassa keikahtaa kumoon moisessa vauhdissa. Onneksi roisto joutui hiljentämään. Poliisi hyppäsi ulos melkein täydessä vauhdissa ja minä kummastelin jälkikäteen mielessäni: "Tapahtuiko tuo todella?" Mutta kyllä se(kin) totta oli! Loppuunkulunut Suzukini päätyi Suomeen lähtiessäni helluntaikirkon lähetille, joka automekaanikkona sai autostani taatusti mukavaa lisäharrastetta ja paljon säästöä.

Suomeen palattuani ostin silloisilta naapureiltani vähänajetun viisiovisen Honda Civicin. Se oli kuin Mersu meikäläisen autokokoelmassa. Honda ei pettänyt eikä jättänyt, vaan palveli monia ihmisiä. Morbackan hiljaisuuden yhteisössä oleskellessani Honda oli korvaamaton talon ainoana autona. Monet retriittiviikonlopun ruuat sillä kuskattiin Kaarinan keskustasta. Myös Kauhajoella se palveli diakoniatyössä yli kymmenen vuoden ajan.

Kun vuosituhat vaihtui, ilmestyi markkinoille Toyota Yaris. Ostin ihkauutukaisen "Varikseni", tyylikkään hopeanharmaan. Se auto oli parasta, mitä autoissa olen kokenut. Vieläkin se on lähietäisyydellä. Mies omistaa tuon nykyään, ja viimeksi tänään ajoin sillä muutaman kilometrin. Itselläni on myös Yaris. Arvatkaa, mikä Yariksissa on parasta? No se tietysti, että radio ei reistaile, taajuudet pysyvät. Myös istuimet ovat tarpeeksi korkealla.

Ennen toisen Yariksen hankintaa ajoin noin puolitoista vuotta Nissan Primeralla. Olihan siinä loistokkuutta, mutta radio oli kehno ja penkit syvällä. Primeran kyydissä oli niin turvallista, että kerran Nummijärven tiellä töihin mennessäni takarengas paukahti rikki, mutta minä en sataan metriin tajunnut yhtään, mistä kovassa äänessä oli kysymys. Hiljensin tietysti, ajoin varovasti. Ohjaus toimi hienosti, mutta sitten alkoi jossain selkäytimessä värinä: "Ei hyvät hyssykät sentään. Multa (Primeralta) taisi puhjeta rengas." Kun pysähdyin lopullisesti, renkaasta oli jäljellä muutama kumikuidun riekale. Rakenteet muuten olivat kuitenkin onneksi ehjät.

Paastonajan merkeissä voin vielä kertoa rekisterikilpiemme virret. Mies ajaa vanhaa Yarista rekkarissaan numero virteen "Kuulkaa keitä Mestari,  autuaiksi julisti...". Minä taas poljen kaasupoljinta autolla, jonka rekisterinumero on sama kuin virressä "Nyt silmäin alla Jeesuksen, olemme tulleet yhtehen, Sä Herra kaikki ravitset, siis siunaa pöydän antimet." Siunattua paastonaikaa, autoilijat!

Silmälasit ja sämpylät

Iloitsen kahdesta uudesta asiasta elämässäni. Molemmat alkavat samalla kirjaimella, mutta ovat toisistaan yhtä kaukana kuin lumipallo on kuusipuusta. Muutama päivä sitten sain (lue: ostin) uudet silmälasit ihan oikean näön(kin) vuoksi. Ne ovat pelottavan erilaiset kuin edelliset. Ensiesiintyminen kodin ulkopuolella on tänään tehty. Ainakin minut vielä tunnistettiin. Mies sanoi, että olen pikkuisen Golda Meirin näköinen. Ilmeisesti olen siis löytänyt lisää vaikuttavuutta.  Toivon, että nämä lasit säilyvät ehjinä pitkään!

Vieläkin pienemmästä asiasta voi olla iloinen. Leivoin yhteisvastuukierroksen jälkeen kaksi pellillistä sämpylöitä. Tuli hyvä mieli. Ne, toisin kuin silmälasit, eivät säily pitkään, onneksi. Pallosämpyläni ovat niin herkullisia, että niiden vetovoimaa on vaikea vastustaa. Varmuuden vuoksi säilöin muutamia pakasteeseen turvaan kahdelta herkkusuulta.

Molempia näitä tarvitsen. Omatekoinen herkkusämpylä on hetken ravintoa. Ilman ravintoa ihminen ei selviä. Silmälasit taas tarkentavat näkökykyäni niin, että voin lukea ja kirjoittaa. Miten ihanaa on nyt, kun erotan selvästi näppäimistöltä pilkun ja pisteen. Kirjaakin lukiessa voin pitää molemmat silmät auki.

Aurinko on näyttäytynyt parina päivänä. Ihanaa. Tänään on Valon päivä, kynttilänpäivä, vanhan  Simeonin juhlapäivä. Hänen silmänsä saivat nähdä Valon, joka on koittanut maailman kaikille ihmisille. Hän otti syliinsä pienen Jeesus-vauvan, jonka Maria ja Joosef juutalaisen perinteen mukaan toivat temppeliin. Tuon valon näkemistä Simeon oli odottanut jo pitkään.

Tänään alkoi yhteisvastuukeräys, myös siksi, että olisimme pieniä toivon liekkejä ympäristössämme. Yhteisvastuun työtä tehdään yksinäisten vanhusten hyväksi Suomessa ja Kambodshassa.  Valoisaa kevättä jokaiselle Maaliskukan lukijalle!

Vanhuksista

Miten tässä elämässä pärjäävät yksinäiset, omaisistaan kaukana elävät atk-taidottomat vanhat tai sairaat ihmiset? Miten he selviävät yksinäisyydessään?

Teen itse töitä mm.vanhusten parissa. Tänä vuonna olen tavannut muutaman vanhuksen, joiden edessä on ollut pakko nostaa (kuviteltua) hattua. Syntymäpäiväkäynnillä törmäsin iäkkääseen mieheen, joka oli aikoinaan syntynyt keskosena. Eloonjäämistoiveet eivät varmaan olleet kovin suuret, koska synnytys tapahtui kotona eikä apuja ollut lähellä. Poika työnnettiin huopasaappaaseen ja nostettiin uuninpankolle lämpimään. "Kaksivuotiaana aloin sitten friskaantua, sitä ennen menin kuulemma välillä tajuttomaksi, eikä oikein tiedetty, mitä minusta tulee."  Tämä upea ja elämäniloa säteilevä mies oli monella tavalla esimerkiksi kelpaava. Hänen vaimonsa on ollut jo useita vuosia hoidossa vanhusten palvelukodissa. "Joka päivä, yli 2500 kertaa, olen käynyt häntä syöttämässä. Samalla soitan pianoa, laulelen ja muutenkin viihdytän talon muita asukkaita. Se on minulle niinkuin töihin lähtisi. Sitten syön kotona ja otan pienet päivätorkut." Päivänsankarin koti oli täynnä kädentaidoista kertovia esineitä.  Juttua riitti, ja ihailuni kasvoi. Evakkotaivalkin oli aikoinaan kuljettu. Ja nyt oltiin miniän laittaman komean kahvipöydän ääressä kiittämässä kuluneesta.
Toinen ihme oli pieni mummeli, joka yhtenä talviaamuna polki pyörällä toimistollemme tuomaan diakoniakolehdin : "... kun en ollut kirkossa silloin kun kolehti kerättiin."  Yritimme jo estellä, kun hän latoi aina vain uuden setelin pöydällemme.
Kolmas ikäihminen lahjoitti joulun alla lapsiperheisiin sata sukkaparia, itse kudottuja.

Anoppi näki vielä kutoa lapsenlapsilleen vuosi sitten

Näillä vanhuksilla ei ole hätää. Heidän sisäinen arvomaailmansa auttaa selviytymään. Lisäksi lähellä on joku, joka välittää ja auttaa asioiden hoidossa. He kaikki elävät lähellä keskustaajamaa. Mutta on niitäkin, jotka ovat sananmukaisesti oman terveydentilansa , perhetilanteen tai asuinpaikkansa vuoksi oman onnensa varassa. Yksi heistä on anoppini, joka asuu yksin kaukana kahdesta lapsestaan. Hän on lähes sokea ja lähes kuuro. Jäsenet ovat kipeät ja yöt usein unettomat. Kotiapu käy jakamassa lääkkeet ja keittämässä aamupuuron. Kotiavustajien kanssa  syntyvissä erimielisyyksissä anoppi jää yleensä toiseksi. Tuttava hakee pyykit kotiinsa pestäviksi, mutta ei edes pyynnöstä ollut viimeksi suostunut keittämään anopille kahvia.

Sydäntä särkee kuunnella tällaista. Ne, jotka eivät enää pärjää, saavat taistella oikeuksiensa puolesta voimilla, joita heillä ei ole. Kuntaliitokset, palvelujen keskittäminen isoihin taajamiin, julkisen liikenteen alasajo  ja muutenkin asiassa kuin asiassa rahan asettaminen ensimmäiseksi asiaksi vähentää vanhenevien ja sairaiden edellytyksiä onnelliseen elämään. Netissä voi helposti hoitaa asioita, mutta milläs hoidat, jos sinulla ei ole nettiä tai et osaa sitä käyttää.  Kaikella kunnioituksella veteraaneja kohtaan -  tällä hetkellä myös muut huonokuntoiset vanhukset tarvitsisivat omien lasten antaman avun lisäksi kaikkien yhteistä huolenpitoa. Mitenkäs se politiikka määriteltiinkään? Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista.
P.S Yhteisvastuukeräys kohdennetaan tänä vuonna yksinäisten vanhusten auttamiseen. Myös Suomessa.

Haavoittuvainen

Lähipiiriin syntyi eilen vauva. Uutinen tytön syntymästä hurahti ilona sydämeen. Voin kuvitella vanhempien iloa, kun he nuuhkivat vauvan tuosua, koskettelevat hellästi pieniä käsiä ja jalkoja ja painavat rakkaan nyytin lujasti rintaansa vasten.
Sosiaalisen median kautta tieto tulokkaasta leviää sekunneissa sadoille ihmisille. Onnitteluja sataa. Kaikki iloitsevat.

Tapasin viime viikolla keski-ikäisen henkilön, jonka elämä on solmussa.  Hänkin on joskus ollut pieni vauva. Riippuvuus pään sekoittavista aineista on nyt suuri ja hätä niiden saatavuudesta samankokoinen. Uhkaava käytös ja kiukku ovat epätoivoisia tapoja saada apua. 

Viikon mittaan yritin opetella ajattelemaan tuota ihmistä jalokivenä, rakastamisen arvoisena, ainutlaatuisena- Yritin voittaa pelon, jonka uhkaava käytös minussa synnytti. Sanoin hänelle puhelimessa niin lempeästi kuin vain osasin, ettemme kukaan halua hänelle mitään pahaa, päinvastoin. Sanoin, että en osaa sitä hyvää, mitä hänelle toivon, kuvata muulla sanalla kuin siunaus. Syntyi lyhyt hiljaisuus, sitten rauhallista puhetta arkiasioista. Onneksi tällä ihmisellä on vierellään ammattilainen, joka selvittelee solmuista elämää yhdessä hänen kanssaan.
Ihminen on haavoittuvainen. Vanhempien rakkaus (jos sitä on), kantaa elämän ensi vuodet. Vähitellen lapsen elämänpiiri laajenee.  Onko häntä kannustettu ja rohkaistu niin paljon, että hän selviää silloin, kun pahantahtoisuus, vallankäyttö, välinpitämättömyys, kiusaaminen ja pilkkaaminen astuvat kuvaan? Entä jos vanhemmatkaan eivät jaksa välittää nyrpeästä, isoksi kasvaneesta murkustaan? Pystyykö hän kasvamaan aikuiseksi niin, etteivät katkeruus ja kostonhalu vahingoita elämää?

Omat haavani repeytyvät helposti, vaikka niiden päälle ehtiikin välillä kasvaa kuori. Kipujeni  kanssa elän, niinkuin jokainen elää. Oman yksinäisyytensä ja omat kipunsa on vain tunnistettava ja hyväksyttävä. Se on ainakin itselleni ilmeisesti koko elämän kestävä tehtävä. Suruja eri asioista on kertynyt niin paljon. Osa elämän rikkaudesta löytyy siitä, kun tämän myöntää ja oppii elämään kipujensa kanssa. Näin löydän mahdollisesti myös ymmärtämystä kanssakulkijan kipuihin, hänen haavoittuvaisuuteensa.