lauantai 20. heinäkuuta 2013

Tää oli mustikkapäivä

Edellisen mustikkaretken poluilta...
Tää näkee silmissään vielä mustikkaisia mättäitä. Tää oli äsken mustikassa. Oli tää tänään ennemminkin siellä, mutta tää tuli välillä kotiin. Tää söi kotona kasviskeittoa koskenlaskijajuustolla terävöitettynä ja sitten tää meni uudestaan metsään. Tää ei voinut enää unohtaa hyttysmyrkkyä.

Nyt tää on kotona taas ja ajattelee niitä hyttysiä. Miks niitä pitää olla niin paljon? Metsä on niiden reviiriä, mutta ei niiden silti tarvitsisi tunkea nenään, suuhun, silmälasien alle ja kaulaan. Miksiköhän Jumala loi ne hyttyset? Tää sai yhteensä jotain neljä litraa niitä marjoja, mutta enemmän olisi tullut, jos ei olisi ollut niitä hyttysiä. Tään selkäkin on vähän väsyvää sorttia. Mutta tään periaate on, että mustikat poimitaan käsin, ei koneella. No, periaatteestaan joutuu kärsimään tehottomuudessa, mutta marjojen puhtaudessa käsinpoimija voittaa. Sitäpaitsi tää nauttii niitten marjojen koskettamisesta. Tää on varmaan vähän hullu.

Siellä metsässä alkoi laulattaa. Kaukaa varis vastasi. Sitten tuli mieleen kaikkea ja kaikkea. Ajatukset olivat välillä mustia tai ainakin harmaita. Viime aikojen kirkolliset keskustelut alkoivat taas mietityttää ja surettaa. Miksi me ollaan niin rajaavia ja poissulkevia, ärhäköitä tuomitsemaan?

Kesken näiden mietteiden alkoi kuulua huminaa. Tää kuuli selvästi, miten tuuli nousi ja alkoi taivuttaa puita. Tää istui kannolle ja kuunteli metsän salaperäisiä, ihastuttavia ääniä. Sitten tuli kiitollinen olo. Miten hyvin kaikki on. Miten tää on nauttinut lomapäivistä ja läheisistä ihmisistä.
Jostain syystä suusta alkoi tulla ulos vanhan virren sanoja: "Jo varhain Herra annoit, meill´ osan iäisen..."
Sitten alkoi sataa. Hitaasti ja hiljaa - ja tää tuli kotiin, pani saunan lämpiämään ja kävi antamassa pusun miehelle. Se vähän hermoili huomisen saarnan kanssa. Tää menee nyt kohta saunaan ja tekee sitä ennen mustikkarahkaa. Saturdaynight fever!






















lauantai 6. heinäkuuta 2013

Runon ja suven päivänä

Naamakirjassa parikin ystävääni on linkittänyt tänään Eino Leinon Nocturnon sivulleen. " Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu. Kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu..."
Aivan nappi runo tämän Eino Leinon syntymäpäivän aamurunoksi, etenkin jos sen vielä laulaa Vesa-Matti Loiri. (Miten se Loiri osaakin niin tulkita, joulunakin menee ihan kylmät väreet selkäpiissä, kun Loiri laulaa:"...On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kun itse yhtä puhdas olla voisin...")
Runo. Koska kirjoitan niitä itse, mietin kovasti, millainen runo on hyvä runo. Mielestäni siinä pitää olla itse eletyn makua, arkista, herkkää, katkeraakin, kunhan sen aitous löytää kosketuspinnan lukijan kokemusmaailmassa. En itse pidä runoista, joiden sanoma on piilotettu niin monimutkaisiin abstraktioihin, että lukeminen on kuin 1000- palaisen palapelin kokoamista. Hyvä runo tulee suoraan kohti, itkettää tai naurattaa, ärsyttää tai ilahduttaa. Riimejä saa olla, mutta ei niin, että runon ajatus ontuu, kun tekijän ainoa pointti on ollut löytää täsmäävä loppusointu edellisen rivin viimeisen sanan kanssa. ( Oi, miten ihana maa, kohta kahviherkkuja saa :)

Suvi. Se on juuri tätä: aurinkoa, kypsyviä marjoja, lämpimiä uimavesiä, hyttysiä, mattopyykkiä, tienvarsien kukkaloistoa ja puuutarhanhoitoa (tai hoitamattomuutta). Kesä on lyhyt ja sitä ei koskaan ehdi hyödyntää täydellisesti. Jotain jää seuraavaan suveen. Ulkona oleminen ja eläminen olisi tärkeää, tärkeintä. Silti niin usein istumme sisätiloissa ja huomaamme yllättäen, että nyt se sitten meni. Syksyn viimat puhaltavat. Lehdet putoavat puista. Puutarhakalusteet ja melkein käyttämätön grilli kannetaan varastoon. Suvi tuli, suvi meni. Ihana suvi!

Tämän kesän parhaita kokemuksia oli juhannus, jonka saimme viettää yhdessä koko miehen puoleisen perheen, lasten ja lastenlasten kanssa ystäväpariskunnan vanhalla maatilalla. Pitkä pöytä oli katettu ulos. Sen äärellä ja muutenkin ulkona vietimme rauhallisen, leppoisan, paineista vapaan päivän. Kaikenikäiset sulassa sovussa yhdessä. Ja kun mies vielä sai soittaa vanhassa tuvassa kannelta ja jälkikasvu lojui lattialla patjoilla hiirenhiljaa (!) kuunnellen, silloin taivas jo melkein kosketti maata.