Ja sitten yllättäen kesken noiden mietteitteni tipahdan armon mereen. Kellun siellä ihanassa rakkauden virrassa. On niin paljon, mistä olen kiitollinen. Vesi kannattelee, lohduttaa, tuudittaa.
Havahdun ääneen: "Mitä mitä? Oletko unohtanut lähimmäisesi? Lopeta kelluminen ja ota lusikka kauniiseen käteen! Kyllä kyllä. Kyllä minä rakastan ja annan anteeksi, mutta en kuollut ristillä sen vuoksi, että sinä unohtaisit armon meressä muut ihmiset. Mars mars!"
Puistelen päältäni armon meren pisarat. Ryhdistäydyn. Katselen ympärilleni. Joku hymyilee minulle ystävällisesti ja kysyy, voisiko auttaa? Auttaa minua? Enhän minä tarvitse apua. Tulen toimeen omillani. Minunhan tässä kuuluisi auttaa.
Virhe.
Oho! Huomaankin, että apua tarjoavan ihmisen lämpö tuntuu armon meren vedeltä. Istun nojatuoliini ja annan hiljaisen kiitollisuuden valahtaa ylitseni. Ajattelen.
Totta. Ääntäni ja tekojani tarvitaan. Mutta olen vain yksi ihminen. Minä. Minäkin tarvitsen toisia. Jumala ei vaadi minulta mitään. Hän vain avaa silmäni ja korvani. Ymmärrän, että yhdessä tekemällä voi saada paljon aikaan. Kannattaa lyöttäytyä kimppaan niiden kanssa, jotka ajattelevat samalla tavalla. Kannattaa rukoilla, että armon vesi kannattelisi niitä, joiden hätää en voi lievittää.
Kellahdan taas armon mereen. Kyllä sinne nyt illalla hyvin ehtii lillumaan. Huomaan vierelläni monia muitakin. Kaikkien kasvoilla on autuaallinen hymy. Mutta muistan, että vähäisten veljien ja sisarten enkelit näkevät Taivaallisen Isän kasvot. Onko meidän lilluskelijoiden tehtävä saada ne kasvot hymyilemään, yhdessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti