Eipä olisi päivän puuskatuulissa ja tihkusateissa osannut ajatella näin aurinkoista ja seesteistä iltaa. Kylmää kyllä riittää... paitsi terassilla, jossa infrapunalamppu luo ilta-auringon lisäksi lämmön illuusion.
Grrrrrr... kun välillä pistää vihaksi kaikki asiat. Tai siis melkein kaikki. Tai ainakin joskus melkein kaikki. Kummallista kyllä, pahaa oloaan on välillä vaikea eritellä. Sen verran minulla on kuitenkin itsetuntemusta, että olen alkanut oppia suuntaamaan katseen ensin itseeni. Voinko tehdä tälle valitsemalleni tunnetilalle jotain? Auttaisiko "pipo päähän ja baanalle" - ohje selvittämään suttuista sielunmaisemaa? Useimmiten auttaa. Tai pölynimuriin tarttuminen. Tai lapioon tai... no, mihin vain, mikä saa kädet toimimaan ja siten ajatuksen suunnan muuttumaan. Katko ikävien tai surullisten tai stressaavien asioiden märehtemiselle tekee hyvää. Blogin naputtelukin on sellaista tekemistä.
Tänäänkin se on koettu. Vedimme vaatetta päälle ja suuntasimme askeleemme poispäin kodista. Kävelimme, ihastelimme ihmisten kauniita kukkaistutuksia, katselimme erilaisia kiviä ja kuusien runsaasti kukkivia kerkkäoksia. Raikas ilma puhalsi nuutuneet ajatuskuviot ilmaan. Jatkoimme päivää paremmassa yhteisymmärryksessä. Ja juuri äsken mies kumartui puoleeni ja sanoi: "Kaunis rouva, ruoka on valmista." Sulakkeen vaihdon jälkeen terassilla lämmintä olivat ainakin makkarat. Toppatakissa, pipossa ja hanskoissa tarkeni hyvin.
Aamulla kirkossa mies palveli laulullaan kirkkokansaa. Päätöslaulun sanoihin voi yhtyä kaikenlaisen potutuksen lomassa:
"Kylmetä sydän pienen kulkijan saa,
jos löydy kättä ei suojelevaa.
Kirkkainkin katse yötä yössä on vaan.
Isä, jää meitä rakastamaan." (Mika Niskanen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti