Penkillä urheilua ihmettelemässä

Urheilu ei ole ollut koskaan oma intohimoni. Kummasti kuitenkin tällaiset olympialaisten kaltaiset isot kisat pysäyttävät silloin tällöin penkille, penkkiurheilemaan. Pakko on ihailla nuoria taitureita, jotka tekevät uskomattomia suorituksia lajissa kuin lajissa. Pakko on myöntää, että urheilukin on kulttuuria, ruumiin kulttuuria. On ollut ilo seurata iloisia ja onnellisia menestyjiä, erityisesti niitä, jotka eivät ole piilottaneet tunteitaan suoritusten aikana ja erityisesti niiden jälkeen.
  
Mutta urheilu muuttuu heti tympeäksi suorittamiseksi, jos sen taitaja tuijottaa vain ilme totisena senttejä, sekuntien sadasosia tai pisteitä. Välillä ihmettelin onnistuneen suorituksen jälkeisiä ilmeettömiä kasvoja. Miksi?  Aidot tunteenpurkaukset ovat saaneet töllöttimen kautta kisoja seuranneenkin hymyilemään leveästi, huudahtelemaan, nousemaan sohvasta tai sitten melkein itkemään epäonnistuneen kanssa. Olen ymmärtänyt, miten paljon nuori mies tai nainen on tehnyt työtä omassa lajissaan ja miten sittenkin jokainen kilpailee pääasiassa vain itsensä kanssa. Oman tuloksen parantaminen riittää. Jos yrittää toisten tahtiin, uupuu ja masentuu. Omassa vauhdissaan pääsee hymyillen hyvään tulokseen. Toiset saavat rauhassa vaatia enemmän, minä teen sen, mihin pystyn.
Voisikohan tästä  löytää yhtäläisyyksiä myös elämään? Oma elämä tarvitsee tunteen paloa ja järjestelmällistä tekemistä tavoitteiden saavuttamiseksi. Lepohetket ovat kullan arvoisia.
Ilman minkäänlaista päämäärää tai tavoitetta päivät valuvat käsistä. Kaikessa tekemisessä on oltava mukana keskittyminen ja ilo. Kun joutuu pettymään itseensä tai itsestä riippumattomiin olosuhteisiin, on aika surra. Kun menettän jotain kallisarvoista, voin miettiä, mitä kaikkea sain silloin, kun minulla tuo aarre vielä oli.


Iloa!

Mutta ensin on löydettävä oma "lajinsa". Vaikka elämää on enemmän takana kuin edessäpäin, kysymys oman lajin löytämisestä on ajankohtainen. Mitä minä tässä vaiheessa elämääni haluan tehdä? Mihin kulutan kallisarvoiset päiväni? Olenko onnellinen tekemisissäni? Osaanko innostaa toisia hyviin päämääriin, heille sopiviin?
Ja sitten se lopullinen ilo. Erityisesti muistiini jäi näkemistäni olympialaiskasvoista eräs etiopialainen juoksija. Ennen juoksuun lähtöään hän teki kolme ristinmerkkiä. Maaliin tullessaan (voittajana) hän itki ilosta ja kaivoi poveltaan kankaisen ikonin ja asetti sen ahnaiden kameramiesten eteen. Mietin kyllä, olisiko hän suudellut ikonia myös hävitessään. Ehkä?
Perimmäinen ilo ei ole omien ansioitteni varassa. Armo on ilmaista. Mutta sen arvostaminen vaatii nöyryyttä. En ole paras, teen vääriä valintoja, minua käytetään hyväksi, mutta Jumalalle kelpaan juuri tällaisena. Kelpaan niinäkin päivinä kun kaikki päämäärät ovat kateissa ja harmaa lohduttomuus laskeutuu päälleni raskaana kuin läpikäymätön sumu. Silloinkin Jumala on kanssani.