Liikennemerkki

Kävimme eilen ostamassa mansikoita läheiseltä marjatilalta. Tien reunassa oli pysäyttävä liikennemerkki - vaikka sen tarkoitus oli vain hieman hidastaa.
Tärkeä kehoitus. Välittömästi aloin miettiä, miten hyvä tämän kujan lapsilla on olla ja elää. Tuosta kun ohi kävelet tai pyöräilet, saat aina muistutuksen, ettet ole ylimääräinen. Ettei kukaan ole.

Vierailimme viikonloppuna kahden ihastuttavan vanhuksen luona. Toinen heistä on 103-vuotias ja toinen 93-vuotias. Molemmat sisarukset asuvat yksin omissa asunnoissaan. Mistään henkisen toimintakyvyn heikkenemisestä ei voi puhua. Päinvastoin me itse koimme pientä vajavaisuutta tiedoissamme ja sivistyksessämme.
Tapasimme matkallamme myös lähisuvun eri-ikäisiä rakkaita. Pieni vauva, kaksi vuotta vanhempi isoveli, heidän nuoret vanhempansa, oma rakas sisko ja hänen miehensä, hyvät ystävät ja heidän kaksi lastaan - mitä rikkautta kaikessa tässä!
Ei yhtäkään ylimääräistä.

Yllätyksen koimme, kun satuimme Muhoksella Terttu Jurvakaisen taidegalleriaan. Mieheni totesi itse taiteilijan nähdessään: "Sinäkö se olet!" Makuuhuoneemme seinällä on ollut vuosikausia hänen kahden taulunsa korttijäljennökset kehyksissä, mutta emme olleet tienneet mitään itse taiteilijasta. Värit hehkuivat ja loistivat upeissa tauluissa! Ihme!
Ei yhtäkään ylimääräistä - muistaisinko tuon silloinkin, kun joku omille hermoilleni käyvä ihminen osuu lähietäisyydelle.  Hänkin on tarkoitettu. Elämään.

Jumala zoomaa

Kuvittelen, miten Jumala katselee ihmisiä. Hänellä on monta miljardia zoomia, mutta hän pystyy katsomaan silti kokonaisuutta. Lisäksi Jumalalla on korvissa napit, joista kuulee joka puolelle, jokaisen maanmatosen huokauksenkin. Niin moni kärsii. Hän zoomaa heihin ja meihin, jotka niin helposti kuljemme ohi.

Perjantaina osuimme matkallamme myrskyn silmään Saran ja Sarvelan välillä pienessä gallialaisessa kyläsessä, Karviassa. Pilvet hävittivät auringon valon silmiltämme. Puut taipuivat kaksinkerroin. Vettä satoi rankasti. Tuntui, että vesi alkoi velloa merenä vastaamme tietä pitkin. Valaistuksesta huolehtivat sadat kirkkaat, maahan asti lyövät salamat. Taustamusiikkina sateen rummutuksella oli ukkosen rumpujen jylinä. En nähnyt ajaa.Mietin siinä pysähdyttyämme Jumalaa. Onko tämä nyt kokonaan hallinnassa? Oli pieni olo. Mietin puita, karjaa laitumella, ihmisiä töidensä ääressä.Katso meitä. Katso kaikkia, jokaista. Ja Jumala katsoi. Varmasti hän katsoi senkin  miehen puoleen, joka kuoli illalla samanlaisessa ukonilmassa.

Yhtäkkiä kaikki oli ohi. Parkanossa oli joku puu katkennut sähkölankojen päälle. Tie kuivui. Lämpötila kohosi takaisin ne yli kymmenen astetta, jotka myrsky oli sitä alentanut. Espooseen saavuttuamme helle helotti jo täydellä voimalla. Jumala zoomasi meihin ja näki meidän väsyneinä raahaavan matkalaukkujamme yöpaikkaan. Hän siveli silmämme uneen ja herätti uuteen aamuun. Vain Hän tietää, montako aamua on kohdallani vielä jäljellä. Päätän yrittää elää ( isolla eellä, mitä se sitten tarkoittaneekin ) oikein niistä jokaisen.

Meidän iskä, joka olet siellä taivaassa. Me tahdomme pitää Sinun nimesi pyhänä.Tahdomme Sinut valtaan. Tahdomme Sinun tahtosi toteutuvan täällä maan päälläkin. Anna meille kaikille ruokaa riittävästi. Anna anteeksi se paha, mitä tahtomattammekin teemme ja opeta meillekin anteeksiantamisen taitoa jopa sellaista kohtaan, joka on tahallaan tehnyt meille pahaa. Älä anna meidän joutua kiusauksiin. Päästä pahasta. Sillä syvällä sisimmässämme tiedämme, että Sinun on valta ja voima ja kunnia. Aina. Ikuisesti. Amen.

Kurkkausta "etujen"maailmaan

Sisäinen maaliskukkani huutaa blogia. Maailmassa on aivan liikaa asioita, joista pitäisi kirjoittaa oikeudenmukaisuuden tms. "oikean" motiivin nimessä. Oma pieni maailma tuntuu aina läheisemmältä. No mutta  - onhan tässä silti kirjoittamisen paikka. Mieheni sai viime viikolla työkyvyttömyyseläkepäätöksen. Hurraa!!!  Se helpotti, sillä elokuussa parkinsonia sairastava mieheni olisikin muuten joutunut työttömäksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Tulot 500 € miínus 20 % veroa. Ja se, että sairauspäivärahaa maksetaan 300 päivältä, ei sitten tarkasti ottaen pidäkään paikkaansa. Sitä maksetaan vain sen kuukauden loppuun, jota seuraavan kalenterikuukauden aikana tuo 300 sairauspäivää täyttyisi. Eli miehellänikin se merkitsi, että päivärahaa olisi jäänyt saamatta 26 päivältä. Niin, ja sitten olisi vielä ollut viikon karenssi - aika ilman mitään tuloja. Mies sanoikin, että pääsi kuin ulkorappusilta kurkistamaan kuinka kylmää ja tunkkaista on jo sisällä porstuassa niillä, joilla perustulo on noin pieni.  Pitäähän valtion säästää. Sairauspäivärahastakin maksetaan 2% enemmän veroa kuin palkkatuloista, koska ko. henkilöllä ei ole tulonhankintakuluja! No voi pyhä sylyvi sentään - onhan sairastuneella huolien ja vaivojen lisäksi kuluja poliklinikoilta, lääkäreiltä ja lääkkeistä - kaikenlaisesta kivusta ja särystä.
Nyt minä suljen suuni ja lähden ihastelemaan ilta-aurinkoa, ihmeellistä maailmaa, josta vielä tänään ainakin olen saanut nauttia. Jokainen päivä on lahja, jokainen terve päivä on erityislahja ja jokainen harmoonisen iloinen päivä on suuri bonus.

Sormet näppäimillä juhlien kunniaksi

Epätoivoisena tuijotan sormiani. Haluan sanoa jotakin, mutta en osaa. Tällaista ne juhlat sitten teettävät. Mieli kuohuu ajatuksia, ihmisen elämänkaari ja sen taitekohdat liikuttavat juhlissa istuvien ystävien mieltä. Näitä juhlia onkin riittänyt jokaiselle viikonlopulle jo melkein kuukauden ajan. Juhlittavía on riittänyt joka lähtöön. On muisteltu heitä, jotka lähtivät täältä parempaan elämään suven puhjetessa kukkaan. Vaikka päivänsankarit ovat olleet fyysisesti jo poissa, he ovat silti olleet elävästi läsnä.

On juhlittu uusia ylioppilaita ja katseltu heidän nuoruuden säteilyvoimaansa haikeasti omaa nuoruutta muistellen. On juhlittu ammattiinvalmistuneita ja kohotettu heidän kanssaan malja tulevalle. Tänään juhlittiin viisikymppistä, elinvoimaista, viisasta esimiestä. Ja lopuksi päivän kääntyessä iltaan saimme olla mukana liikuttavassa juhlassa. Tasavallan Presidentti oli myöntänyt  Director musicae- nimen ja arvon jo vakavasti sairaalle musiikin monitaitajaystävällemme.

Elämän ainutkertaisuus, sen hetkien arvo koskettaa juhlissa. Juhlittava saa pienen hetken olla ystäviensä keskellä ihasteltavana. On kunnia saada olla läsnä. Tekee hyvää itkeä ja nauraa yhdessä toisten kanssa.
Latteasti lainaten: "Jokainen ihminen on laulun arvoinen!"
Hienosti lainaten: "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme,  ja kiitän sinua siitä."
(Ps. 139: 13 - 14 )


 

Ankeaa arkea?

Kirjoittaessani otsikkoa huomasin, miten lähellä sana arkea on sanaa ankea. Ei arki ole ankeaa, vaikka helteistä helluntaita seurasi viileä arkimaanantai. Kävin äsken kauppareissun, ruuanlaiton ja tiskin jälkeen kokeilemassa takaterassilla istumista. Viileä puhuri puhalsi minut samantien takaisin sisätiloihin. Ehdin kuitenkin ihastella liljojen nuppuja, miten ne ovatkaan kauniita, kun kukan väri alkaa heijastua kuoren alta. Myös syreeni aivan lähellä aukeamistaan on hykerryttävän ihana.

Meidän syreenipensaamme isutti tansanialainen pastori Cyprian, joka vieraili luonamme viikko sitten sunnuntaina. Hän kertoi istuttaneensa pienen seurakuntansa tontille 400 puuta, joten päivitellessäni lapiohomman raskautta kuulin hänen sisäisesti tikahtuvan nauruunsa. Jutellessame heidän arkielämästään kuulimme monenlaista, joka saa meidän arkemme kuulostamaan tosi helpolta. Hän kertoi, miten hän ja muut miehet sateettomina aikoina heidän seudullaan polkevat 37 km yhteen suuntaan huonoa, kuoppaista tietä hakeakseen vettä perheelleen kolmen päivän tarpeiksi. Jos yrittää haalia liikaa vettä kerralla, astiat putoavat ja hajoavat tai kuski kaatuu, niinkuin hän oli nähnyt jollekin vanhalle miehelle tapahtuvan. Lähimpään paikkaan lukemaan ja lähettämään sähköposteja on 50 km, eikä hänellä ole kuin polkupyörä. Lisäksi pieni, köyhä seurakunta ei pysty joka kuukausi maksamaan pappinsa palkkaa. Mutta silti he huolehtivat yhteisvoimin noin 120 aidsorvon tarpeista tuossa 1500 hengen seurakunnassa.


Vieraamme Nummijärven rannassa

 

Haloo! Ollaan nyt kiitollisia kaupoista, jotka ovat lähellä, palkasta tai eläkkeestä, vaikka se ei suuri olisikaan, puhtaasta vedestä, jota tulee suoraan hanasta kylmänä ja lämpimänä, tekniikasta, joka helpotta elämäämme ja jopa hyttysistä, sillä meillä ne eivät levitä malariaa.
Eilen kirkossa laulettiin: " Kosketa minua Henki, herätä kiittämään. Sinun lähelläsi, armosta elämään. Valaise, Jumalan Henki, silmäni aukaise, että voisin olla ystävä toisille."



Maukasta musiikkia

Maistuuhan musiikki melkein suussakin, sielussa ainakin. Onko väliä, mitä kuuntelet? No on! Mahdollista on, että olen ikääntymässä hyvää vauhtia, koska terasseilla ja kaupoissa soiva kevyt iskelmä tai jokin rautalankateknoräppi karkoittaa minut nopeasti paikalta. Klassinen musiikki taas hiljentää kuuntelemaan.

Mies lähti Helsingissä hakemaan autoamme, joka oli parkkeerattu vähän turhan kauas. Sattumalta viereisen talon ulko-ovesta astui nainen, ja pakttiautoon vieressä nosti raskasta harppua mieshenkilö. Puhelias mieheni ei malttanut olla kommentoimatta ja sai kuulla, että nainen keikkailee ja soittaa päätyönään Suomen Kansallisoopperassa. Nainen kutsui illaksi konserttiin, mutta mehän olimme kotiin lähdössä.

Kotona mies otti yhteyttä sähkäpostitse oopperaan ja kysyi, onko soittajarivistössä harppua soittamassa sillä tietyllä kadulla asuva nainen? Olihan siellä, ja tätä kautta mies sai muusikon nimen ja osoitteen.  Mies lähetti osoitteeseen oman kantelelevynsä. Parin viikon päästä postilaatikosta löytyi mieluista postia. Kantelelevy oli liikuttanut ja ilahduttanut sieluun asti tuota hienoa taiteilijaa, jonka kaksi levyä mies puolestaan sai kuunneltavakseen. Etenkin toinen levyistä, "Introducing Laura Hynninen, harp", soi meillä paljon. Koskettavaa.

Miehen viimeinen saavutus on ennen parkinsonintaudin puhkeamista kanteleella soitettu "Syysiltana" ( Hannu Syrjälahti ). Levy soi itselläni työpaikan koneessa silloin kun tahdon rauhoittua ja odotella sieluani perille kiireisenä päivänä.

Viimeksi ajellessamme kuuntelimme soololevyä, joka on yhdistelmä akustista kitaraa ja komeaa ääntä. Levy on  Risto-Pekka Alhaisen  "Uskon ääni". Välillä itketti.

Kosketettuna

Kun jokin koskettaa Sinua sisintäsi myöten, on sielusi niin auki, että lähelläsi olevakin voi hetken kokea jotakin pyhää.  Joskus on todella kiusallista olla ihmisjoukossa, kun itse tulee kosketetuksi ja kyyneleet pyrkivät väkisin nousemaan uumenistaan. Jos asia on kipeä, tilanne tuntuu nololta. Lähellä olevat eivät voi ymmärtää, miksi yht´äkkiä itken, vaikka muilla on hauskaa. Yksi katsekin voi nostaa itkun pintaan.

Mutta on ihana nähdä, kun rakas ihminen vierellä tulee hyvällä tavalla kosketetuksi. Siinä liikuttuu itsekin.
Kun tuntee ja tietää toisen elämäntilanteen, ymmärtää heti, että nyt tuon vaikkapa ihan vieraan ihmisen sanat osuivat parantavasti kipeään kohtaan toisen sielussa. Ne ovat jollain tavalla jumalallisia hetkiä omassa ja toisen elämässä. Positiivisessa kosketetuksi tulemisessa on kyseessä melkein aina rohkaisu tai kannustus.
Miksi emme siksi alkaisi jokainen kohdallamme miettiä enemmän muiden rohkaisemista kuin omaa itseämme.

Kristittynä ajattelen, että Jumala antaa meille näitä ihmisiä oikealla hetkellä. Muutaman sekunnin kohtaaminen voi muuttaa elämäämme. Itsekin rukoilen, että voisin olla rohkaisija enkä lannistaja, ilahduttaja enkä ankeuttaja. Tällainen elämänmuutos vaatii nöyryyttä. Erityisesti lähimmissä ihmissuhteissa perheen keskellä. Siinä sitä ollaan herkillä, kun toista voi niin vähällä ilahduttaa tai masentaa. Haluan olla Hyvän (=Pyhän) Hengen koskettama.