Lieventääkseni eilisen "Runo tutuksi"- tapahtuman oman ryhmäni esitykseen kohdistunutta mielestäni kohtuuttoman rankan kritiikin aiheuttamaa pahaa mieltä, tein tänä aamuna varhaisen kävelylenkin rakkaitteni haudoille. Reipas kävely kirpeässä syyssäässä lievensi mieleni hämmennystä. Kaipaus poisnukkuneita kohtaan pakahdutti sydäntä. Syksyinen aamu oli aivan liian kaunis. Tässä kuvakertomusta kirkkomaata ja hautoja lähestyessäni:
 |
| siskoa kaivaten |
 |
| äitiä ja isää kaivaten |
 |
| veljeä kaivaten |
Elämästä kiitollisena!
Kiitos, Tuuli. Kuvasi saivat minut pohtimaan elämän kulkua. Jos minun äitini eläisi, hän täyttäisi parin viikon päästä 91 v. Äidin ja isän hauta on niin kaukana, tapaamme käydä siellä juhannuksena, kun käymme muutenkin "kotikonnuilla" Opiskelin vielä Jyväskylässä, kun sain kotoa tiedon Vesan kuolemasta. Oli vapun aatto. En muista, miten tieto tuli. Silloin ei ollut kännyköitä. Taruliisan Ruusunen on mulla pöydällä kauniissa kirjatelineessä edelleen. -Luonto lohduttaa ja parantaa.
VastaaPoistaRiitta <3
VastaaPoistaTuuli; niin monet ovat kuukausien ajan olleet siunauksien sateessa ja koskettettuina runojemme sanomasta. Esityksemme ihana arvo ei mitätöidy rouva kriitikon arvostelevista sanoista, sillä edelleenkin Jumalan enkeli laskeutuu taivaasta, levittää suojaavat siipensä apua tarvitsevan päälle, kätkee suojaansa. Piilossa salaa ihminen saa avun, ihme tapahtuu.
VastaaPoistaKahvikupin ääressä Jumalalle kerromme kaiken.
Kiitos, Annuska. Mitäs me kriitikoista, kun ei kriitikotkaan meistä. Tärkeintä on, jos joku tulee kosketetuksi :)
VastaaPoistaAina löytyy niitä, jotka eivät tykkääkään; heitä se mielestäs! :) Minä oon myös ihaillut syksyn värejä viime viikkoina ja täytyy sanoa, että tämä kesäihminen alkaa pitää syksystäkin :)
VastaaPoista