perjantai 5. helmikuuta 2016

Lumi

Lumi, alati hämmästytät minua. Sadat alas maan päälle. Heijastat valoa. Olet kirkas peitto, jonka taivas levittää suojelemaan maan kuorta. Olet kudottu miljardeista erilaisista pikku tähdistä.
Jos yritän ottaa yhden kädelleni, sitä ei enää ole.

Ajattelen ruusuani, jonka olet peittänyt. Mietin, mahdoinko panna tarpeeksi havuja ruusun suojaksi ennenkuin levitit vaipan puutarhani päälle. Kun katselen ruusuani nyt, näen vain muutaman maasta törröttävän varren pätkän. Kuitenkin toivon, että kesällä saan katsella ja haistella ruusuni ihanuutta.


Olin tänään hautajaisissa. Lumen kirkastaman kirkkomaan multiin laskettiin entinen työtoveri. Ajattelin taas katoamattomuuden ja katoavaisuuden arvoitusta Kaipasin rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa näistä maisemista. Mietin, miten me kaikki olemme tässä olomuodossamme täällä vain hetkisen. Mietin, miten kuitenkin isä, äiti, sisko, veli ja monta muuta rakasta ovat edelleen minulle yhtä todellisia kuin eläessään. En näe heitä enää, mutta mielessäni ja elämäni tarinassa he ovat läsnä ja olemassa niinkuin puutarhani ruusu, jota nyt en voi nähdä, mutta joka kesällä uskoni mukaan jälleen kohoaa maasta herkkänä ja tuoksuvana,

Vaikka elämme sairauksien varjossa, etsin ympäriltäni valoa ja lämpöä. Ja jos tulee oikein pimeä, muistan psalmia 139, jossa psalmin laulaja vakuuttaa: "Vaikka sanoisin: - Nyt olen pimeyden kätkössä, yö peittää päivän valon- , sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo."

Niin. Uskon todellisuus on paradoksaalista. Me elämme todellisuudessa, joka on enemmän kuin ikinä osaamme kuvitella. Lumi peittää suojaansa, antaa maan levätä ja uudistua.  Mekin pääsemme kerran lepoon maan multiin. Jaksanko uskoa, että vain hetkeksi, ja senkin hetkisen Rakkauden kämmenellä?

Ruusuni kaukaa...


...ja läheltä


"Nyt me näemme kuin kuvastimessa...

...arvoituksen tavoin..."

2 kommenttia:

  1. Tiedän tunteen: elää sairauden varjossa. Olipa oma tai toisen, aina se varjostaa. Omasta syyskesästä ja syksystä aina vuodenvaihteeseen oli yhtä kipuhämärää - ja mikä ilo, kun nyt on hyvin! Ja nyt on satanut uusi valkea lumipeitekin, mikä valo maisemassakin!
    Hyvää ystävänpäivää teille molemmille!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Ellinoora. Tiedät tunteen. Sen varjo on tietämättäkin painostamassa mieltä alaspäin. Tietoisesti pitäisi osata katsoa aurinkoa!

    VastaaPoista