Taivaita

Aurinko laskeutuu järven syliin...

Saavuimme perille mökkilomapaikkaame Oulunjärven rannalla. Kun pääsimme helteisen ajomatkan jälkeen niemenkärkeen ja laajan ulapan auetessa pihapiirin molemmin puolin lähetin ystävälle viestin. Aloitin sen sanoilla: "Olemme taivaassa". Teksti livahti sellaisenaan kännykästäni eetteriin salaman nopeudella. Oli minulla nimittäin muutakin asiaa. Odotetusti viestin vastaanottaja reagoi yllättävään ilmoitukseen: "Nyt selität ja heti!"
Nauratti ihan hirveästi. Taivas mikä taivas. Ja olihan se "taivasta jo päällä maan", pohjalaiselle ihmeellinen paratiisi; korkeat kuuset, vastassa ystävällinen isäntäpari, valmiina odottava päivällinen - ja kaiken ympärillä tyynenä ilta-auringossa väreilevä kuulas järvenpinta. Järveen sain lähipäivien aikana monen monta kertaa pulahtaa saunasta ja ilman saunaa. Olimme korvessa lopulta kahdestaan.  Oi autuutta: kuutamosilta, järvi, hiljaisuus. Oli tilaa ajatella, marjastaa, lukea, istua vain ulkona ja tuijottaa järven alati muuttuvaa olemusta. Hienoa oli kuulla tuulen nousevan ja lopulta sateenkin syntyvän synkän pilven sylistä.

"Meidän" saunamökkimme

Toinen maallinen "taivas" on ollut mustikkataivas. Minulle, joka luulin, etten tänä kesänä pääsisi järvenrantaan enkä saisi mustikoita (kun niitä ei kuulemma ole missään) avautui Lauhanvuorella ihmeellinen todellisuus: mustikoita, suuria, sinisiä mustikoita. Kolmena peräkkäisenä päivänä kävin siellä, periaatteella. vähän päivässä, paljon kolmessa päivässä. Vastaus niille, jotka ihmettelivät, eikö siellä satanut? - Kyllä! Satoi ja paistoi ja välillä sekä satoi että paistoi.  Tulipa todistettua, että sateessakin voi poimia mustikoita, vaikka miellyttävämpää se oli, kun aurinko ihanasti valaisi metsän.

Lauhan mustikkamaita

Olen onnellinen, että pakastimeenkin mustikkapiirakoiden jälkeen on tähän mennessä kertynyt yli seitsemän litraa tuota superruokaa.

Oikea taivas on kuitenkin siellä, missä rakastetaan ja välitetään. Sellaisten ihmisten kanssa on ollut tänäkin kesänä hyvä olla, koto-Suomessa ja Englannissa.

 Ihmeissämme ja järkyttyneinä olemme lukeneet myös Eero Pokelan kirjoittamaa kirjaa "Vastuu". Se kertoo Latvalan Jussin ja Hannan rakkaudesta Eestin itäisen osan venäjänkieliseen kansaan ja siitä tehtävästä, johon he saivat kutsun: "Tule meren yli ja auta meitä!"
Tässä kirjassa ollaan kosketusetäisyydellä köyhyyden ja äärimmäisen kurjuuden keskellä elävien ihmisten kanssa. On viemäreissä eläviä lapsia ja oman onnensa varaan jätettyjä vanhuksia, vammaisia ja alkoholisteja. Miten paljon rakkautta onkaan levinnyt tämän Humanin Idäntyön kautta ihmisten elämään: Suomessa auttavia käsiä, Eestissä vastaanottavia käsiä ja sydämiä. Kirja kertoo Jumalasta ja hänen työmuurahaisistaan. "Rukous on se käsi, joka liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa koko maailmaa.", kuulin joskus nuorena sanottavan.  Joskus meille luterilaisille tekee hyvää kurkistaa myös yhteiskristilliseen työhön, lukea rukouksen ihmeitä tekevästä voimasta.  Taivas melkein jo koskettaa maata, kun ihminen luovuttaa koko elämänsä Rakkauden palvelukseen.