Taivaita

Aurinko laskeutuu järven syliin...

Saavuimme perille mökkilomapaikkaame Oulunjärven rannalla. Kun pääsimme helteisen ajomatkan jälkeen niemenkärkeen ja laajan ulapan auetessa pihapiirin molemmin puolin lähetin ystävälle viestin. Aloitin sen sanoilla: "Olemme taivaassa". Teksti livahti sellaisenaan kännykästäni eetteriin salaman nopeudella. Oli minulla nimittäin muutakin asiaa. Odotetusti viestin vastaanottaja reagoi yllättävään ilmoitukseen: "Nyt selität ja heti!"
Nauratti ihan hirveästi. Taivas mikä taivas. Ja olihan se "taivasta jo päällä maan", pohjalaiselle ihmeellinen paratiisi; korkeat kuuset, vastassa ystävällinen isäntäpari, valmiina odottava päivällinen - ja kaiken ympärillä tyynenä ilta-auringossa väreilevä kuulas järvenpinta. Järveen sain lähipäivien aikana monen monta kertaa pulahtaa saunasta ja ilman saunaa. Olimme korvessa lopulta kahdestaan.  Oi autuutta: kuutamosilta, järvi, hiljaisuus. Oli tilaa ajatella, marjastaa, lukea, istua vain ulkona ja tuijottaa järven alati muuttuvaa olemusta. Hienoa oli kuulla tuulen nousevan ja lopulta sateenkin syntyvän synkän pilven sylistä.

"Meidän" saunamökkimme

Toinen maallinen "taivas" on ollut mustikkataivas. Minulle, joka luulin, etten tänä kesänä pääsisi järvenrantaan enkä saisi mustikoita (kun niitä ei kuulemma ole missään) avautui Lauhanvuorella ihmeellinen todellisuus: mustikoita, suuria, sinisiä mustikoita. Kolmena peräkkäisenä päivänä kävin siellä, periaatteella. vähän päivässä, paljon kolmessa päivässä. Vastaus niille, jotka ihmettelivät, eikö siellä satanut? - Kyllä! Satoi ja paistoi ja välillä sekä satoi että paistoi.  Tulipa todistettua, että sateessakin voi poimia mustikoita, vaikka miellyttävämpää se oli, kun aurinko ihanasti valaisi metsän.

Lauhan mustikkamaita

Olen onnellinen, että pakastimeenkin mustikkapiirakoiden jälkeen on tähän mennessä kertynyt yli seitsemän litraa tuota superruokaa.

Oikea taivas on kuitenkin siellä, missä rakastetaan ja välitetään. Sellaisten ihmisten kanssa on ollut tänäkin kesänä hyvä olla, koto-Suomessa ja Englannissa.

 Ihmeissämme ja järkyttyneinä olemme lukeneet myös Eero Pokelan kirjoittamaa kirjaa "Vastuu". Se kertoo Latvalan Jussin ja Hannan rakkaudesta Eestin itäisen osan venäjänkieliseen kansaan ja siitä tehtävästä, johon he saivat kutsun: "Tule meren yli ja auta meitä!"
Tässä kirjassa ollaan kosketusetäisyydellä köyhyyden ja äärimmäisen kurjuuden keskellä elävien ihmisten kanssa. On viemäreissä eläviä lapsia ja oman onnensa varaan jätettyjä vanhuksia, vammaisia ja alkoholisteja. Miten paljon rakkautta onkaan levinnyt tämän Humanin Idäntyön kautta ihmisten elämään: Suomessa auttavia käsiä, Eestissä vastaanottavia käsiä ja sydämiä. Kirja kertoo Jumalasta ja hänen työmuurahaisistaan. "Rukous on se käsi, joka liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa koko maailmaa.", kuulin joskus nuorena sanottavan.  Joskus meille luterilaisille tekee hyvää kurkistaa myös yhteiskristilliseen työhön, lukea rukouksen ihmeitä tekevästä voimasta.  Taivas melkein jo koskettaa maata, kun ihminen luovuttaa koko elämänsä Rakkauden palvelukseen.

Metsässä

Viime aikoina olen käynyt usein metsässä. Kahtena peräkkäisenä perjantaina kävin Lauhanvuorella. Ensimmäisellä kerralla meillä oli luokkakokous, ja näiden lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävien kanssa patikoimme Kivijatalle ja Aumakivelle. Matka joutui aurinkoisessa säässä jutustellen, epämääräisessä jonossa kulkien, nopeasti. Eksymisen vaaraa ei ollut, koska edellä kulki luotettava opas.

.




Seuraavana perjantaina menin miehen kanssa samaan paikkaan mustikkaan. Miehellä oli kamera mukana, minulla sanko.
Repussa olivat eväät ja vesipullo. Ukkonen jyristeli ja antoi meille kolmeen otteeseen kunnon suihkut. Oli vähän jännittävää. Yritin olla itsevarma, olinhan juuri käynyt ko.paikassa. Polku tuntui kuitenkin yllättävän pitkältä. Olin kyllä  epävarmuudessanikin varma, että reitti on oikea. Tuttuja maamerkkejä muistin; ihanan, laajan ketunleipämaton ja vähän ennen kiveä junan mallisen kivimuodostelman. Kun lopulta pääsimme perille, olin iloinen siitä, että mies oli niin iloinen kivestä, joka vajaat 20-70 miljoonaa vuotta on siinä kököttänyt erilaisten olosuhteiden armoilla ja niiden muotoilemana. Se ei luultavasti ole siirtolohkare, vaan rapautunutta graniittia, peruskalliota. Mies jäi kiveä kuvaamaan eri puolilta ja minä löysin mahtavan mustikkapaikan aivan lähimaastosta. Oi autuutta! Ja miten hyvältä maistuikaan kainuulainen rieska ja lähdevesi.
Metsä on aina ihmeitä täynnä. Läheltämme lennähti lentoon mm. iso metsälintu, jota en ehtinyt tunnistaa, koska kaikki tapahtui nopeasti. Lumottu metsä, oikea ikimetsä, sijaitsee siis tuolla Lauhanvuoren kansallispuiston laajalla alueella.
                                                     *
Tänään tallasimme jälleen tuttua lenkkipolkua aivan kodin läheisyydessä. Lahjaa sekin, että voi melkein kotiovelta astua metsän rauhaan. Näillä kotipoluilla vain usein löytää jälkiä ihmisen piittaamattomuudesta. Keräsin kädet täyteen metsän "aarteita"! Kuulun "roskanpoimijoihin" ja tällainen oli tämän päivän saldo. Yhden olutpullon jätin sellaiselle, joka kerää niitä rahan tarpeeseen.
( fi.wikipedia.org/wiki/Roska_päivässä_-liike )

spray-pullon korkki, hiuslakkapullo. mehutölkki ja tupakka-aski

Mutta itse metsä antoi taas iloa ja virkeyttä. Käveleminen muualla kuin kovalla asfaltilla on ravitsevaa ja elähdyttävää. Mieskin jaksaa sairaudestaan huolimatta nykyään tosi hyvin kävellä melkein omaan tahtiini. Sekin on ilo. On aikoja, jolloin kävely on ollut vaivaista ja hidasta.
Nautitaan siis metsästä ja  muustakin luonnosta. Joskus on pakotettava itsensä liikkeelle. Koskaan en ole katunut lähtöäni.

Tämä puusto kasvaa Oulunjärven rannalla.
Ihana paikka!

Höpinää

Helteellä harmaat aivosolut muuttuvat pehmoiseksi tahmaksi. Jos aikoo tehdä jotakin järkevää, oikea ajoitus sijoittunee aamuun. Todistin tämän tänään, kun aamu meni kahvitellessa ja lehtiä selaillessa ja lähdin järjenvastaisesti keskipäivän helteessä metsään mustikoita poimimaan. Etsinkin niitä sitten puolitoista tuntia kumppareissa ja mustissa verkkareissa. Löysin ainakin kolme -  desiä. Hyvä minä! Tai siis tyhmän uhkarohkea minä. Viilentävä suihku ja ruuan jälkeiset päikkärit auttoivat vähän, mutta olen edelleen ihan kuin lötsäkkä riepu, jotain jossain ja sinne päin.

Saapa nähdä onko ilta viisaampi. Ainakaan kirjoittaminen ei ole olemista, vaan jonkin uuden luomista, sana sanalta, lause lauseelta. Juuri nyt on alkanut ulkona puhallella vilvoittava tuuli, puiden lehtien liikkuvat varjot täplittävät keinutuolien kuvioita. Ilta on jo tullut. Päivä kului nopeasti. Valmistaudumme lenkille. Tuntuu, että aivosolut eivät toimi. En keksi mitään kirjoitettavaa. Siksi panenkin tänne nyt kuvia viime päiviltä. Takana on enemmän kuin 30 hellepäivää, joten suonette anteeksi. Itseäni ihan ahdistaa.

Toivon, että Ruotsin suurpalo saataisiin sammumaan. Toivon, että Lähi-Itään syntyisi pysyvä rauha. Toivon, että huomenna koulunsa aloittavat lapset säästyisivät onnettomuuksilta ja voisivat iloita elämästään. Toivon, että läheisteni elämä olisi hyvää ja tasapainoista. Toivon, että Rakkaus voittaisi vihan ja Valo pimeyden.
Toivon, että elämässä olisi aina toivoa.

Kiitän. Kaikesta. Hyvää yötä, Jeesus myötä.

kesävarpaat

ohrapelto

poutapilvi lakeudella

auringonlaskua tänään iltalenkillä

Helleheinäkuu

Siis nythän on niin, että viimeisen työpäivän jälkeen on ollut niin paljon tapahtumia, että ihollakin on ainakin kolmen maan rusketusraidat päällekkäin. Harmikseni en myöskään päässyt kuukauteen selaimellani enää Bloggeriin kirjoittamaan blogia, piti vaihtaa asiantuntijan avustuksella toiseen selaimeen. Nyt olen siis hiukan kokeneempi, vähän viisaampi ja hivenen vanhempi ja kiukkuisempi kuin viimeksi kirjoitellessani. Ja varoituksen sana: Tästä blogista tulee sellainen "ensin sitä ja sitten tätä" -tarina.

Kiitän kuitenkin aluksi kaikkia viimeistä työpäivääni muistaneita. Päivä oli 27.6., jolloin juuri sopivasti Suomi siirtyi kesäoksalle kukkumaan. Pääsin livahtamaan lomalle ihanan tiimini yllätyspäivän pyörteissä. Avoautossa oli helppo hymyillä! Jo aikaisin aamulla oli salaperäinen iso kukkapuketti ilmestynyt ulko-ovellemme ja paketista kuoriutui ihana, tuoksuva, iso ruukkuruusu! Nyt se availee jo uusia nuppuja kuin muistutuksena elämän jatkumisesta uutena, mutta kauniina ja erilaisena. Illan vesihieronnan jälkeen viimeinen "työpäivä" oli pulkassa ja saatoin uupuneen onnellisena köllähtää omaan sänkyyn takaraivossa tieto: "Ei koskaan enää töihin!"

Sitten toteutui seuraava unelma. Saimme päiväksi luoksemme kaikki elossaolevat veljeni ja myös lankoni. Oli riemukas, muistojen kyllästämä päivä sekin. Kolusimme lapsuuden leikkimailla ja jaoimme muutenkin muistojamme iltaan asti herkutellen ja nautiskellen.

Martti, Jouni, Tuuli, Pertti ja Ilkka

Enkä ehtinyt kuin pari päivää vanheta, niin toteutui jälleen yksi unelma: kirkkokuoron kanssa suuntasimme kohti Tallinnan laulujuhlia. Ne järjestetään viiden vuoden välein ja juuri tähän saumaan sattui tuokin ihmeellinen, ikimuistoinen matka. En voi kuin ihailla veljeskansamme taitoa siirtää laulun ja tanssin myötä terve kansallinen omanarvontunto seuraaville sukupolville. Upeaa!
Ensimmäisen todellisen rusketuksen sain siellä tanssijuhlan katsomossa. Siitä se sitten syveni, kun laivallakin istuimme pienellä porukalla ulkokannella merituulesta nautiskellen,

Tanssijuhlaa Kalevi-stadionilla

Ukki ja ukin ensimmäinen lastenlapsi Englannissa

Sitten tuleekin matka Kotkaan miehen äitiä hoivailemaan. Kuumaa oli ilmastoimattomassa autossa. Huoli jäi mukaan, kun sieltä kotiuduimme. Miten vanha, lähes sokea, melko huonokuuloinen, heiveröinen astmaa sairastava vanhus selviää kaikesta? Kotihoito käy kerran illassa antamassa lääkkeen. Kaksi lasta asuu toisellapuolen maata. ja molemmilla on omat sairautensa. Tilanne kuitenkin päivitetty taas. Pian mennään uudestaan!

Aivan oma lukunsa onkin sitten matka Englantiin miehen esikoisen perheeseen. Tähän vain yksi kuva muistuttamaan tärkeästä perheestä merten takana.

Kotiuduimme toissailtana. Seuraavana päivänä iski järkytys. Tuttu ihminen on Afganistanissa julmasti tapettu kesken päivän toimien. Voinko sanoa enää mitään muuta kuin ihmetellä elämisen kulkua ja ihmismielen pimeyttä?
 "Valo loistaa pimeydessä,  pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." (Joh.1:5)  Kristuksella on viimeinen sana sanottavanaan. Tähän luotan. Ei se ole talibaaneilla eikä suomalaisilla. Mies sytytti juuri nyt kehyksiin panemansa Seijan kuvan viereen palamaan pienen tuikun.

Tuulee

Ulkona tuulee. Tuuli taivuttelee pihan puita ihan miten tahtoo. Linnut keinuvat pesissään aikamoisessa keinussa. Mieleeni pujahtaa viime viikolta erityislasten leiripäivältä laulu, jota pikkuiset avustajiensa kanssa lauloivat heiluttaessaan jättikokoista värivarjoa:"Tuulee, tuulee, keväällä tuulee..." Kun laulussa päästiin syksyyn, kevään hiljainen ja vieno tuuli muuttui syysmyrskyksi. Lapset nauroivat ja hehkuivat innosta. Oli kivaa olla yhdessä, tehdä yhdessä erilaisia tuulia, leppoisia, kohtalaisen kovia ja sitten ihan myrskyä.

Sisällä lämpimässä on nautinto kuunnella tuulen ujellusta.  Ulkonakin nousevan tuulen suhina on ihanaa.
Toista on myrskyksi yltynyt tuuli. Muutama vuosi sitten Oulussa, kun odottelin lankomiestä hakemaan minua sairaalaan katsomaan hyvin sairasta siskoani, koin myrskyn. Seisoin Oulun teatterin edessä. Torimyyjän teltta oli juuri lähtenyt lentoon ja minä tarrasin kiinni lähimpään lyhtypylvääseen. Meri velloi voimalla. Pelotti. Odotin tutun auton saapumista pysytellen tiukasti kiinni pylväässä. Unohtumaton luontokokemus se oli.

Elämässä on aikoja, jolloin haluaakin, että tulisi tuulenpuuska, joka veisi mukanaan kaiken vanhan. Saisi aloittaa puhtaalta pöydältä, vailla syyllisyyksien ja häpeän tunteita. Tai on aikoja, jolloin elämän tuuli puhaltaa pois kaiken epäoleellisen. Jää vain tämä hetki, tässä ja nyt. Se tuuli on tavallisesti jokin yllättävä tapahtuma, joka myrskyn lailla pyyhkäisee yli. Monesti vasta jälkeenpäin tajuaa, että tuo kipeä tapahtuma antoi elämälle uuden, kipeydessäänkin paremman suunnan. Myrsky teki tehtävänsä.

Ensimmäisenä Helluntaina Jumalan Tuuli, Pyhä Henki, vuodatettiin kristittyihin. Ihana, raikas ja rakas henki, jonka soisin koko ajan olevan Auttajana, Rohkaisijana ja Neuvojana lähelläni. Jumalan uuttaluova henki puhaltaa siellä, missä tahtoo. Ehkä voin kuitenkin pyytää, että se (hän) olisi läsnä ja lähellä. Se (hän) ei vie maata jalkojen alta..  Pyhä Henki ei ole joitakin pelottavaa ja "outoa".  Hän on rakkauden ja välittämisen henki.

P.S En todellakaan tiedä, voiko Hengestä käyttää sanaa se vai Hän?

Suvi

Suvi suloinen on täällä. Huomen on kirkas.  Tuomen lehti ei liiku. Lintunenkin on vaiti.

Laulun kielikuvat kertovat hetkestä, joka on täynnä suvisen aamun rauhaa. Kesää on jotenkin vaikeaa kuvailla sanoin, jotka eivät olisi klisheisiä. Kesä on  jotain sellaista, mikä täytyy itse kokea. Jos olet sisällä talossasi kaikki suviset aamut, päivät ja illat, ei sinulla ole ollut kesää ollenkaan. Kesä koetaan aisteilla.

Näen ympärilläni isoja ja pieniä ihmeitä: Lehti kasvaa puuhun, mustikka kukkii, kielot työntyvät esiin mustasta mullasta - ja yhtäkkiä syreenitkin ovat jo täydessä kukassa, pääskyset kieppuvat pään päällä, rastas nokkii maasta matoa. Kukkakaupoissa myydään taimia ja kukkia, puita ja pensaita, amppeleita ja koristekiviä kesästä innostuneille suomalaisille.

Tunnen nenässäni kesän tuoksun. Se on sekoitus aamua, kukkivia puita ja kukkasia, illalla grilleistä nousevaa viettelystä, tuulen suhinaa lehvistössä, sateen hiljaista ropinaa. Myös metsä tuoksuu. Järvellä, joella, merellä ja suolla on kullakin oma kesätuoksunsa.

Kuulen peipposen iloisen laulun, mustarastaan ja satakielen iltayön konsertin, lasten naurua uimarannoilla, veden loisketta, airojen hiljaista solahtelua veteen ja veden liplatusta veneen kylkiä vasten.

Tunnen ihollani auringon ihanan lämmön tai sadekuuron virvoituksen. Tunnen ilon sisälläni, kun saan kattaa ruoan ulos puutarhaan. Tunnen iloa omasta vaatimattomasta puutarhastani, kukista ja kaiken vihreyden kauneudesta.

Niin. Kesä on tunnettava ja koettava. Myös ukkosen jylinä, hyttysten ja muitten hyönteisten kiusallinen läsnäolo, puutarhan rikkaruohojen kitkeminen, parkkipaikalla auringossa seisseen auton armoton kuumuus - ja mitä kaikkea muuta kiusaa kesä tuokaan tullessaan.

Kesälläkin jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen elämänsä elettävänä huolineen, sairauksineen, iloineen ja riemuineen. Joskus elämä vetää verhot auringon eteen. Silloin ei edes halua nauttia lyhyen aikaa viivähtävän kesän iloista. Joillekin juuri kesä on raskain ja työntäyteisin vuodenaika.

Elämäntilanteet vaihtelevat. Samaan aikaan, kun nuori vaeltaa tuntureilla kaveriporukassa, vanhus lepää vuoteellaan ja vain uneksii ajoista, jolloin vielä pääsi itse liikkeelle. Elämä kannattaa elää juuri nyt. Hetkessä.
Huomenna odottavat uudet ilot ja erilaiset surut.

"Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme, sä sydäntemme valo, ain asu luonamme. Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme." (VK 571:4)

Tänään on Suvin nimipäivä. Onnea, Suvi!

 

Keväinen sillisalaatti

Viime viikolla sanoin ystävälleni Lauhalle, että kirjoittamisessa on vaikeinta sen aloittaminen. Nytkin olen  tuijottanut ruutua ja sillä olevaa "mukapaperia" pari minuuttia tyhjin katsein. Pää on täynnä kaikenlaista, mutta miten saada niistä jotain järkevää tähän. Ei muuta kun menoks! Pari viikkoako lienee siitä, kun otin valokuvan maansisästä työntyneistä saniaisista. Tänä keväänä on naurattanut niiden katseleminen. Ne ovat kuin "Ruokolahden eukot kirkonmäellä"- päät yhdessä juoruamassa tai jakamassa kokemuksiaan millaista niillä on talven aikana ollut siellä, missä ovat olleet.

Kohtaamiset ovat kyllä ihania, yleensä. Joskus, kun on vähän huonolla tuulella ja tukka on likainen, ei toivo tielleen kauppareissulla yhtään tuttua. Haluaa vain nopeasti ostaa leivän ja salaatit, jugurtit ja kalat tms. ja sitten äkkiä ovesta ulos. Autossa sitä sitten miettii, onko sillä todella väliä, kuinka hiukset ovat? Naisen mielestä on, ainakin tämän naisen. Jos hiukset ovat puhtaat ja jopa kammatut, on paljon mukavampi jäädä ostoskärryyn nojaillen juttelemaan vastaantulevien kanssa. Se on ulkoista, mutta se kertoo jotain sisäisestä. Onkohan muilla samanlaista? En minä kyllä muiden hiuksia katsele "sillä silmällä"...

Olen sitten hurahtanut tuoremehuihin, kotona puristettuihin. Ostin oikein uuden vekottimenkin keittiön pöydälle kahvinkeittimen viereen. Vihanneksista, juureksista ja hedelmistä saa kaikki vitamiinit ja kivennäisaineet, kun ne puristaa mehuksi ja juo heti. Ei tarvitse enää hyllyllistä vitaamiineja kaappiin. Sauvasekoittimella lisäksi valmistelen "smootheja" (en tiedä suomenkielistä sanaa, apua!). Toivottavasti tämä ei jää hörhellyksen innostukseksi, vaan todella jaksaisin syödä päivässä sen puoli kiloa hedelmää ja vihannesta, jota meille suositellaan. Yksi "smoothie"resepti on ollut meillä käytössä jo pitempään. Tällä tavalla myös mies kuin huomaamattaan saa syötyä (=juotua) sen pakollisen salaatin! Tässä resepti: Vettä astiaan, ruukullinen salaattia sekaan, sekoitetaan sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa aivan hienoksi. Tähän liemeen lisätään  hurrutellen pari desiä mustikoita ja yksi banaani. Voi että, on hyvää!



Ja tänään on helatorstai, suuri juhlapäivä. Kristus otettiin taivaaseen. Jäimme tänne maan päälle, mutta emme orvoiksi. Ympärillämme ja meissä puhaltaa Hengen Tuuli. Lauloimme juuri kuorossa: "Kun Hengen tuuli puhaltaa, niin toivottomuus katoaa. Hän meidät väylää oikeaa vie kohti kotisatamaa!"