Viimeinen

Tänään on vuoden 2012 viimeinen päivä. Pilvet pudottelevat maan päälle juuri nyt märkiä lumihiutaleita. On aivan hiljaista. Aamupäivä.  Ehkä joku summaa mielessään kulunutta vuotta. Toisen mieli askartelee jo tulevassa. Ja kolmas elää juuri tätä hetkeä, ehkä nukkuu vielä. Unessa voi kulkea kauas. (Minä olin Venäjällä, ja voitin taitoluistelukilpailun ilman luistimia. Jäästä ei ollut vuoroni tullessa tietoakaan ja niin tein komeita hyppyjä monot jalassa.)

Vuoden viimeinen aamu. Mies oli sytyttänyt enkelikelloon kynttilät, herätti minut ja lähti sitten omille asioilleen. Sain lahjaksi hiljaisuuden, jonka rikkoi vain enkelikellon vieno helinä. Puuro ja kuppi kahvia maistui hyvältä. Ainoa vilske kävi lintulaudalla. Keskityin hetkeen. Olin vain.

Sitten tuli painetta. Nyt nopeasti kamera esiin. Yritän saada kuvan tuosta enkelikellosta. Hetken tallentaminen vei mennessään lumon. Alkoi vuoden viimeisen aamu(päivä)n arki.

Pelottaako minua sana "viimeinen"? Kun enemmän asiaa mietin, jokainen hetki on viimeinen. Joka sekunti vanhenen ja kerran minun elämäni kellossa sekuntiviisari pysähtyy viimeisen kerran. Minua ei pelota. Sillä samassa hetkessä on aina läsnä jotain ensimmäistä. Uusi minuutti tuo mukanaan uuden mahdollisuuden. Viimeisenkin elämäni henkäyksen jälkeen alkaa jotain uutta. Ainakaan nyt ei pelota sekään. Seimen lapsen syntymä ja enkelien rauhanjulistus on vielä läsnä tässä hetkessä. Ovi on auki pääsiäiselle. Kuoleman portista näkyy ikivaloa.

Mutta se mikä pelottaa, on ihminen ja ihmisen mielen synkät syvyydet. Pelottaa se, miten helposti ohitan ihmisen, jonka elämä on järkkynyt ehkä jo aivan lapsesta saakka. Pelottaa yksinäistyminen, joka uhkaa ihmisen elämää. Pelottaa tämä ns. rakennemuutos, jonka rutinassa ja ryskeessä joku aina jää kokonaan syrjään. Pelottaa välinpitämättömyys ja voimattomuus, oma ja toisten. Pelottaa yhteiskunnan jakautuminen ja yhteisöllisyyden puute. Pelottaa kaikenlainen pakottaminen, halveksunta ja rasismi.

Enkeli sanoi jouluyönä: "Älkää pelätkö! Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon! Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja..." Tarvitsen enkelin ilmoitusta. Tarvitsen rohkaisua rakastamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Tarvitsen toisia ihmisiä. Yhdessä me voimme paljon enemmän. Katsotaan siis toisiamme silmiin, kutsutaan nimeltä, annetaan arvoa. Jaetaan keskenämme ilo ja murhe. Sillä elämää ei ole kuin juuri nyt.

Punainen

Joulu. Joulu tulee jostain syystä nyt ensimmäiseksi mieleen. Joulu on punainen. Ihmiset pukeutuvat  punaisiin vaatteisiin. Monet kodit, myös meidän kotimme, on puettu punaisiin. Punaiset verhot, punainen liina, punaiset kynttilät, ihana joulun tunnelma. Amaryllis aukaisee hitaasti kauniit punaiset kukkansa.

Tuleeko punaisesta mieleen muuta? Tulee. Tulee mieleen sydämet, joita nuorena piirreltiin koulukirjojen mariginaaleihin. Sydämet, lävistetyt nuolella, sydänten sisällä kahdet nimikirjaimet, kohtalokkaasti ja tosissaan. Punainen - rakkauden väri. Niin paljon olimme silloin kokevinamme, vaikka rakkaus usein olikin kaukaa katsomista, aavistusta, tietoisuutta uudesta tunteesta, kaipausta johonkin, jonka tiesi kuuluvan aikuisten maailmaan oleellisena osana. Ihastumiset olivat harjoittelua ja leikkiä, vaikkakin välillä totisinta totta.

Miksi rakkautta kuvataan sydämellä? Miksi rakkauden väri on punainen?  Miksi myös viha on usein punaista, suorastaan palavan punaista? Ovatko voimakkaimmat tunteet punaisia? Miksi joulun väri on monen mielestä punainen?

Haluaisin uskoa, että joulu on punainen siksi, että "On ruusu Iisain kannon, nyt kukkaan puhjennut..."
Haluaisin uskoa, että ihminen ilmaisee joulun syvän punaisella värillä iloaan hetkestä, jolloin taivas kosketti maata. Pieneen talliin Juudean Beetlehemissä syntyi vauva, joka sai nimekseen Jeesus. Nimeä myöten kaikki tapahtui niinkuin Jumala tahtoi. Isä lähetti armahtavan Rakkauden elämään keskellemme. Lain täyttäjäksi syntyi Armo. Jouluna alkoi aikakausi, jolloin Armo käy oikeuden edellä, minunkin elämässäni. Totuus ihmisestä paljastuu. Olen heikko ja tarvitsevainen. En pysty elämään oikein ja toimimaan oikeudenmukaisesti toisia kohtaan. Tarvitsen totuuden itsestäni ja - armon. Niillä eväillä mennään.

Tämän rakkauden me ristiinnaulitsimme ja teemme niin yhä uudestaan. Hylkäämällä itsemme tai toisen ihmisen jotain kuolee.  Mutta vaikka Vapahtajan veri valuikin maahan, Hänet herätettiin eloon. Rakkaus ei koskaan kuole. Se vaatii saada elää. Se etsii uusia väyliä. Se ei ole hempeilyä vaan totisinta totta. Verenpunaisena, lämpimänä hehkuu elämän ydin - Rakkaus.
Tuliko tästä joulusaarna? "Voi ei!", sanoisi Wilson Kirwa, jota olimme kuuntelemassa kirjastossa. No, jotain muuta väriä sitten seuraavaksi. Huomenna alkaa joulun jälkeinen elämä.
    

"Tunnen rauhaa, iloa, kun saan lasta katsella..."

Sinitintti ruoka-astialla- tänään sinne lisättiin paljon pähkinöitä!

Meidän jouluun valmistumistamme vaivaa tänä vuonna ihmeellinen asia. Olemme onnistuneet sisäistämään hitauden filosofian. Nytkin nökötämme pöydän ääressä märehtien äsken syömäämme roskaruoka-annosta. Ukko aikoo ettonelle, minä olin jo ennen ateriaa. Olemme kyllä saaneet jotain aikaiseksikin, mutta siivoamisen aloittaminen "ottaa hietahan", niinkuin meilläpäin sanotaan. Mutta onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa ennen sunnuntaita. Eilen siivousaikeet kaatuivat "joululahjaan", kun sain miehen sijasta mennä tunniksi nautiskelemaan hierojan pöydälle. Sieltä päästyäni kiiruhdimme kuin kedon paimenet - emme Beetlehemiin - vaan körttiseuroihin ystävien luo. Tämä oli autuaallinen vaihtokauppa. Siivoukset jäivät, mutta sielun ja mielen täytti tunnelmallisessa tuvassa syvä ilo. "Tunnen rauhaa, iloa, iloa, kun saan lasta katsella. Herra, auta meitä."  (SV 285: 6)
   Seuroissa korostui yksi aihe, lapsen huomaaminen, siis ihan kenen tahansa lapsen tai nuoren. On tärkeää, että lapsen ympärillä olevat aikuiset katsovat silmiin, puhuvat, oikeasti näkevät lapsen tai nuoren. Saattaapa siinä käydä niinkin, että nuoren ihmisen huomaaminen ja hänen elämänsä hädän näkeminen estää jonkin synkistä synkimmän tapahtuman, joidenkaltaisten edessä politiikotkin myöntävät voimattomuutensa.

   Itse asiassa ennen hierojalle pääsyäni istuimme pari tuntia ystäväni kanssa teekupposten ääressä rupatellen. Hän, kokenut opettaja, sanoi sarvien kasvavan päähänsä, kun kuuntelee nuoren polven puhetta opiskelun "etäistämisestä". "Olen vankasti sitä mieltä, että nuori tarvitsee vierelleen turvallisen aikuisen, vielä lukioiässäkin. Ja aivan varmasti tehtävät tulevat luokassa paremmin tehdyksi kuin kotona tietokoneen ääressä."

Ja niin vierähti se päivä ja kohta tämäkin. Joulumusiikki soi, sänkyvaatteet on kääritty pakkaseen vietäväksi. Kyllä tämä joulu tästä. Hitaasti. Mutta varmasti :)

"Kristus aivan avuton, avuton, syntisille lahja on. Herra, auta meitä!"  (SV 285: 8)
  

Kiukkuisia ajatuksia

    Tässä on Kyrönjoki, kotijokeni. Se on sieluni maisemia, yhdessä lakeuden, soiden ja metsien kanssa. Se on osa tätä maaseutua. Se on maisemaa, jossa ihmiset ovat viljelleet maata vuosisatojen ajan ja tekevät niin yhä. Nyt vain elämä maaseudulla on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Kaikki keskitetään keskuksiin, suuriin yksiköihin, mauttomasti, lupaa kysymättä. Omin luvin. Päättäjien luvin. Kylillä eläminen on tehty niin vaikeaksi, että siellä eivät enää pärjää kuin ne, joilla on paksu lompakko, työtä ja oma auto. Vanhukset, joita  sivistyneissä kulttuureissa kunnioitetaan, jätetään selviytymään yhteiskunnan yhä harvemmaksi näivettyvän kotiavun turvin. Paikallinen lehti kertoi, että kuljetuspalvelu, joka on sentään kerran viikossa ajanut kolmen- neljänkymmenen kilometrin päässä keskustasta asuvia ihmisiä asioille taajamaan, lakkautetaan vuoden alussa. Kun näet paikallisten kuntien kuntayhtymän sosiaali- ja terveystoimi hoitavat omilla systeemeillään vanhusten asiat. Siis vain terveyteen liittyvät asiat. Miksi ihminen ei saisi enää käydä kaupassa ja erilaisilla asioillaan itse, jos kunto ja ikä sen vielä sallivat? Ei siellä kylillä läheskään kaikilla ole omia lapsia tai sukulaisia, jotka toimittaisivat vanhempiensa asioita. Onneksi on vielä kauppa-auto ja kirjastoauto. Viimeisen vuoden aikana on kylällä, jossa itse miehen kanssa asuin melkein viisi vuotta, loppunut koulu, kauppa, posti, pankki ja nyt lopetusuhan alla ovat neuvola ja tuo kulkemisapu. Haloo! Onko tässä enää mitään järkeä? Raivostuttaa ja surettaa.

Joki, pellot, suot ja metsät ovat nähneet paljon ja monenlaista. Niistä ihminen on saanut voimaa. Mutta ihminen tarvitsee muutakin. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, yhteiskuntaa, joka huolehtii inhimillisellä tavalla jokaisesta. Jos yhteiskunnan arvona on ainoastaan talous, raha ja keskittäminen, jää meidän itsemme kannettavaksi vastuu toisistamme. Meidän pitää nousta kapinaan. Ehkä se on mahdollisuus. Mitä minä voisin tehdä? Emme voi alistua älyttömän koneiston surkastuneiksi osasiksi. Mitähän Jeesuskin tästä ajattelisi?

Jään miettimään.   

Marrasmaisema

On se harmaa ja kurainen. On se vetinen. Kyllä autokin on niin likainen. On pimeää. Ei tee mieli ulos. On vaikea valita, pukeeko vaatteet syksyn vai talven mukaan. On se niin marraskuu. Kaupan hyllyiltä vähenevät kotimaiset vihannekset. Hinnat nousevat. On talviaika. Tiet ovat liukkaat tai sulat, nopeusrajoitukset ja uhkarohkeat ohittelijat kiristävät pinnaa. Ihmiset haukottelevat. Yöt jäävät lyhyiksi vaikka valo herää vasta myöhään. Silloin ollaan jo töissä ja juodaan päivän toiset kahvit. Päivällä on hämärää tai pimeää. Tekee mieli käpertyä. Tekee mieli lukea. Tekee mieli syödä. Tekee mieli katsoa elokuva. Tekee mieli syliin. Katsoo kaikkea vähän kauempaa. Ei ole niin kiinni elämässä ja muissa ihmisissä. Haluaa piiloutua. Haluaa sytyttää kynttilöitä,katsella pientä liekkiä tai hautausmaan liekkimerta. Ei halua huonoja tai surullisia uutisia. Haluaa iloa kuitenkin. Paljon iloa. Haluaa toivoa. Enemmän toivoa. Haluaa, ettei kuolemaa oikeasti ole. Haluaa elämää. Toivoo sitä. Uskoo siihen. Rakastaa sitä. Marrasmaisema on harmaa huopa, jonka alla voi lämmitellä. Unelmoida elämästä. Haluaa kuunnella hiljaista musiikkia. Haluaa tuntea rentouden leviävän jäseniin. Haluaa uskoa, että Joku Toinen kannattelee elämää. Haluaa uskoa, että itse saa olla yksi osanen luontoa, ihmisosanen. Haluaa uskoa, että jokainen tahtoo puhdasta luontoa. Haluaa luottaa siihen, että ihmiset muutenkin haluavat hyvää. Itkee sitä, että ihmiset eivät halua hyvää, eivät suojele luontoa, eivät välitä. Marraskuu. Kirkossa puhutaan valvomisesta ja tuomiosta. Haluaa kuulla sen. Haluaa tehdä tiliä ja pyytää armoa. Haluaa olla valmis iloon, sillä tavalla valmis, että aina olisi Ilon lapsi. Marraskuu, lähestyvän ilon tumma maisema.

Uskallanko olla minä?

Kurkistus pianon sisäiseen olotilaan
 

Viime aikoina olen yrittänyt tutkistella tunteitani. Mikä tapahtuma, asia tai tarve on tunteeni takana? Olen siis opetellut tuntemaan itseäni paremmin. Otanpa  ajankohtaisen esimerkin. Mua on alkanut yhä enemmän facebookissa ärsyttää päivitykset: "Jos uskot Jeesukseen/ jos Jeesus on Sinulle rakkaampi kuin fb ... niin julkaise tämä seinälläsi." En ole julkaissut. En siksi, että jotenkin häpeisin uskoani, vaan siksi, että minua suututtaa hengellinen pakottaminen, jolla yritetään saada minut tekemään jotain sellaista, mikä ei itselleni tulisi mieleenkään. Olen yrittänyt olla provosoitumatta, mutta onneksi on oma blogi, jossa voin mielipiteeni kertoa.
   Luulen, että tuollaiset päivitykset ennemminkin karkoittavat Jumalan etsijöitä kuin vetävät puoleensa. Ainakaan omaan ilosanoman kertomisen tapaani eivät nuo keinot kuulu.

Yleensä olen pelännyt mielipiteeni sanomista ylläolevan kaltaisista tai muistakaan erityisesti uskoon liittyvistä kysymyksistä. Olen halunnut olla mieliksi vähän joka suuntaan. No nyt se tie on toivottavasti käyty loppuun. Elän jo myöhäistä keski-ikää ja on aika olla oma itsensä, tiedostaa mielipiteensä ja seistä niiden takana. On jollaín tavalla löydettävä rajansa ja oma sisin minuutensa. Pitää tietää, mitä tahtoo. Pitkä tie ja monet virheet ja vaiheet on pitänyt käydä tähän päästäkseen. Nyt yritän opetella olemaan uskollinen ensin omalle itselleni.  Hieman Tommi Hellsteniä muunnellen: "Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia oma (uskon)elämä".

Koska olen melko avoin ihminen, liiankin avoin, minua on helppo haavoittaa. Ehkä siinäkin on opeteltava uudet rajat. Mitä haluan itsestäni muille kertoa? Tämä blogi on kuitenkin ollut oiva väline puhua koskettavistakin asioista suoraan. Olen saanut paljon positiivista palautetta mm. siitä, että sanoitan jotain sellaista, minkä joku toinenkin on kokenut, mutta ei ole osannut sitä pukea sanoiksi.

Tuulikello helisee. Räntää sataa. Lähden kauppaan. 

Ystävyys on elämän viini

Olipa kerran nainen, joka eli kaukana täältä.Tuo nainen oli nuorena pudonnut jokeen. Kylmä vesi oli kuljettanut häntä mukanaan vuolaassa virrassa. Tytön pää oli pysynyt kuitenkin pinnalla. Hän osasi uida. Virta vain oli niin pyörteinen, ettei hänen uimataidostaan ollut oikein mitään hyötyä. Voimattomat uintiliikkeet eivät auttaneet vuolaassa virrassa. Tyttö yritti sinnikkäästi uida kohti rantaa. Yhtäkkiä veden yllä näkyi oksia. Komea puu oli kaatunut joen pientareelta ja tyttö sai kuin saikin kiinni oksistosta. Hän pysähtyi hengittämään kädet lujasti puun oksan ympärillä. Siinä hän hengitteli, kunnes voimat lisääntyivät niin, että hän pystyi hitaasti puun avuliaitten oksien avulla siirtymään rantaan, jossa jalat tapasivat maan. Hitaasti hän kömpi rannalle. Väsymys sai hänet sulkemaan silmänsä. Hän ei jaksaisi liikkua mihinkään.

      Paljonko lie aikaa kulunut. Tyttö tunsi, miten hänet kiedottiin lämpimään huopaan. Joku oli tullut ja tahtoi auttaa. Tyttö tunsi, miten päähän vedettiin hellästi lämpöinen myssy ja jalkoihin pitkät, villaiset sukat. Sitten joku otti hänet syliinsä ja kantoi lämpimänä hyrisevään autoon. Vähän ajan päästä auto pysähtyi ja samat käsivarret kantoivat uupuneen sohvalle. Vähitellen hän alkoi toipua. Kuuma teekuppi kourassaan hän kertoi ikuisuudelta tuntuneesta kamppailustaan virtaa vastaan. Tuo ihminen, josta tuli hänen hyvä ystävänsä, kuunteli yhä uudelleen hänen tarinaansa. Välillä kyyneleet valuivat hänenkin poskilleen.  Tytön yllätykseksi tuo ystävä kertoi kokeneensa melkein samanlaisen onnettomuuden omassa elämässään.

      Minä en ole pudonnut jokeen. Mutta ystävyydessä olen saanut kokea samanlaista lämpöä, hyvää huolenpitoa ja ennenkaikkea sen helpottavan tunteen, etten ole elämäni asioiden kanssa yksin.
      Yhdessä jakaminen, nauraminen, itkeminen ja lopuksi vielä elämämme kantaminen Parhaalle Ystävälle auttoivat ihmeellisesti meitä molempia. Ehkä aina ei tarvita terapeutteja. Hyvä ystävä riittää.