Kesän varjot

Hannun taulu Petrukselle

Kaikki rakastavat aurinkoa. Kaunis, kirkas aamuaurinko ja kasteínen ruohikko suorastaan pakottavat paljain varpain puutarhaan haistelemaan uutta päivää ja tarkistamaan puutarhaan puhjenneet uudet kukat. Jokainen terälehtensä auki räväyttänyt kukkanen on iloinen ihme, lahja.

Eilinen oli läheisen pienen Petruksen kastepäivä. Pääsimme "vanhoilla" päivillämme kummeiksi. Kastehetkessä sain lukea palasen tuttua psalmitekstiä: "Sinä punoit minut kokoon äitini kohdussa. Pieninkään luuni ei ollut sinulta salassa... Minä olen ihme, suuri ihme. Kiitän sinua siitä. Ennenkuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Katselin Petrusta ja mieleni täytti suuri ilo ja liikutus. Elämän lahja, pieni ihmistaimi, Jumalan silmäterä, siinä haukotteli ja tuhisi nuoremman kumminsa sylissä Pyhän koskettamana.

Niin. Ja sitten elämä jatkuu. Kehto keinuu vain silmänräpäyksen. Pian seisot omilla jaloillasi. Elämän kevät kääntyy jossain vaiheessa, kuin varkain, kesään. Kerran kesä vaihtuu syksyyn. Petruksen kohdalla syksystä on aivan päätöntä puhuakaan, mutta omassa elämässäni tunnen jo syksyn merkit.

Ja vaikka vuodenkierrossa kesä on nyt heleimmillään, piirtävät puut ja pensaat maahan varjoja. Pilvi peittää auringon ja yhtäkkiä on kylmä. Samalla hetkellä, kun silmät vielä ovat sokaistuneet auringosta, joudun pukemaan ylleni neuletakin. Palelee.
Mieleni kulkee vuoristorataa. Olen syvästi iloinen ja kiitollinen elämästä ja läheisistä ihmisistä. Juuri tuo kiintymys nostaa silmiin kyyneleet. Niistä, joita rakastaa, on niin vaikea luopua. Jokainen meistä lähtee täältä vuorollaan. Rakas sisko sairastaa. Jokainen päivä hänen elämästään on kirjoitettu Isän kirjaan. Elämä on myös sairauksia. Ne ovat portteja, jotka johtavat uudenlaisiin maisemiin, varjon puolelle, pois tämän elämän kiireisestä helteestä. Lopullinen portti on täynnä valoa, jonka kirkkaus ei ole lähtöisin Linnunradan auringoista. Jumalan kasvot säteilevät.

Vähä kiinnosti

Kiinnosti kuulkaa, notta kuka oikein on Jukka- poika. Jokku fiksut kaverit oli siitä ohimennehnänsä maininnu ja kiinnostus  heräs. Menin äskeen  juutuubihin ja nautiskelin pari piisiä.
Sitten erehryyn lukemahan nuorison kommentaareja kyseesestä musiikista. Kyllä en tullu ilooseksi yhtää. Nehän haukkuu siä toisiansa ja artistiaki, joku jopa kehootti jotaki toista tappamahan ittensä. En tiä notta oonko mä ny kokonaan jääny rannallen valtavirtojen juoksuusta, ku mua aiva järkytti ja melekeen viäkin aharistaa tuollaanen jutustelu. Eikö tuota juutuubin kersojen kielenkäyttyä voira poistaa, jos ne on aiva asiattomia ja karseeta?


Se Jukkapoikaanen jäi kyllä soimahan mun korvahan ja saa se siä soirakki. Keventää mukavasti tämänki ikääsen elämää, ku joku nuori tuntuu laulavan aiva oikeesta reheriistä asioosta. Sill´oli siinä toises vireos pipo pääs ja se ilootti lakioosta maisemista, sanoo kyllästynehensä kivikaupunkeihin. Jotta lakia peltomaisema ja pystymettä herättää Jumalan pelekua. Joo, kyll´oli sopeva mukula.


Nyt pitää mennä maata, notta jaksaa huomenna reisulle isoon matkajoukon kans. Siä linjapiilis ei taireta laulaa nuota piisejä, vaan Kirkon Ulukomaanavun julukaasemaa "Suvilinnun laulukirjaa". Siä taitaa menevin piisi kertua Anttilasta, joka tanssii kesäniityllä kukkien seas. Komeimmin varmahan kajahtaa suvivirsi ja joirenki  kanssamatkustajien silimäkulumihin taitaa herahtaa kyynelhelmiki vanhoja koulun kevätjuhulia muistelles.

Sunnuntai-ilta

Eipä olisi päivän puuskatuulissa ja tihkusateissa osannut ajatella näin aurinkoista ja seesteistä iltaa. Kylmää kyllä riittää... paitsi terassilla, jossa infrapunalamppu luo ilta-auringon lisäksi lämmön illuusion.

Grrrrrr... kun välillä pistää vihaksi kaikki asiat. Tai siis melkein kaikki. Tai ainakin joskus melkein kaikki. Kummallista kyllä, pahaa oloaan on välillä vaikea eritellä. Sen verran minulla on kuitenkin itsetuntemusta, että olen alkanut oppia suuntaamaan katseen ensin itseeni. Voinko tehdä tälle valitsemalleni tunnetilalle jotain? Auttaisiko "pipo päähän ja baanalle" - ohje selvittämään suttuista sielunmaisemaa? Useimmiten auttaa. Tai pölynimuriin tarttuminen. Tai lapioon tai... no, mihin vain, mikä saa kädet toimimaan ja siten ajatuksen suunnan muuttumaan. Katko ikävien tai surullisten tai stressaavien asioiden märehtemiselle tekee hyvää. Blogin naputtelukin on sellaista tekemistä.

Tänäänkin se on koettu. Vedimme vaatetta päälle ja suuntasimme askeleemme poispäin kodista. Kävelimme, ihastelimme ihmisten kauniita kukkaistutuksia, katselimme erilaisia kiviä ja kuusien runsaasti kukkivia kerkkäoksia. Raikas ilma puhalsi nuutuneet ajatuskuviot ilmaan. Jatkoimme päivää paremmassa yhteisymmärryksessä. Ja juuri äsken mies kumartui puoleeni ja sanoi: "Kaunis rouva, ruoka on valmista." Sulakkeen vaihdon jälkeen terassilla lämmintä olivat ainakin makkarat. Toppatakissa, pipossa ja hanskoissa tarkeni hyvin.
Aamulla kirkossa mies palveli laulullaan kirkkokansaa. Päätöslaulun sanoihin voi yhtyä kaikenlaisen potutuksen lomassa:                    
                                                      "Kylmetä sydän pienen kulkijan saa,
                                                        jos löydy kättä ei suojelevaa.
                                                        Kirkkainkin katse yötä yössä on vaan.
                                                        Isä, jää meitä rakastamaan."                (Mika Niskanen)

Henki

Helluntain henki puhalsi tuulta purjeisiin Jyväskylässä Kirkon musiikkijuhlissa. Laulu kajahti voimallisena, laulajiakin oli 5500. Puhuttelevat sanat ja nerokkaat sävellykset koskettivat. Piispa Huovisen peräänkuuluttama Henki kulki läpi laulajan sielun ja mielen.


Mutta onko ihmisen henki minkään arvoinen? Keskelle riemullista musiikin juhlaa saimme kuulla surullisesta tapahtumasta Hyvinkäällä, ja täällä kotikaupungissa seuraava järkyttävä uutinen jo odotti saapujaa.


Piispa kuulutti yhteenkuuluvuuden henkeä. Mikä meitä riivaa? Miksi emme myönnä, että tarvitsemme toisiamme ja tarvitsemme Jumalaa, joka aina avaa meille armahtavan, rakastavan sylinsä?  Ehkäpä oppisimme jotain rakastamisesta, jos pysäyttäisimme oravanpyörämme ja astuisimme askelen lähemmäs lähimmäistämme? Euroviisuja oli kotona tallenteella sen verran, että pikaisen katselmuksen jälkeen sielu jäi  kumisemaan tyhjyyttä - rakkaus oli viisuissa vain tunne kahden ihmisen välillä, jotain o- o- ou....a-a-a- aaah...


Melkein todellisimmalta vaikutti Albanian edustaja, jonka sanoman voi tiivistää epätoivoiseen toteamaan: "... rakkautta ei ole, se on kuollut, nyt voin vain itkeä, itkeä, itkeä..."
( Toki Venäjän mummot nostivat inhimillisyydellään ja elämänilollaan liikutuksen kyyneleet silmiin....)

Jyväskylässä lauloimme:
"Kyyhky toi taivaasta henkäyksen, ihmisten puolustajaksi. Kanssamme kulkee Hän uskollinen, missä vain koolla on kaksi.---
   Puhalla silmämme havaitsemaan vihan ja ahneuden valta. Vahvista mielemme taistelemaan köyhimmät vääryyden alta.---
   Rohkaise yhteyden solmimiseen kun joku yksin on aivan. Sydämet taivuta rakkauteen, kahleista vihan ja vaivan.
   Anna, oi Jumala, Henkesi tuulla yhteyttä kansoille, ylitse maan, tekoihin rauhan suo kutsusi kuulla, arjenkin taisteluun haavoittavaan."  (Kaija Pispa)
Hengellä ja hengellä on eroa. Älkäämme vaipuko epätoivoon. Olkaamme toistemme tukena. Luottakaamme Jumalaan. Muuten tätä elämää ei kestä.

Tyhjä pää

Eestin Viru-Nigulan pitäjän koulun puistokäytävä

Mitä voi kirjoittaa, kun pää on ihan tyhjä? Se ei tarkoita, etteikö sydän olisi täysi. Blogeja ajatellen kesä taitaa olla mahdollisimman huono aika kirjoittaa. Tämän "bloggerin" tilastot kertovat, että toukokuussa on ollut sivuilla yli 200 kävijää, mutta silti ainokaista toukokuussa kirjoittamaani "Silmu"-blogia on luettu vain 16 kertaa- muka! Sen verran sitä on kunnianhimoa, että alkaa ärsyttää vähän. Miksi ihmeessä kirjoittaa, jos ei kukaan lue? Sitten hiipi sisään karmea ajatus: "Mielenkiinnottomia sepustuksia! Ymmärrä lopettaa ja käytä aikasi johonkin hyödyllisempään."

Nyt onkin suunnitteilla eräs muu kirjoitusprojekti, josta blogikin saattaa kyllä saada uutta tuulta siipiensä alle.

Silti: Elämä on ihanaa! Joku sairastava kirjoitti juuri tuolla fb-sivullaan, että terveyttäkin osaa arvostaa vasta kun sen menettää." Iloitkaamme siis jokaisesta päivästä, pitäkäämme huolta toisistamme. Nauttikaamme puutarhasta, lintujen laulusta, heräävästä elämästä.

Jos huomaamme tekevämme virheitä tai unohtavamme asioita, annetaan anteeksi itsellemme ja myös toisillemme. Eletään siis ihmisiksi- kiitollisina kaikista elämän lahjoista.

Silmu

Kyllä kylmässä pohjoisviimassa keinuvassa ohuessa syreeninoksassa on jo pullevia silmuja. Tämä kevät etenee niin hitaasti, että toivo on haettava pienistä asioista. Lähtiessäni ottamaan kuvaa, paistoi aurinko, mutta sekin auringon
(k)ilo välähti oksilla vain pienen hetken. Pilvet peittivät auringon ennenkuin ehdin kamerani kanssa puutarhaan. Ja räntää on luvassa.
Silti, silmut ovat olemassa ja kesä on tulossa.
Kevät on muutenkin silmumaista aikaa. Tulossa ovat koulujen päätösjuhlat. On valmistumisjuhlia ja lakkiaisia. Moni äiti ja isä miettii nuorensa tulevaisuutta. Nuori ihminen on kuin nuppu tai silmu, jonka kasvua pitäisi osata oikealla tavalla tukea. Niinkuin silmua ei voi avata väkisin, niin ei nuoren ihmisen elämääkään. Hänen on saatava uneksia, haaveilla ja sitten tehdä toiveistaan totta vaikka vastatuuleen heittäytyen.  Jokaisella on oikeus omiin virheisiinsäkin. Aikuiseksi kasvaminen on kuitenkin vaikeaa, ellei nuorella ole lähellään kasvua tukevia, herkkiä, mutta vahvoja aikuisia. Tärkeää on kuunnella nuoren omia tunteita ja ajatuksia. Ja jokaisella on hyvä olla olkapää tai syli, johon voi petettynä, pettyneenä tai pettäjänä tulla tuskaansa purkamaan.

Ihania silmuja ovat myös odottavien äitien lempeänpyöreät vatsakummut. Niissä asustavat kohdun lämmössä pienet ihmistaimet, jotka ajallaan parkaisevat ensimmäisen huutonsa putkahtaessaan ennestään niin outoon olotilaan. Tuota huutoa ja sen huutajaa ei voi rahassa mitata. Jos Edvard Munchin "Huudosta" maksettiin 90 miljoonaa euroa, niin kukaan äiti tai isä ei ainakaan täällä hyvinvoivassa lännessä möisi huutajaansa mistään hinnasta. Rakkautta ei mitata rahassa. Miksi sitten kasvaessaan moni nuori jää yksin? Vaikea kysymys.


Meillä kävi jokin aika sitten remonttireiskana seurakunnan suntio. Mukana putkimieshommissa oli hänen pikkuinen poikansa, noin kahdeksan vuotias. Kysäisin pojalta, mikä hänestä tulee isona. "Hmmm- öööö- seurakuntamestari!" "No miksi"? kysäisin. Hän vilkaisi isäänsä, joka katsoi häntä hyvin hellästi, ja sanoi sitten: "Minä tahdon tulla isääni!" Melkein tuli tippa linssiin meillä kaikilla.

Onks väliä?

Satuin tänään liikennevaloissa pienen, mutta ällistyttävän tapahtuman todistajaksi. Risteyksen toisella puolella punaisissa valoissa seisoi nuorten miesten auto, jonka perässä liehui merirosvolippu. Tyynen rauhallisesti avasi pelkääjän paikalla istuva herrashenkilö ikkunan ja keräsi auton lattialta ja etupaneelilta paperiroskia ja heitteli ne ulos ikkunasta. Olin sanaton. Ei tainnut olla väliä.

Tuohan nyt oli tietenkin mitätön pieni juttu kaikkien suurten asioiden rinnalla. Yksi isän jättämistä elämänohjeista on kuitenkin: "Se, joka tekee pienessä väärin, tekee sitä suuressakin". Kyse on asenteesta. Kyllä on väliä sillä, mitä teemme ja myös sillä, mitä jätämme tekemättä.

 Isossa Kirjassa on lause: "Älä pidä halpana pienten alkujen päivää". Tänään on ollut vähän sellainen päivä. Kävin pitkästä aikaa uimahallilla. Kynnys sinne on ollut kovin korkea sen jälkeen, kun isä hukkui siellä vuonna 1999. (Hän toipui kyllä, mutta aivot vaurioituivat, ja tapahtuma oli elämän käännekohta koko perheelle.) Miehelleni liikkuminen vedessä on tullut tärkeäksi Parkinsonin-taudin vuoksi. Lähdin sinne seuraksi ja samalla sain vähennettyä ahdistusta, jota hallia kohtaan olen sisimmässäni tuntenut. Siellähän oli ihan kivaa.

Otin esiin myös yhteisvastuukeräyslistani. Keräysaikaa on jäljellä neljä päivää. Keräsinkin jo itseltäni ja mieheltäni ja kävin oman rivitalomme jokaisella ovella. Sitten alkoi sataa vettä. Vein listan kotiin ja lähdimme miehen kanssa sadelenkille. Molemmissa toteutui pieni alku. Keräys tuli aloitetuksi ja lenkki virkisti ihmeellisesti nuutunutta, niskasärystä päiviä kärsinyttä kehoani.
Sekin on pieni alku, jolla on varmasti väliä, että olen päättänyt muuttaa suhtautumistapaani eräässä itselleni tärkeässä asiassa. On kuin vapauden aalto olisi käynyt ylitseni. Minun ei tarvitse enää huolehtia tuosta asiasta. Se on jonkun muun asia, ei minun. Jospa oppisimme välittämään oikealla tavalla itsestämme ja toisistamme. Sillä kyllä ihan kaikella, mitä päivä tuo eteemme, on  väliä!