Kahden tulen välissä

On niin paljon tehtävää. On niin vaikea olla vain yksi ihminen.  On niin paljon, mistä pitäisi puhua ja paljon, mitä tulisi tehdä. On niin kauhea huomata pelkuruutta itsessään. Minä pelkään, että minut vielä joskus havaitaan köykäiseksi ja heitetään ulos paratiisin ihanuudesta, koska en tehnyt kaikkea, mitä olisin voinut. Laiskuuttanikin. Mukavuudenhalusta.

Ja sitten yllättäen kesken noiden mietteitteni tipahdan armon mereen. Kellun siellä ihanassa rakkauden virrassa. On niin paljon, mistä olen kiitollinen. Vesi kannattelee, lohduttaa, tuudittaa.

Havahdun ääneen: "Mitä mitä? Oletko unohtanut lähimmäisesi? Lopeta kelluminen ja ota lusikka kauniiseen käteen! Kyllä kyllä. Kyllä minä rakastan ja annan anteeksi, mutta en kuollut ristillä sen vuoksi, että sinä unohtaisit armon meressä muut ihmiset. Mars mars!"
Puistelen päältäni armon meren pisarat. Ryhdistäydyn. Katselen ympärilleni. Joku hymyilee minulle ystävällisesti ja kysyy, voisiko auttaa? Auttaa minua? Enhän minä tarvitse apua. Tulen toimeen omillani. Minunhan tässä kuuluisi auttaa.
Virhe.

Miten osaisinkaan auttaa toista ihmistä, edes yhtä, jos en saisi osakseni rakkautta toisilta ihmisiltä. Itseriittoisuuteni on kuvottavaa. Tekee mieli käväistä uimassa armon meressä.
Oho! Huomaankin, että apua tarjoavan ihmisen lämpö tuntuu armon meren vedeltä. Istun nojatuoliini ja annan hiljaisen kiitollisuuden valahtaa ylitseni. Ajattelen.

Totta. Ääntäni ja tekojani tarvitaan. Mutta olen vain yksi ihminen. Minä. Minäkin tarvitsen toisia.  Jumala ei vaadi minulta mitään. Hän vain avaa silmäni ja korvani. Ymmärrän, että yhdessä tekemällä voi saada paljon aikaan. Kannattaa lyöttäytyä kimppaan niiden kanssa, jotka ajattelevat samalla tavalla. Kannattaa rukoilla, että armon vesi kannattelisi niitä, joiden hätää en voi lievittää.
    
Kellahdan taas armon mereen. Kyllä sinne nyt illalla hyvin ehtii lillumaan. Huomaan vierelläni monia muitakin. Kaikkien kasvoilla on autuaallinen hymy. Mutta muistan, että vähäisten veljien ja sisarten enkelit näkevät Taivaallisen Isän kasvot. Onko meidän lilluskelijoiden tehtävä saada ne kasvot hymyilemään, yhdessä?

Hyvyyttä ja kamaluutta

Osa-aikaeläkeläisestä neljän viikon tiukka työrupeama ottaa mehut irti. Varsinkin kun on samalla oikeastikin mehujen irtiottamisen aika. Monet puhuvat mehuista, soseista, sienimetsistä, säilömisestä, pakastamisesta, kuivattamisesta ja poimituista puolukkakiloista. Minäkin vietin työjakson lähes ainoan aikatauluttoman päiväni suppilovahverossa. Olipa siellä sienen sisässä ihanaa ja kosteaa. Heh. Siis siellä metsässä tuoksui kirpakka syksy. Suppilovahveroita oli niin paljon, että ystäväni ja minä ensin huokailimme, sitten keräsimme ja huokailimme, sitten varoimme astumasta pikkuisten sienien päälle, lopetimme ihastuksen huokailut ja vain keräsimme ja keräsimme. Uskomaton runsaus!

Iloista ja suruista suurimmat liittyvät kuitenkin ihan varmasti ihmisenä olemisen iloon ja tuskaan. Tätä viikkoa ovat kirkossa kannatelleet Jeesuksen puheet lapsista, vähimmistä veljistä ja enkeleistä.
Hän kieltää rajuin sanoin ketään viettelemästä pahaan lasta, joka taivasten valtakunnan näkökulmasta on kaikista suurin. Lapsi on malliesimerkki. Meidän tulee tulla lasten kaltaisiksi päästäksemme taivasten valtakuntaan.  Evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo jotain kaunista ja arvoituksellista: "...sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja."

Miten me osaamme tulla lapsen kaltaisiksi? Liikutuin katsellessani kirkonmenoja tv-ruudun kautta. Jumalanpalvelus tuli jostain Pohjoismaista. Seurakunta koostui lapsista. He kokosivat kahden papin johdolla rukoushelmistä  muodostuvaa nauhaa. Kun nauhaan pujotettiin kaksi rakkauden punaista helmeä, pappi kysyi lapsilta, miksi näitä helmiä on kaksi? Oli ollut jo puhetta siitä, että rakkauteen kuuluu Jumalan anteeksiantamus. Joku lapsista vastasi: "Toinen on anteeksisaamisen ja toinen anteeksiantamisen helmi". Pappikin liikuttui ja sanoi: "Kukaan maailman teologeista ei olisi osannut vastata sinua paremmin tähän kysymykseen".
Niin. Ilman näitä kahta taitoa emme voi kasvaa syvemmälle rakkauteen ja ystävyyteen. Mutta vaikea on antaa anteeksi, jos joku tekee omalle tai toisen lapselle pahaa. Siinä Kristus kärsii kuolemantuskan yhä uudestaan. Emme elä vaaleanpunaisessa maailmassa. Eipä ollut Kristuskaan kovin lempeä sanoissaan puhuessaan vähäisimpien viettelijöistä. Mutta miksi Jumala sallii niin paljon pahaa tapahtuvan?

Joku tolkku blogissakin. Nyt olen päässyt suppilovahverometsästä ihmisten synkkään raadollisuuteen. On aika lopettaa ja yrittää itse elää lapsen luottamuksessa, iloiten anteeksisaamisesta ja opetellen anteeksiantamista. En silti pysty kaikkia asioita hyväksymään maailmassamme. Meidän enkelimme taivaissa näkevät taivaallisen Isän kasvot. Mitähän he niissä näkevät?

Laulun henki

Miksiköhän ihminen osaa laulaa? Joku on varmaan asiaa tutkinutkin, mutta ihmeelliseltä se silti tuntuu. Vaikka ihminen voisi vain puhua, niin Luoja on antanut luodulleen lisäksi taidon ja halun laulaa ja luoda musiikkia. Mikä ilo! Lutherkin jo totesi, että musiikki on paras tapa karkoittaa paholainen.  Olen viime aikoina miettinyt, mitä syvää minussa tapahtuu, kun laulan.

No, minulle laulaminen on kovin hoitavaa, ellei suorastaan terapeuttista. Yksin hoilatessa tulee parempi mieli, mutta yhdessä toisten kanssa laulaessa tunteet nousevat ainakin potenssiin kolme! Tulen juuri kuoroharjoituksista ja mieleni on hyvä. Päässä soi " ...kunniaksesi , kunniaksesi, kunniaksesi, Herra!" Sitä pitkää, läpisävellettyä laulua laulettiin viimeksi tämän päivän treeneissä viisiäänisesti ja tuntui, että katto nousee innostuksesta ilmaan. Uusia laulajiakin on kuorossa neljä, joten kuoromme kasvaa ja nuortuu, mikä lienee kirkkokuoroissa aika harvinaista.  

Kannel ja hymyilevä karhu musiikin odotuksessa...
 

Mutta siitä terpeuttisesta vaikutuksesta vielä haluan sanoa jotakin. Kun siskoni kuoli kesällä ankean sairauden jälkeen, minun oli vaikea tavoittaa suurta suruani ilman laulua. Kuuntelin uudelleen ja uudelleen Rajattomien laulamaa Eino Leinon sanoittamaa laulua: "Ikävöi, ihminen! " Kyyneleet valuivat, muistot kulkivat ja mielen täytti suru, joka ajelehti ikävän ja kaipauksen laineilla. Hautajaisissa ortodoksikuoron laulamat suruveisut ja iloiset ylösnousemuslaulut puhuttelivat. Aina ei tarvitse itse päästä laulamaan; jo hyvin laulettu tai soitettu, sielua puhutteleva musiikki on puhdistavaa ja uudistavaa. Kirkossa virret saavat kyynelpurot virtaamaan - jos on niiden aika. Mutta yhtä hyvin ilo voi pulpahtaa pintaan; tekisi mieli nousta penkistä ja tanssia pelkästä hyvästä mielestä. ( Jos ihan rehellisiä ollaan, niin virsikirjassa tosi riemullisia virsiä on minimaalinen määrä melankolisiin verrattuna).

Runot ovat toinen juttu, mutta sanonpa vielä sen, että laulut ovat ilman melodiaa runoja. Jos nuotti vie mennessään tai on liian vaikea laulettavaksi, kannattaa lukea teksti runona. Sitäkin olen harrastanut yksin ja yhdessä toisten kanssa. Uutena avautuu sana - laulettuna tai luettuna. Lahjaa kaikki.

PS Itkuvirteni sanat jaksavaisten lukea. Löytyy myös "Juutuupista" :) 
"Ikävöi, ihminen!
Kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden
aikoja armaita hempeän hoiveen.
Isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla.
Untesi neitiä,
häntä mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan?
Lempesi taikaa,
riemuja ammoin jo menneitä multaan?
Retkiä marjassa,
laineita soljuvan salmen ja lahden?
Käyntejä karjassa,
kesäyön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi?
Istuen illoin,
tuntien hiljaa jo maatuvas maaksi
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sä korkeelle kurkotat yhä?

Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli."
                                     Eino Leino
            

Elämän etsijä

Meillä töissä kävi tietoturvakouluttaja. Oppimani asia numero yksi: "Suurin uhka turvallisuudelle on koneen käyttäjä itse, se asenne, jolla suhtaudun tietokoneen käyttööni". Olipa heti koulutuksen jälkeen pakko käydä työhuoneella tekemässä muutamia parannuksia... vaikka eivät omat salasanani nyt ihan siinä koneen vieressä liimalapulla olleetkaan. Asenne taitaa ratkaista ( melkein ) kaikissa asioissa.

Aivan kivenheiton päässä kodistamme on kehitysvammaisten asuntola. Eräs tuon kodin asukkaista, keski-ikäinen mies, on ottanut elämäntavakseen seisoa työajan ulkopuolelle jäävän ajan tienristeyksessä ja nostaa kättä kaikille ohiajaville autoilijoille. Hieno elämäntehtävä ja uskomaton uskollisuus! Jo vuosia hän on ilahduttanut meitä ohikulkevaisia.

Eräs tuntemani veteraani on aina kovin  ilahtunut tavatessamme.  Ja paikka, missä hänet usein tapaamme, on konsertti. Hän on varmasti paikalla kaikissa klassisen ja hengellisen musiikin konserteissa. Hän arvostaa musiikkia, rakastaa kuorolaulua ja on myös uskollinen seurakuntalainen. Huolimatta korkeasta iästään ja kahdesta kepistään, joita liikkumaan pääseminen edellyttää, en ole koskaan kuullut hänen valittavan mistään. Hän kunnioittaa elämää ja iloitsee siitä.

Jokainen aamu avaa oven uuteen mahdollisuuksien päivään. Jokainen iltakin on vielä mahdollisuus. Mikä on oikea ja kohtuullinen elämänohje tämän moniarvoisen ja usein kiireisesti sykkivän ajan haasteiden keskellä? Olisiko se tämä ikivanha rakkauden kaksois- ( tai kolmois ) käsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?"  Mietin sen jokaista sanaa erikseen. Rakasta. Jumalaa. Yli. Kaiken. Ja. Lähimmäistäsi. Niinkuin. Itseäsi. 

Kumarran pääni. Ristin käteni. Haluan jatkaa matkaani rakkauden etsijänä ja löytäjänä. Epäonnistuneena voin alkaa uudelleen: "...Voin armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen."

Kiitos.

Syksy tulee ihan väkisin. Vaikka olen syksyihmisiä, tästä kesästä en luopuisi, koska en oikein ehtinyt sen mukaan. Ei - ei ollut kiireitä. Silti kesä on vain jotenkin karannut käsistä. On ollut hyviä hetkiä, lämmintäkin joskus, järven vesi vilvoittavaa eikä puutarhaakaan ole juuri tarvinnut kastella. Olen seurannut punarintaa, istunut mieheni kanssa nuotiolla aivan hiljaisessa metsässä, aistinut monesti liikkumattoman hetken. Olen saanut jutella myöhään yöhön ystävien kanssa, laulaa, nauraa ja nauttia niin monista erilaisista asioista. Erityisesti mielessä ovat rakkaat lapset, ihkauusi kummipoika, kaksivuotinen nappisilmä ja uljas yksivuotias. Olen saanut nauttia myös taiteesta; harpun helinästä, kanteleen soinneista, tauluista, lauluista, runoista.  Kesä on ollut pullollaan tapahtumista. Ja silti -

Kesä on ollut luopumisen kesä ja jäänyt kesänä siksi ikäänkuin varjoon. Vaikka sieluni on huutanut: "Älä ota pois!", on täytynyt tyytyä siihen, että en voi hallita elämää. Jos en voi päättää säätiloista, voin vielä vähemmän päättää sairastumisista, sairauden etenemisestä, läheisteni elämästä tai kenenkään kuolemasta. Elän tarinassa, jonka käsikirjoittaja on joku toinen kuin minä. Tähän kesään on kirjoitettu luopumisia, sairautta ja kuolemaa minun ja monen muunkin kohdalla.

Mennyttä en saa takaisin. Nyt on tartuttava syksyyn. Syksyinen metsä odottaa. Voin nauttia ja iloita niin paljosta, mitä jo lähellä oleva luonto tarjoaa. Puutarhassa aroniapuun lehdet punastuvat ja marjat mustuvat, pihan pihlajat hehkuvat marjataakkoineen ja tienvarsien kanervat loistavat violettia.
    Alkavat uudet vaiheet työssä ja harrastuksissa.  Ehkä opin kiittämään myös luopumisista. Juuri nyt, kun suruviesti Anna-Maija Raittilan kuolemasta on saavuttanut meidät, voin kiittää hänestä. Hän oli hengellinen äitini, hän oli isosiskoni tavoin esimerkkini elämässä. Nyt saan kaivaa kirjahyllystä hänen tekstejään ja kiittää kaikesta siitä, mitä hänessä sain. Anna-Maijan teksteissä elää ilo ja lohdutus, joka liikkuu matalalla, ahdistuneen ja surullisen ihmisen vastaanottotaajuudella. Muistan, miten hän keskellä vaikeuksia toisti usein sanat: "Kaikki muuttuu hyväksi". Niin. Kaikella on tarkoitus. Juuri sitä on vaikea hyväksyä silloin, kun luopumisen kipu riipoo sielua. Ehkä Jumala osaa kääntää jopa pahan palvelemaan hyvää. Sanon "ehkä" ja kuiskaan nopeasti ja hiljaa yhden sanan: "Kiitos!"

 
 

Kerrosaikaa

Otetaanpa vaikka parhaillaan kuluva tunti 25.8.2012 klo 20-21. Itse olen kuluttanut sen  seikkailemalla netissä, katsomalla uutiset ja aloittamalla tämän blogin kirjoittamisen. Samaan aikaan mieheni on imuroinut, harjoitellut laulamista ja kuuntelee parhaillaan jotain netissä. Tässä taloyhtiössä jokaisessa kodissa parhaillaan kuluva tunti on erilainen. Erilainen se on jokaisella ihmisellä maassamme ja maapallollamme. Se on huikaiseva ajatus. Jokainen sekunti, minuutti ja tunti kerrotaan maailman asukkaiden lukumäärällä. Aika venyy moniksi erilaisiksi elämäntapahtumiksi. Valtaosa maapallon ihmisistä heräilee uuteen aamuun, jotkut nukkuvat, Euroopassa ja Afrikassa eletään päivää tai iltaa.
Moni ihminen elää elämänsä viimeistä päivää, monet taas syntyvät juuri nyt. Heidän elämäntaipaleensa alkaa. Moni on iloinnut, moni surrut, moni sairastunut, moni toipunut sairaudestaan. Moni on rukoillut. Moni matkustaa, moni elää lauantaita. Suomalaiset saunovat, juhlivat, tappelevat, ovat humalassa. riitelevät tai rakastelevat. Lapset leikkivät, kinastelevat, viettävät synttäreitä, tekevät koulutehtäviä... jne. jne. Loputtomasti.

Surullisinta on se, että samaan aikaan kun me täällä läntisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla elämme ulkoisesti hyvää elämää, suurin osa maailman ihmisistä taistelee jokapäiväisestä leivästään ja kärsii sairauksista, jotka voitaisiin estää. Monet äidit ja isät katselevat pakolaisleireillä nälkiintyneitä lapsiaan. Monia kuolee mielettömissä sodissa ja miljardit ihmiset etsvät toivon ja ilon ituja elämäänsä. Ihminen voi osaksi valita, millainen hänen "tänään" on. Mutta on myös asioita, joita ei voi valita. Valinnan tekevät johtajat, ne joilla on valtaa. Karmaisevan totta on klisheemäiseksi muuttunut lause, se että eniten maapallollamme katastrofaalisissa oloissa kärsivät lapset ja naiset.

Tiedostaminen ja sen perusteella omien valintojen tekeminen on tärkeää. Voin aloittaa läheltä. Kuka tarvitsee minua tänään? Onko minun pakko heittää roskat luontoon? Voisinko kenties noukkia roskan? Voisinko kiinnostua saippuaoopperoiden sijasta television dokumenteista, jotka valottavat luonnonsuojelun tilaa tai jonkin kärsivän kansan elämää? Voisinko selvittää, miten voisin olla mukana helpottamassa edes yhden kärsivän ihmisen  elämää? Voisinko ottaa kummilapsen Etiopiasta tai jostain muusta maasta ja auttaa siten yhtä lasta paremman elämän alkuun? Usko, toivo ja rakkaus ovat sanahelinää, jollei sydämessäni tapahdu muutosta.

Itse olin tänään saajan osassa. Ystävän runsaasta puutarhasta riitti herukoita, omenoita, salaattia ja kukkasia rivitalon asukkaalle. Mitähän minä voisin jakaa omastani?

Viikolla vieraanamme oli rakas kaksivuotias. Hän ilahdutti elämäämme jakamalla suukkoja ja halauksia, iloista naurua ja näkökulmaa siihen, mitä voisi olla lapsenkaltaisuus; laskelmoimattomuutta ja aitoja tunteita.  Lapsukaisen tekeminen oli täydellistä hetkeen keskittymistä, niinkuin tämän viivan veto.

Penkillä urheilua ihmettelemässä

Urheilu ei ole ollut koskaan oma intohimoni. Kummasti kuitenkin tällaiset olympialaisten kaltaiset isot kisat pysäyttävät silloin tällöin penkille, penkkiurheilemaan. Pakko on ihailla nuoria taitureita, jotka tekevät uskomattomia suorituksia lajissa kuin lajissa. Pakko on myöntää, että urheilukin on kulttuuria, ruumiin kulttuuria. On ollut ilo seurata iloisia ja onnellisia menestyjiä, erityisesti niitä, jotka eivät ole piilottaneet tunteitaan suoritusten aikana ja erityisesti niiden jälkeen.
  
Mutta urheilu muuttuu heti tympeäksi suorittamiseksi, jos sen taitaja tuijottaa vain ilme totisena senttejä, sekuntien sadasosia tai pisteitä. Välillä ihmettelin onnistuneen suorituksen jälkeisiä ilmeettömiä kasvoja. Miksi?  Aidot tunteenpurkaukset ovat saaneet töllöttimen kautta kisoja seuranneenkin hymyilemään leveästi, huudahtelemaan, nousemaan sohvasta tai sitten melkein itkemään epäonnistuneen kanssa. Olen ymmärtänyt, miten paljon nuori mies tai nainen on tehnyt työtä omassa lajissaan ja miten sittenkin jokainen kilpailee pääasiassa vain itsensä kanssa. Oman tuloksen parantaminen riittää. Jos yrittää toisten tahtiin, uupuu ja masentuu. Omassa vauhdissaan pääsee hymyillen hyvään tulokseen. Toiset saavat rauhassa vaatia enemmän, minä teen sen, mihin pystyn.
Voisikohan tästä  löytää yhtäläisyyksiä myös elämään? Oma elämä tarvitsee tunteen paloa ja järjestelmällistä tekemistä tavoitteiden saavuttamiseksi. Lepohetket ovat kullan arvoisia.
Ilman minkäänlaista päämäärää tai tavoitetta päivät valuvat käsistä. Kaikessa tekemisessä on oltava mukana keskittyminen ja ilo. Kun joutuu pettymään itseensä tai itsestä riippumattomiin olosuhteisiin, on aika surra. Kun menettän jotain kallisarvoista, voin miettiä, mitä kaikkea sain silloin, kun minulla tuo aarre vielä oli.


Iloa!

Mutta ensin on löydettävä oma "lajinsa". Vaikka elämää on enemmän takana kuin edessäpäin, kysymys oman lajin löytämisestä on ajankohtainen. Mitä minä tässä vaiheessa elämääni haluan tehdä? Mihin kulutan kallisarvoiset päiväni? Olenko onnellinen tekemisissäni? Osaanko innostaa toisia hyviin päämääriin, heille sopiviin?
Ja sitten se lopullinen ilo. Erityisesti muistiini jäi näkemistäni olympialaiskasvoista eräs etiopialainen juoksija. Ennen juoksuun lähtöään hän teki kolme ristinmerkkiä. Maaliin tullessaan (voittajana) hän itki ilosta ja kaivoi poveltaan kankaisen ikonin ja asetti sen ahnaiden kameramiesten eteen. Mietin kyllä, olisiko hän suudellut ikonia myös hävitessään. Ehkä?
Perimmäinen ilo ei ole omien ansioitteni varassa. Armo on ilmaista. Mutta sen arvostaminen vaatii nöyryyttä. En ole paras, teen vääriä valintoja, minua käytetään hyväksi, mutta Jumalalle kelpaan juuri tällaisena. Kelpaan niinäkin päivinä kun kaikki päämäärät ovat kateissa ja harmaa lohduttomuus laskeutuu päälleni raskaana kuin läpikäymätön sumu. Silloinkin Jumala on kanssani.