"Kun ei kukaan koskaan mitään, kun kaikki aina vaan"

Tuttu on tuo hokema nuoruudesta asti. Mutta aina vain paremmin ymmärrän sitä. Se on sellainen lause, jonka voi itse täydentää. Tänään täydentäisin sen vaikka näin: "Kun ei kukaan koskaan mitään ota vakavasti, kun kaikki aina vaan katsovat, mitä muut tekevät", tai: "Kun ei kukaan koskaan kuuntele mua, vaan kaikki vaan juttelee muiden kanssa."  Väsynyt äiti sanoisi ehkä: "Kun ei kukaan koskaan auta kotitöissä, vaan kaikki aina vaan tekevät omia juttujaan."

"Olen pieni pallo vain, pyöreä..."

Kun joku joskus jotakin, mutta kun ei kukaan koskaan mitään. Valivali.
Avainnauhassani lukee: "Asenne ratkaisee aina".  Noh. Mikään ei todella taida muuttua valitusvirrestämme juurikaan paremmaksi. Täytyy siis muuttaa asennetta.

Kahvipöytäkeskustelussa tänään eräs ihan siistin, vaikka hiukan ohimoilta kaljuuntuneen hiuksiston omistava mies lohkaisi: "Kun tukkakin harvenee niin ettei sitä saa enää papiljoteille."  Miehekkään miehen huumoriheitto.  Mutta asenne ratkaisi.  Koko vanhemmasta naisväestä koostunut pöytäseurue purskahti nauramaan. Vanhuuden vaivojen valittaminen jäi siihen.

Nyt pyörii pyykkikone. Siellä ovat suloisessa sekamelskassa vaaleat, kauniinkeltaiset pienet ruokaliinat (= tabletit) ja mm. mustat puserot.  Asenne ratkaisee, mitä sanon, kun kohta ripustelen vaatteita kuivamaan.

Mitäs näistä pienistä, mutta suurissakin asioissa oma asenne ratkaisee.  Jos ei kukaan koskaan anna apuaan nälkäänäkeville tavalla tai toisella, niin ei mitään kohta enää olekaan. Maa, ilma (= maailma) ja vesikään eivät  kestä enää itsekkäällä asenteella porskuttavia rikkaita.  Mutta enhän minä anna mitään, kun ei kukaan muukaan koskaan mitään.  Voi voi meitä.

Atttsihhhh...

Sängynpohjalta elämä näyttää erilaiselta. Kun nenästä tippuu ja kurkussa kasvaa kaktuksia, ei voisi vähempää kiinnostaa edes naaman pesu. Kun aamulla herää taloa tärisyttäviin aivastuksiinsa ja megaluokan yskintään, haluaa yhtäkkiä olla pieni taas. "Hoida mua. Tuo mittari. Keitä kuumaa vettä ja voisitko käväistä apteekissa kun ....atttsihhhh...mulla on diid huono olo."
   Mutta heti kun olo vähän virkistyy, alkaa tehdä mieli lojua TV:n ääressä vaikka roskaakin katsellen, kun ei enää jaksa pelkkää tunkkaista sänkyä. Palvelu sen sijaan tuntuu kivalta edelleen.

Nyt tämä juttu kannattaisi lopettaa, koska olen tuossa vaiheessa. Äsken aivastin niin, että näyttöpääte kostui. Tiedän  kuitenkin menneistä syysflunssista sen, että tulee aika, jolloin kadehdin Elämää, joka tuntuu olevan kaikilla muilla paitsi itselläni. Alan inhota paperinenäliinamyttyjä taskuissa, yöpöydällä ja milloin missäkin. Haluan siivota. Pestä hiukset. Lähteä ulos ihmisten pariin.
Mutta vielä nyt makoilen sängynpohjassa ja yritän nauttia sairastamisen tuomista vapauksista. Eihän tämä kurjuutta vielä ole.

En edes yritä saada tähän mitään tehokkaan syvällistä ajatusta. Jos ei sellaiseksi lueta Saarnaajan mietelmää: "Kaikella on aikansa..." Siinä ei taidettu puhua mitään flunssan sairastamisesta, mutta ei tämäkään mitään sattumaa ole. Amen.

Kallisarvoinen elämä

Haukka kaartelee leikatun viljapellon yläpuolella. Se pysähtyy ilmassa, liikuttaa siipiään paikoillaan pysyen. Varo, myyrä! Tummat pilvet vaeltavat tuiman tuulen vauhdissa ja tipauttelevat auton tuulilasiin muutaman pisaran.  Keltaiset lehdet kieppuvat virtauksessa. Syksy on täällä!

Elämäni yksi kesä on taas ohi, elämäni eräs syksy edessäpäin. Ja edelleen tunnen itseni oppilaaksi.Tämä on kuin uudelle luokalle siirtymistä kouluaikoina. Uudet kirjat, uudet kynät, osa opettajistakin uusia.  Joku on laatinut lukujärjestyksen. On tehtävä kotiläksyt, suoriuduttava kokeista ja osattava myös levätä

Minun vuoteni alkaa syksystä ja päättyy kesään. Syksy on täynnä hyviä päätöksiä. Syksy on raikas ja paljas. Kaikki näkyy selvästi. Elämä ja kuolema, ilo ja suru, voimat ja voimattomuus.

    Viime yönä mies maalasi tauluja ulkona lähes aamuun asti. Oli ehkä viimeinen lämmin ja sateeton pimeä, täydellinen rauha ja hiljaisuus. Vain yksinäinen sähkölamppu valaisi. Eilen tämä (parkinssonia sairastava) mieheni jälleen  totesi: "Aika on nyt kallista, enää ei ole varaa sitä tuhlata". Ehkä siinä on tämän uuden toimintavuoden tärkein läksy. Jokainen meistä joutuu kerran lopputenttiin kurssisaliin, josta ovi aukeaa tuntemattomaan. Sen oven auetessa elämän päivät ovat kaikki käytetyt.
Nyt on aika sanoa, tehdä ja toimia- ei siis ole aivan merkityksetön tämäkään päivä. Nyt on aika myös huomata miten armo kulkee vierellä. Armo odottaa siinä taakkojani. Armo haluaa häpeäni ja syyllisyyteni painolastit. Luovutettuani ne sovinnolla armon varaan kuormani kevenee, elämästä voi nauttia.

Aarteenetsijä

Hannu Syrjälahti: Käännä kasvosi meidän puoleemme

Edellisen blogini jälkeen joku ehdotti kaivosmiehen uraa. Kun kerran pitää päästä pintaa syvemmälle. Aloin sitä asiaa miettiä. Näinä viikkoina on Isosta Kirjasta pompannut esiin teksti, jossa mies löysi pellosta aarteen, myi kaiken omistamansa ja osti sitten tuon pellon.
Aarteen täytyi olla jotain erityistä. Mies oli iloinen. Hän luopui kaikesta ja halusi vain tuon aarteen. Olen seikkailumatkalla tuota aarretta etsimässä, G.Hughesin "Pyhän yllättämä"-nimisen kirjan opastuksella. Ehkä saankin olla itse se aarre, kultalöydös. Jumala, joka tajuaa sen arvon, luopui kaikesta saadakseen minut!
   Tänään jossain tuolla Etelä-Koreassa 100 metrin finaalissa Usain Bolt pinkaisi kullan hankintaan etuajassa. Kaikella on aikansa. Kaiken voi menettää yhtäkkiä. Silti vaikka menettäisin aivan kaiken, en ole koskaan yksin. Seurassani kulkee eräs, joka ei pimeänä päivänäkään jätä. Siitä kuulimme tänään Kurikan kirkossa, kun neljä nuorta muusikkoa lauloi ja soitti huiluin, saksofonein, melodikoin, kitaroin, rummuin, kosketinsoittimin ja erilaisin eksoottisin vempelein. Otsikkona oli "Sielläkin Sinä olet".  Pimeässä, pelossa, toivottomuudessa. Jatkan toiveikkaana kaivosnaisen uraani.

Kuka olen?

Syvällinen kysymys, mutta älä hätkähdä. Se on asia, jota joutuu ajoittain miettimään vielä varmaan kahdeksankymppisenäkin. (Vaikka kuulinkin "sivukorvalla" kahden noin seitsenkymppisen keskustelupätkän: "Ei sillä ole enää väliä, mitä mieltä me ollaan, antaa nuorempien ajatella".) Joo, mutta mun mielestä sillä on väliä. Elämä kasaa päälleni niin monta roolia, että saadessani aikaa pysähtyä joudun ajattelemaan sitä pohjimmaista itseäni. Mitä olen silloin kun työrooli on päältäni riisuttu?  Mitä haluan elämältä? Minkälaisia tunteita koen ja mikä ne minussa herättää?  Mitä haluan tehdä, minne haluan mennä? Toivoisin, että toiveeni ja ajatukseni toteutuisivat arkielämässäni ainakin osaksi.  Kaikki unelmat eivät voi toteutua, mutta tunnistanko ne esteet, jotka ovat toiveideni toteutumisen tiellä?  Voinko tehdä asialle jotakin?
   Yhtäkkiä yllättäen tällä viikolla koin syvältä nousevan kiukun tunteen ja halun itkeä. On vaikea eritellä, mistä se tuli.  Joku viisas sanoi: "Me synnymme yksin, mutta persooniksi me kasvamme muiden kanssa". Tämäkin tunne liittyi ihmissuhteisiin. Olipa vain tainnut jäädä puimatta aikoinaan.
Yhdestä asiasta olen varma. Oppiakseni tuntemaan itseäni tarvitsen toisia ihmisiä. Tarvitsen ehkä luotettavan ja rehellisen ihmisen peilikseni.
Voin myös tutkailla menneisyyttäni. Onnekseni olen kirjoittanut kokemuksiani ja päivieni kulkua paperille lähes koko elämäni, lapsuutta lukuunottamatta. Niitäkin tutkimalla voin luoda kuvaa ajatuksistani ja toiveistani elämäni eri vaiheissa.

Järjestystä

Muuttopäivän sekasotku helmikuulta

Mieleni kaipaa ulkoista järjestystä. Työpäiväni aikana mies oli yhdessä tuttavan kanssa saanut aikaiseksi hyllyt molempiin pieniin ulkovarastoihin. Kurkkasin niihin ja ilo vilahti sydämeeni. En ollut tajunnutkaan, miten paljon tavaraa ja miten hyvässä järjestyksessä varastoihin mahtuu.
Vaikka muutosta tähän ihanaan kotiimme on kulunut jo muutama kuukausi, sisätiloissakin on vielä paljon järjesteltävää. Meiltä puuttuu ripustinkaappi ja kahdessa komerossa hyllyt ovat meidän tarpeitamme ajatellen epäkäytännöllisesti aseteltu. Onneksi olemme saamassa kaappiasiantuntemusta lähiaikoina ja sisällekin paremmat säilytystilat.
Ulkoinen epäjärjestys ei mielestäni ole luovuuden tai sisäisen harmonian merkki, niinkuin olen kuullut sanottavan. Vaikka ei se sitäkään merkitse, että sisäinen elämä olisi rikkinäistä ja sekavaa. Mutta väsymystä se ainakin minulle aiheuttaa. Kun ei ole oikeaa paikkaa tavaroille, joutuu koko ajan etsimään ja järjestelemään. Se kuluttaa voimia ja tekee pahantuuliseksi.
Yhä vielä myös tarve vähentää tavaramäärää on suuri ( minulla ). Vanhempien kuoleman jälkeen seurasi heidän kotinsa tyhjennys. Siitä näkövinkkelistä lienee itselleni paljon apua. Se, mitä jälkeenjäävät arvostavat ja se, mitä vielä itse tarvitaan, se säilytetään. Muu lajitellaan kirpparille tai roskiin. Mutta mihin vetää rajaa, kun kyseessä ovat kirjeet, valokuvat, kirjat, diat ja elokuvat, joita  kaikkia meidänkin huushollimme on pullollaan? Mietintämyssyä ja harkintakykyä en ainakaan voi nakata roskikseen.

Kohinaa

Kolme päivää kesäloman jälkeistä työelämää on takana. Päässä kohisee. Vasta kerran olen unohtanut avaimet kokoontumistilaan ja kerran aurinkolasit kotikäyntipaikkaan. Meneekö hyvin?  - Kohisee.

"Pylväspyhimyksemme" Repeteus
opettamassa luottamusta 

Meillä kävi vieras, joka oli ollut Saksassa isossa kaupungissa erilaisessa hiljaisuuden retriitissä. Asuntona oli ollut pieni toimistohuone, johon toimistotyöntekijä tuli aamulla työhönsä.  Ruuat laitettiin yhdessä kadunmiesten kanssa asuntolassa. Päivän teksti luettiin kadulla ihmisvilinässä. Tekstiä vieraamme pohti kulkien ihmisten keskellä pitkin kaupungin katuja ilmeisen kovassa metelissä. Piti olla vain, katsella elämää ja antaa oman mielen etsiä yhteyksiä päivän raamatuntekstin kanssa.  Metelin keskelläkin syvimmät ajatukset nousivat esiin.  Niistä sai sitten ohjaajan kanssa jutella.
Päässä kohisee, kun kello määrää menemiset ja tulemiset, ja kohtaamisia on paljon. Miten elää hetkessä? Mistä löydän sen varmuuden, että voin luottavaisesti olla ikäänkuin tyhjän päällä, luottamatta vain itseeni ja suunnitelmiini,  joustaen ja mukautuen tilanteen mukaan? Mistä löydän sisäisen rauhan?
   Äitini sanoi ennen kuolemaansa: "Mennään jo taivaaseen nukkumaan. Minulla ei ole täällä enää mitään rauhaa."  (Kannattaa kirjoittaa asioita muistiin. Tämänkin repliikin luin hiljattain päiväkirjastani).  Miten me kiireiset ihmiset löydämme taivaan rauhaa sisimpäämme? Luottamus lienee avainsana. Tätä kysyn ja yritän päästä pään kohinasta eroon.