Hyvämuistinen, hädänalainen

Latu&Polku 4/2019/ kuva Pertti Koskimies

Luen Latu & Polku -lehdestä kirjoituksen "Metsän muisti katoaa". Sen on kirjoittanut Pertti Koskimies ja se kertoo yhdestä lempilinnustani, hömötiaisesta. Ilahdun itse joka kerta, kun vaatimattomalla ruokintapaikallamme puutarhassa näen hömötiaisen. Se on veikeä keikuttelija, suloinen pieni pörröpallo. Nyt järkytyn. "Metsä-Suomen köyhdyttäminen puska-Suomeksi on  hävittänyt yli kaksi kolmasosaa hömötiaisista".. ."Vielä 1990-luvulla joka neljäs Suomessa talvehtineista 20 miljoonasta linnusta oli hömötiainen."Tajuan, että kun asiasta ei puhuta yleisellä tasolla vaikkapa lintukantojen häviämisenä, vaan otetaan esimerkiksi joku itselle rakas lintu, metsien tilan huononemiseen ja hakkuisiin suhtautuminen saa henkilökohtaisen ilmenemismuodon: minuun sattuu. Etenkin nyt, kun Pertti Koskimies kertoo hömötiaisesta ja sen elämästä koskettavia asioita.

Lainaan jälleen ko. kirjoitusta: "Hömötiainen ei pysähdy hetkeksikään, kaikissa kuviteltavissa asennoissa se kieppuu, loikkii, roikkuu, kiipeilee, kääntyilee, pyrähtelee. Hömötiaisella on hoppu, koska sen on puolenkymmenen päivätunnin aikana hotkittava ruokaa nelinkertaisen talviyön tarpeisiin."  "On ihmeiden ihme, että pikkuriikkisen linnun ruumiinlämpö pysyy neljänkymmenen asteen luvuissa, vaikka vain millien paksuisen höyhentakin toisella puolella on pahimmillaan 80 astetta kylmempää.
   Ellei tiainen pujahtaisi yöksi nietosten tai tykkypuiden lumionkaloihin tai kaivaisi kieppiä teeren tavoin, ei se aamua näkisi." Ja sitten seuraa se osa kuvauksesta, joka koskettaa todella. Se kertoo hömötiaisen uskomattomasta ahkeruudesta ja muistin timanttisuudesta. "Mutta ei kymmengrammainen kääpiö pakkasen kidutuksesta selviäisi ilman timantinterävää muistiaan. Tiainen ei tuhlaa päivännäköä päämäärättömään säntäilyyn puusta tai oksalta toiselle, vaan suunnistaa sentintarkasti niille jäkäläpehkoille, kaarnanrakosille ja neulasentyville, joihin se piilotti kuukausia sitten hyönteisen tai hämähäkin, kuusen tai männyn, nokkosen, vadelman tai pillikkeen siemenen."
   Jokainen hömötiainen kerää kilokaupalla ruokavarastoja talven tarpeisiin. Mutta varastot ovat turhia, jos et muista, missä ne ovat.  Henkiin jää vain lintu, jonka pikkusormenpäätä pienempiin aivoihin mahtuu muisto kymmenistä tuhansista kätköistä.
   Nyt "kun kohta viimeisetkin aikuiset metsät on raivattu pusikoiksi, selkoset pilkottu tilkkutäkeiksi, hyönteisiä ja hämähäkkejä kuhisevien leveälatvapuiden paikalla kasvaa joka hehtaarilla ohutoksaista ja suippolatvaista teinipuuta ja taimikkoa, ei hömötiainen enää löydä riittävästi ruokaa koko talven tarpeisiin." Koskettavasti juttu päättyy lauseeseen: "Muisti ei auta, kun ei ole mitään muistettavaa."  Hei! Yritetään siis auttaa hömötiaisia panemalla esille murkinaa omille ruokintapaikoillemme. Ehkä tali- ja sinitintitkin tuntevat solidaarisuutta ja antavat näiden pian todella harvinaisten serkkujensa ruokailla samalta lautaselta. 
   Suren kyllä, mutta onko surustani hyötyä, ellen tee mitään?
Voi meitä ihmisiä ahneudessamme ja halussamme omistaa ja hallita luontoa. Kyrie eleison!