Elämäni autot

Ensimmäisen autoni hankin vuonna 1976. Se oli lämpimän punainen Skoda L110 (muistaakseni noin meni tuo hieno numerosarja). Ajelin autolla nelisen vuotta. Skodasta jäi mieleen monta mukavaa muistoa. Se oli auto, jolla työkavereiden yllytyksestä ajoin noin 500  metriä peruuttamalla lähikuppilaan. Kun veljeni halusi lainata sitä, muistutin: "Kunhan et liian kovalla otteella tartu erilaisiin nuppeihin, kaikki sujuu hyvin." Autossa oli näet semmoinen kiva ominaisuus, että esimerkiksi nk. starttimoottorin nuppi jäi helposti käteen.  Opin myös tietämään, että autossa on solenoidi-niminen osa.  Käynnistämisvaikeuksiahan oli, ja välillä tarvittiin toinen konepellin alle solenoidia koputtelemaan samalla kun itse käynnistin konetta. Kerran Alavuden nuoriso työnsi kulkupelini yllätykseksi piiloon erään rakennuksen vastakkaiselle seinustalle. Jos se olisi tapahtunut nyt, epäilisin dementoituneeni,  niin etten muista, mistä ovesta olin mennyt taloon sisään. Silloin ensimmäinen ajatus oli, että joku on varastanut Skodan! Hahhaa! Värssy: "Skoda, neljä pyörää ja loota. Äiti työntää, isä ohjaa, lapset kantaa pohjaa", tuli myös tutuksi.

Primera ja mies

Toisen autoni hankin vasta Keniassa. Kuusi vuotta ajelin siellä ruskealla pikkuisella Suzukilla, jonka rekisterinumero oli KTF 476. Muistan sen hyvin siksi, että poliisitarkastuksia oli tien varsilla jatkuvasti. Poliisi kysyi ennen ajokorttia aina rekisteritunnuksen - ilmeisesti siksi, että autoja varastettiin niin paljon. Suzukin kanssa koin vain  kaksi pienehköä kolaria. Molemmista voisi kirjoittaa erillisen jutun, mutta mainittakoon tässä ainoastaan, että toisessa kolarissa syyllinen oli lehmä ja toisessa kolarissa aiheuttajana oli tuulilasiin lennähtänyt täysikokoinen kukko. Jälkeenpäin naurattaa, mutta totisesti ei silloin. Rengasrikkoja oli tuhottomasti, ja edelleen osaan vaihtaa renkaan sukkelasti tarpeen vaatiessa. Kerran jouduin outoon tilanteeseen. Poliisi pidätti autoni ollessani matkalla häihin.  Poliisi hyppäsi sisään autooni ja osoitti edellä ajavaa autoa: "Seuraa tuota!" Ei siinä muu auttanut kuin seurata ja toivoa, ettei ajomatka kestä pitkään. Oli näet kiire häihin, ja leipomani hääkakku oli vaarassa keikahtaa kumoon moisessa vauhdissa. Onneksi roisto joutui hiljentämään. Poliisi hyppäsi ulos melkein täydessä vauhdissa ja minä kummastelin jälkikäteen mielessäni: "Tapahtuiko tuo todella?" Mutta kyllä se(kin) totta oli! Loppuunkulunut Suzukini päätyi Suomeen lähtiessäni helluntaikirkon lähetille, joka automekaanikkona sai autostani taatusti mukavaa lisäharrastetta ja paljon säästöä.

Suomeen palattuani ostin silloisilta naapureiltani vähänajetun viisiovisen Honda Civicin. Se oli kuin Mersu meikäläisen autokokoelmassa. Honda ei pettänyt eikä jättänyt, vaan palveli monia ihmisiä. Morbackan hiljaisuuden yhteisössä oleskellessani Honda oli korvaamaton talon ainoana autona. Monet retriittiviikonlopun ruuat sillä kuskattiin Kaarinan keskustasta. Myös Kauhajoella se palveli diakoniatyössä yli kymmenen vuoden ajan.

Kun vuosituhat vaihtui, ilmestyi markkinoille Toyota Yaris. Ostin ihkauutukaisen "Varikseni", tyylikkään hopeanharmaan. Se auto oli parasta, mitä autoissa olen kokenut. Vieläkin se on lähietäisyydellä. Mies omistaa tuon nykyään, ja viimeksi tänään ajoin sillä muutaman kilometrin. Itselläni on myös Yaris. Arvatkaa, mikä Yariksissa on parasta? No se tietysti, että radio ei reistaile, taajuudet pysyvät. Myös istuimet ovat tarpeeksi korkealla.

Ennen toisen Yariksen hankintaa ajoin noin puolitoista vuotta Nissan Primeralla. Olihan siinä loistokkuutta, mutta radio oli kehno ja penkit syvällä. Primeran kyydissä oli niin turvallista, että kerran Nummijärven tiellä töihin mennessäni takarengas paukahti rikki, mutta minä en sataan metriin tajunnut yhtään, mistä kovassa äänessä oli kysymys. Hiljensin tietysti, ajoin varovasti. Ohjaus toimi hienosti, mutta sitten alkoi jossain selkäytimessä värinä: "Ei hyvät hyssykät sentään. Multa (Primeralta) taisi puhjeta rengas." Kun pysähdyin lopullisesti, renkaasta oli jäljellä muutama kumikuidun riekale. Rakenteet muuten olivat kuitenkin onneksi ehjät.

Paastonajan merkeissä voin vielä kertoa rekisterikilpiemme virret. Mies ajaa vanhaa Yarista rekkarissaan numero virteen "Kuulkaa keitä Mestari,  autuaiksi julisti...". Minä taas poljen kaasupoljinta autolla, jonka rekisterinumero on sama kuin virressä "Nyt silmäin alla Jeesuksen, olemme tulleet yhtehen, Sä Herra kaikki ravitset, siis siunaa pöydän antimet." Siunattua paastonaikaa, autoilijat!