Elämän mieli

Jokainen elää elämänsä niinkuin haluaa. Elämässä on asioita, joihin meiltä ei kysytä lupaa, mutta avaimia onnellisuuteen on silti paljon jokaisen omassa taskussa.

Viime lauantaina haudattiin meidän sukumme vanhin. Hän eli melkein 105-vuotiaaksi. Nekrologista luin hänen kolmen kohdan ohjelmansa, joka on vaikuttanut pitkään ja vireään elämään: Lue sanomalehti joka päivä, käy joka päivä ulkona (kävelemässä) ja tapaa joka päivä yksi ihminen kasvokkain. Hyviä ohjeita eläkeläiselle ja miksei meille jokaiselle.

Tällaisissa maisemissa päihdekuntoutujien leiriä vietettiin
Honkajoen Jyllin leirikeskuksessa

Jollakin toisella elämänohjeet ovat erilaiset. Jokaisen päivän tekemiset ja tekemättä jättämiset muovaavat joka tapauksessa elämäämme. Voisiko asiassa kilvoitella? Kyllä voi. Joillekin kilvoittelu on suorastaan elossa säilymisen ehto.

   Olin parin päivän ajan päihdekuntoutujien leirillä, onnekseni vain yhtenä ohjaajana. Leiri kesti neljä päivää, ja ohjelma ei ollut pelkästään ulkoilua ja syömistä. AA-laisen kokemusasiantuntijan  ja muiden päihdesairauteen perehtyneiden vieraiden johdolla ja myös "omassa porukassa" käytyjä keskusteluja kuunnellessani ymmärsin, miten hartaasti lähes jokainen osallistuja toivoi, että voisi elää lopun elämänsä ilman alkoholia. Juominen kun ei ollut enää pitkään aikaan ollut kenellekään hauskaa, vaan kauhistuttava "pakko". Heidän mottonsa on anonyymien alkoholistien tuttu rukous: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan".
Tuokin elämänohje on hyvä ja käyttökelpoinen jokaiselle. Asenteistahan elämä on pitkälti kiinni.

Monesti kysytään, minkälaisin eväin vanhemmat lähettivät lapsensa maailmalle. Joillakin eväitä ei ole ollut lainkaan. Oma elämä on pitänyt oppia yksin, kaikki virheet kantapään kautta kokien. Toisille Jumala on antanut vanhemmat, joiden elämä sinällään on ollut esimerkiksi kelpaavaa. Elämänohjeita on lukuisia. Ehkä yksi armollisimmista on vanhempien sanat: "Koskaan et voi tehdä mitään niin väärää, että et olisi tervetullut kotiin."

Tuo elämänohje on kuin tiivistelmä tutusta tuhlaajapoikavertauksesta. Isän syli on auki, koska hänen sydämensä on sulaa rakkautta. Jospa me voisimme heijastaa edes hivenen tätä taivasta maan päällä.


   

Annan anteeksi - vaikea, vapauttava ajatus

Vieraan paikkakunnan kauppakeskuksessa pysähdyimme tekemään ostoksia. Edellämme ruokaosaston kärryjen ohi marssi leveäharteinen, asultaan tummanpuhuva miehenjärkäle. Takin selkämyksessä luki jotain, englanniksi. Kauhistuin. Lyhyen kaavan mukaan siinä olivat sanat: "On aika nostaa vihan lippu liehumaan!" Siinä äitienpäiväruusujen ja hempeiden lahjapakkausten keskellä seisovassa itsessäni läikähti hämmennys ja pelko.

Luimme tapamme mukaan tällä pitkällä matkallamme autossa ääneen kirjaa, tällä kertaa Anna-Liisa Valtavaaran "Ainako anteeksi?" Kirja selittää melkein aakkosista alkaen miten tärkeä, vaikea, vapauttava ja ihana asia on anteeksiantaminen, - pyytäminen ja -saaminen. Läpi kirjan kulkee teema katkeroitumisesta ja sen välttämisestä. Jos joku on yrittänyt hävittää puutarhastaan nokkosta, voi kuvitella, millaista tuhoa katkeruuden sitkeät ja pitkät juuret sydämessä saavat aikaan. Kun anteeksipyytäminen jostain syystä pitkittyy, asia myös mutkistuu.
Kirjassa puhutaankin kahdenlaisesta anteeksiantamisesta: kahden ihmisen välisestä ja toisaalta yksipuolisesta tapahtumasta. Esimerkiksi omalle äidilleen tai isälleen, joka on jo kuollut, voi antaa anteeksi toisen saamatta siitä enää tietoa. Kuitenkin anteeksiantaja voi vapautua elämään tätä hetkeä energisesti ja vapaana. Vuosia kestänyt painostava katkeruus on poissa. Sama koskee monin osin myös anteeksipyytämistä.
   Tärkein kirjan korostama asia lienee suuri vapauden ja ilon tunne, jonka anteeksiantaminen tuo omaan elämään. Se vaikuttaa muihinkin kuin vain anteeksipyytäjän ja anteeksiantajan välisiin suhteisiin. Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen ovat kuitenkin  pitkällisiä prosesseja. Pahat tunteet tulee tuntea eikä vääriä tekoja voi tehdä tekemättömiksi. Mutta teon tehnyt ihminen voi pyytää anteeksi ja anteeksisaamisen kautta vapautua elämäniloon. Mahdollisesti katkennut ihmissuhde saada uudelleen toimivaksikin.
Usein odotamme turhaan anteeksipyyntöä.  Kirja siis kehoittaa meitä oman katkeruusarkkumme äärelle.  On aika penkoa arkkua, löytää katkeruudet ja anteeksiantamattomat asiat ja ryhtyä sitten anteeksiantamisen prosessiin yksi asia kerrallaan. Kuka ei haluaisi elää vapaana negatiivisesta energiasta, jota katkeruus meissä kasvattaa? Samalla voi miettiä sitä, keneltä minun tulisi pyytää anteeksi. Anteeksipyytämisestä ja -saamisesta on itsellänikin syvälle sisimpään ulottuva, vapauttava kokemus. Olin silloin itse anteeksipyytäjän paikalla.

Ei varmaan kenenkään tarvitsisi julistaa vihan lipun salkoon nostamista, jos voisi yksilönä antaa anteeksi ihmisille tai erilaisille ryhmille tai yhteisöille hyvinkin vaikeat vääryydet.

Kirja ei tarjoile helppoheikkimäisiä ratkaisuja. Se kannustaa ja antaa työkaluja tuohon jo monesti mainitsemaani A-asiaan.

Ja mitäs Jeesus sitten tähän sanoisi? "... Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..."  Koko pyhä kirja puhuu sadoin eri tavoin vihasta, katkeruudesta ja ennen muuta armosta ja rakkaudesta. Jumalan rakkautta ei voi rajata. Mutta me itse olemme usein kuin vanhempi veli tutussa kertomuksessa; meitä ärsyttää nähdä, miten ylenpalttisen iloisesti isä antaa kaiken tuhlanneelle pojalleen anteeksi. Järjestää oikein ilojuhlat, pahus soikoon! Ajattelisi nyt vähän.
   Tai miten se yksi mies maksoi pienen hetkosen työssäolleelle saman palkan kuin koko päivän työn hikeä vuodattaneille! Tuskin ehtivät viimeiset lapioon tarttua - ja saivat saman palkan! Huhhuh! Väärin!
Näinhän me ajattelemme. Ehkäpä kannattaa käydä omien katkeruuksiensa äärelle nöyrin mielin, helluntain Hengen avittamana.

Västäräkki, kevät!

Näin tänään omin silmin kaksi västäräkkiä. Ei ollut kameraa mukana, mutta mieleen jäi hauska kuva: pieni lintu pomppii asfalttipihalla pikku nokassaan melkein päänsä kokoinen kuiva ruohokimppu.
Olin tulossa veteraanien kevätlaulajaisista ja menossa parkkipaikalle autoani hakemaan. Ilahduin linnuista yllättävän paljon. Oli kuin kevät olisi valunut olemukseeni. Hyvä ystäväkin oli tulossa kylään.

Eilen olimme tulossa kotiin juuri auringon laskiessa. Takaapäin lankesi maiseman ylle kaikenläpäisevä viisto, punertava valo. Ajoimme haltioituneina noin kolme kilometriä kuin ihmeellisesti valaistussa luontotunnelissa. Terijoen salavat, koivut, kuuset, punaiset talot ja tie edessämme olivat kuin sadussa. Takanamme ajanut auto ei kiirehtinyt ohitsemme, vaikka olisi voinut sataa huristella. Ihmetteli varmasti samaa auringon järjestämää ilmaista taidenäyttelyä.

Niin. Kevät. Kevät tekee ihmiselle joka vuosi taikoja. Tekee yhä enemmän mieli uudistua, ikääntyessäkin. Haluaa, että minussakin lintu rakentaa pesää, että minäkin olen ihmeen kaunis, että minussa voi syntyä jotakin uutta. Keskelle ikääntymisen erilaisia tunteita herää voimakas luomisinto. (Kevätaurinko kieltämättä pakottaa myös katselemaan pölyä ja likaa, tarttumaan rättiin, imuriin ja haravaan oksasaksiakaaan unohtamatta.) Koskaan en ole liian vanha tekemään jotain luovaa, uutta!
Eikä sen tarvitse olla runo, taulu tai laulu, vaan vaikka ihana uusi ruoka tai uudistettu kukkapenkki tai uusi maalikerros vanhalle esineelle.

Kevät on hullaantumisen aikaa. Hullaannutaan, juovutaan, iloitaan valon ja kasvamisen ihmeestä!
Rakastetaan (yritetään rakastaa) kaikkia ihmisiä ja kiitetään heistä, jotka jakavat elämää kanssamme juuri tänä keväänä. Ystävät, malja keväälle!

 

Isoäidinneliöitä

Hih. Jos et tiedä, mitä ne ovat, et elä samassa todellisuudessa kuin minä juuri tänään. Ja tästä päivästä edelleen vappuun. Ja jo paljon ennen sitä - omien lappusten virkkausvaiheessa. Meillä nyt vaan on seurakunnassa niin mainio ja níin mukaansatempaava ja niin työllistävä yhteisvastuuprojekti, että siitä on ihan pakko jo kirjoittaa tämän huhtikuun ensimmäinen blogi.

Juurikin näin. Siinä on sitten sana, mikä minua ärsyttää. Tuo juurikin. Miksi pelkkä juuri ei riitä?
Niin. Niistä virkkaustalkoista. Talkootouhu on innostanut meidän seurakuntalaisiamme todella. Monessa tuvassa, olohuoneessa ja kamarissa on viime viikkojen aikana virkattu neliöitä, joista on tarkoitus koota erilaisia tuotteita vappuna myytäväksi. Vappuna huutokauppa alkaa Kauhajoen seurakuntakeskuksessa klo 13. Jos tulet paikalle, näet luomisvimman tuloksia. On peittoja, kasseja, laukkuja, tyynyjä ja vaikka mitä.

Itselläni on jo entuudestaan 1970-luvulla virkattu poncho. Äiti ne palaset virkkasi ja minä jatkoin muutamilla kierroksilla pylväitä. Lopuksi hapsutin koko komeuden. Olen käyttänyt sitä läpi neljän vuosikymmenen, opiskeluajoista näihin päiviin, jolloin eläkeikä ei ole ollenkaan kaukana. Ja aina vain rakastan tuota vaatetta. Se on niin lämmin. Sen alle voi peittää nuhjuisen puseron. Se vain yksinkertaisesti on ihana.

Näin tässä pari yötä sitten unen, jossa kuulin Jumalan kysyvän: "Onko leipää köyhille ihmisille?"
Vastasin katsellen pyöreitä, pulleita limppuja: "On, on leipää köyhille ihmisille."
Ehkä se uni enteili huutokauppamme odotuksia ja ajatuksia. Näillä peitoilla ja muilla tuotteilla yhteisvastuun kohteena olevat yksinäiset vanhukset saavat lämmintä leipää, ystävän ja paljon iloa.

Juuri(kin) näin! Amen.

Uskomaton sunnuntai

 

Valo herättää minut. Kirkas auringonsäde osuu maljakon keltaiseen liljaan. Kahvi tuoksuu jo. Hyvin nukutun yön rippeet karisevat silmistäni. Mies on keittänyt kahvin. Hän katsoo minua hymyillen ja sanoo: "Hyvää pääsiäistä, kultsi!" Hmmm. Pääsiäinen. Suuri päivä. Huraa! Huraa! Huraa!

Tämän hiljaisen viikon ajan ovat kyyneleet yhä uudestaan nousseet sisimmästäni. En ole ollut varsinaisesti surullinen. Kuitenkin pitkään  pidätelty suru se on hilannut silmävettä ylöspäin poskipäille vierimään. Yllättäen, yhtäkkiä, mutta ennen muuta laulaessa.
On ollut hyvällä tavalla ikävä veljeä, isää, äitiä ja siskoa. Samalla olen aavistanut katoavan nyt-hetken arvon. Hetket liittyvät hetkiin. Talviaika vaihtui kesäajaksi. Miten pitkään saan näitä uusia hetkiä? Mitään muuta en omista. Vain juuri tämän. Tämän pääsiäisen nyt. Tänään.

Vaikka haudalle kantamani narsissit ovat paleltuneet yöpakkasissa, niiden vieminen sinne ei ollut turhaa. Elämän ainoa hetki on nyt.

Kerran oli se hetki, jolloin suurin kaikesta tapahtui. Uskoni mukaan eräänä sunnuntaiaamuna, juuri sen perjantain jälkeisenä, kun Rakkaus naulattiin väkivaltaisestí ristille, rikkaan miehen hautaluolasta astui ulos Kristus itse, Jeesus. Hän astui ulos, mutta myös nousi ylös kuolleista, Tuonelan valtakunnasta.

Huraa! "Tahdon tanssia ja laulaa, alla kirkkaan auringon!" Tuo kuolema, jonka käsikoukussa meitä jokaista kerran viedään, on ikuisesti voitettu. Tänään saan iloita siitä. Levätä. Olla rauhassa.

Huominen kutsuu uusiin haasteisiin. Mutta tämä pääsiäinen ilon hetkineen kirkossa, lenkkipolulla ja kodin rauhassa on nyt. Nyt ei haasteta riitaa. Tänään on läheisyyden ja välittämisen päivä. Rakkaus ei ole kuollut.

Katastrofaalinen torstai

Tänä iltana läheisimmätkin karkaavat, pettävät, kieltävät. Ihmisen surkeuden koko kuva paljastuu. Olemme tosipaikan tullen pelkureita ja takinkääntäjiä. Uskon sen kyllä itsestänikin. On vaikea olla, kun rakastamaani Mestaria pilkataan tai hänestä puhutaan keveästi kaksituhatta vuotta vanhana legendana. Pienenä tyttönä ajattelin, että minä en kyllä olisi ollut opetuslasten kaltainen. Itsetuntemus on vuosien karttuessa sen verran parantunut, että tiedän: kyllä, kyllä olen juuri samanlainen.
Ympärilläni oleva maailma on täynnä kärsiviä ihmisiä, minun veljiäni. Kärsimys satuttaa, kun se tapahtuu tuntemalleni ihmiselle.
Kysymys on sydämeni laadusta. Olenko niiden puolella, joiden mottona on:"Itse tämän kaiken hyvinvointini olen työlläni ansainnut ja itse siitä myös nautin". Aivan oikeutetulta tuntuva ajatus.  Mutta silloin kun raha alkaa juosta rahan luokse sijoitusten ja pörssittelyn keinoin, alkaa ärsyttää.

 Mitähän Jeesus tästäkin sanoisi? Hän oli ehdottomasti aina köyhän ja sorretun puolella. Hän ei välittänyt maallisesta kunniasta, rikkauksista eikä vallasta. Hänen tahtonsa oli vain ja ainoastaan rakastaa. Hän ei rakastanut pikkuisen. Hän kehoitti seurajiaankin tekemään samoin ja painotti: "Minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle!"

Kiirastorstain iltakirkossa sammuvat kaikkien opetuslasten kynttilät. Yksi toisensa perään kieltää tuntevansa hänet. Pietari kääntää takkinsa pelkästä pelosta. Juudas haluaa rahaa kavalluksen keinoin.
Mitenkä minä pakenen?

Syyllistyn laiminlyönteihin, pahoihin ajatuksiin, rakkaudettomuuteen. Facebookissa oli tänään koskettava kuva nälkään riutuvasta veljestäni jossain kaukana. Vieressä oli teksti, jonka mukaan rikkaan ihmisen shamppoossa on enemmän hedelmää kuin köyhän lautasella. En osaa, mutta haluaisin, elää oikeudenmukaisemmin. Oikeaa paastoa olisi profeetan mukaan se, että antaisimme leipää nälkäisille, antaisimme oikeuden virrata niinkuin ehtymätön puro, katkoisimme sorrettujen kahleet. Tällaisen paaston seuraus profeetan mukaan olisi se, että omat haavamme kasvaisivat umpeen. Sehän olisi ihanaa! Parempi palkinto kuin loma ulkomailla tai lottovoitto!

Katastrofaalinen torstai. Rakkauden aterian jälkeen pakenen pois. Kynttiläni sammuu. Tuoko seuraava päivä sovituksen?

Lumimyräkkä ja lumen lumo

Se oli ihan kauhea päivä. Lunta tuli ja tuli. Työssä ajelin autolla. Kävin monessa paikassa. Joka pysähdyksen jälkeen kaivoin auton lumen alta ja kannoin litrakaupalla lunta kengissäni autoon. Aamulla hienosti föönattu hiuksisto lässähti roikkuviksi suortuviksi. Kotiin pääsin lopulta ja sain autonkin katokseen. Hanskat märkinä kauhoin lunta lattialta ulos. Kodin suojiin selvisi liikenteestä myös mies. Huokaisin helpotuksesta.
   Silti illalla halusin lähteä kuoroon. Lunta satoi edelleen sakeasti. Autokatoksen edustalla sitä oli kolmisenkymmentä senttiä.Tuulilasin pyyhkijöiden avusta huolimatta etulasi vaikutti samealta. Näin vain lunta, joka leijaili ympärillä. Selvisin autokatoksesta melkein sokkona tielle, mutta ajaminen pääväylälle olikin sitten liikaa. Pysähdyin kauhuissani, sillä jalkakäytävien vallit olivat niin korkeat, etten uskaltanut sukeltaa sokkona sekaan. Auton valoja näkyi ja aura-autonkin keltainen valo vilkkui vasemmalla. Pelko lamaannutti: Mitä tapahtuu, jos juutun tuohon valliin ja jään aura-auton yliajamaksi? Yritin peruuttaa takaisin. Auton renkaat sutivat. Olin jumittunut lumihankeen. Nousin ja käytin lumilapiota ja sainkin  lopulta peruutettua auton naapuritalon pihaan. Siellä juutuin taas hankeen. Pari ystävällistä lenkkeilijää yritti tuupata autoani, mutta kaasutin hermostuksissani liikaa. Ulos siis ja lumilapio kouraan. Tässä vaiheessa juoksin jo kotiovelle ja miehen ystävällisellä avustuksella onnistuin selviämään takaisin autokatokseen. Huh huh huh. Niin jäivät laulut laulamatta.
Seuraava aamu oli ihmeellinen!



Varjojen leikkiä puutarhassa

Aronian oksat jäivät lumen alle

Ovenvartijatontustamme näkyi vain pää (huolimatta katoksesta)

Naapuritalon parkkipaikkaa ja jäteastiat



Kinosten kauneutta puutarhassa

 Sädehtivän kirkas valo leikki timatteina kinoksilla. Nousimme aikaisin ylös tekemään lumitöitä. Kaikki oli niin kaunista ja toisaalta niin huvittavaa. Maailma oli kokonaan erilainen. Kuvasin hieman ja kiitin tästä lumesta! Ja aurinko oli kuin suuri ihme. Kylmäkin oli, mutta en ajatellut sitä, vaan kauneutta. Tartuin hetkeen. Miksi valittaa sitä, mitä ei voi muuksi muuttaa?